Marraskuu -18 Amos Rex

Ihan vaan nopeesti kontekstia. Nämä kaikki on viime syksyn Amos Rexin näyttelystä.

koko maailma pimeni

oli vain minä ja aallot

Jumalan vaahtopäät hurjina

paiskautuivat kaillioita vasten

minä vaan en pelännyt

kuuntelin meren laulua 

ja sisimpäni reimuistsi

se etsi vaaraa ja näki kauneutta 

etsi hyvyyttä mutta tunsi vain kylmää

silti en halunnut mennä 

oli vain minä ja meri

sydämeni sykki

se lauloi meren kanssa

hiukset hulmusivat tuulessa

pystyin hengittämään vapaasti 

pitkästä aikaa

oli vain minä

ja kuohuva meri

en halunnu päästää irti

ja kaikki oli hetken hiljaa

Kuulitko sinäkin sen huudon

kun leijona karjui pimeää

kun se itki ikävää

sinä astuit sen liskon päälle

tuhosit elämää

minä rakastin hämärää

ja itkin sen päättymistä

sen ainoan kerran kun 

jotain kaunista tapahtui

olimme molemmat unessa

eikä kukaan

ollut herättämässä katsomaan

maailmaa

sinä rakastit sitä lintua

joka pakeni pimeään

ja minä selvisin

sydän täynnä ikävää

Sydämeni itki kauneutta

vuoti verta ja kyyneleitä

ääni oli liian kova

hajotti korvat ja kipeytti pään

siitä huolimatta

se oli kaunista

kauneus sokaisi minut

se imi minut itseensä

liimautui minuun kiinni

jokaiseen soluun

se hengitti minua

ja minä sitä

hetken aikaa

olimme toinen toisemme

ja sitten minä putosin

tipuin ikuisuuden halki

läpi ulottuvuuksien

maailmankaikkeus ei hievahtanut

eikä mikään liikkunut

paitsi huuleni

sydämeni pysyi vaiti

maailma pyörisi loppuun asti

kanssani tai ilman

se ei näe

ei tiedä

se vain on ja itkee tuhoaan

syleile minua niin minä syleilen sinua 

voisin rakastaa aikojen päähän

mutten tee niin

kaikki on muutenkin niin haastavaa 

ettei tarvitse rakastaa

koska se kuormittaa

vannot ikuista rakkautta huomiseksi

ja sanoimme hyvästi eilen

ihmiselämä on lyhyt ja typerä

ei se varoita ketään

ottaa vaan mitä tykkää

ojenna kätesi niin minä ojennan käteni

ota kiinni ja purista

pidä kiinni minusta

minuun sattuu kun katsot pois

mutta tänään olen helpottunut kun lähdet

jää hetkeksi tähän niin minä jään luoksesi 

me emme ole ikuisia

mutta jos vielä vuosien päästä jaksat

niin minä annan sinun rakastaa minua

ethän vain siinä välissä väsy 

katoa ulottuviltani

koska sen jälkeen 

en voi antaa

meidän jatkaa

on aika lähteä

sinä ja minä tiedämme

se vaatii työtä ja

kolme minuuttia päivässä 

olemme onnellisia

rakasta minua niin minä rakastan sinua

Top Girls (Kalliolaiset tietää :))

Sivujen kahina täytti muuten hiljaista kirjastoa. Annabeth käveli kirjahyllyn viertä vetäen sormeaan kirjojen selkämyksiä myöten. Hän yritti olla mahdollisimman tehokas ja nopea samaan aikaan. Percy odotti häntä varmasti jo kärsimättömänä. Annabeth hymähti: Percy oli aina kärsimätön se oli osa puolijumalten ADHD luonnetta. New Jerseyssä oli nähty lohikäärme ja Jersey oli edelleen Puoliveristen leirin vastuulla eli heidän oli hoidettava kaikki siellä elelevät hirviöt. Ihmisten kirjasto oli yllättävän käytännöllinen paikka tehdä taustatutkimusta hirviöistä. 

“Annabeth oletko sinä kohta valmis. Tyson sanoi että meidän kannattaisi käydä Long Islandilla ennen kun me lähdetään New Jerseyhin”, Percyn pitkästynyt ääni sanoi hänen takaansa. Annabeth kääntyi katsomaan poikaystäväänsä suupieli nykien. 

“Sinä haluat vain käydä syömässä ennen lähtöä leväaivo”, hän heitti virnistäen. 

“Niin kai”, Percy virnisti nolona. 

“Minulla menee vielä vähän, mutta  lupaan, että kun tämä on ohi niin käydään Bostonissa. Kuulin että Magnus on palanut etsintäretkeltään ja ne Samin poikaystävän falafelit ovat oikeasti hyviä.”

“Tosi hyviä”, Percy vahvisti ja kumartui painamaan nopean suukon Annabethin huulille.

“Noniin viisastelija. Yritäpä löytää tarvittava ennen kuin se bussi lähtee”, hän sanoi kiusoitellen. 

Annabeth kääntyi takaisin kirjojen pariin. Jossain täällä sen täytyi olla. Hän oli vielä erikseen tarkistanut, että Suuri Kaikenkattava Lohikäärmeopus olisi hyllyssä. Aah siinähän se olikin. Annabeth kurottautui ottamaan sitä, mutta toinen käsi ehti ensin. 

“Ööm anteeksi…”, Annabeth aloitti. 

“Ron minä löysin sen! Nyt me ehditään vielä takaisin Lontooseen ennen kuin meidän pitää tavata Ginny ja Harry”, ruskea hiuksinen tyttö sähisi olkansa yli. 

“Ei sun tarvitse kuulostaa siltä käärmeeltä salaisuuksien kammiosta”, työn taakse ilmestyvä punatukkainen poika valitti leikkien loukkaantunutta. 

“Minä en voi huutaa kirjastossa ja sinä et ikinä kuuntele”, tyttö vastasi nenäkkäästi. Percy heitti Annabethille tietävän katseen.

“Sinä olet ihan samanlainen”, hän kuiskasi Annabethin korvaan. 

“Leväaivo pidä mielipiteet itselläsi kunnes me ollaan kuuloalueen ulkopuolella”, Annabeth läksytti Percyä. 

“Ööm anteeksi kun keskeytän... mitä ikinä tää on”, Annabeth astui kiistelevien muukalaisten väliin. 

“Ai joo sinä taisitkin haluta tämän saman kirjan”, tyttö sanoi kääntyen Annabethin puoleen. 

“Joo ja meillä on vähän tuli takamuksen alla tän asian kanssa”, Annabeth hymyili. 

“Sama meillä mutta ehkä me voidaan ratkaista tämä jotenkin”, tyttö ehdotti. 

“Hyvä. Meidän pitää vain saada pari asiaa tarkistettua”, Annabeth myöntyi. 

“Annabeth meidän pitää oikeasti lähteä ihan juuri”, Percy mutisi muinaiskreikaksi. 

“Kreikkaa”, tyttö huomasi.

“Joo muinaiskreikkaa. Mutta oletteko tekin puoliverisiä? Useimmat kuolevaiset eivät kuule kreikkaa sumun läpi?” Annabeth pohti ääneen.

“Puoliverisiä? Ei taas tätä. Kuraverisissä ei ole mitään pahaa vaikka siinä termissä onkin paljon vialla”, punapää puuskahti. 

“Kuraverinen? Ei, en minä mitään pahaa…”, Annabeth puolustautui ymmällään. 

“Ron Weasley anna sen jästi paran olla he eivät selvästikään ole noitia tai velhoja”, tyttö sanoi tiukasti.

“Jästejä. No ei todellakaan olla, mutta ei noitia tai velhojakaan. Minä en ainakaan ole kuullut puolijumalasta, joka osaisi taikoa tai no Hekaten lapset ovat aika lähellä”, Percy puuttui puheeseen.

“Odotas nyt hetkinen. Hekaten lapset? Puolijumalat? Keitä te olette?” tyttö vaati tietää. 

“Minä olen Annabeth Chase viisauden jumalatar Athenen tytär ja tämä tässä on poikaystäväni Percy Jackson joka on Poseidonin poika. Me olemme puolijumalia ja me tarvitsemme sitä kirjaa koska New Jerseyssä riehuu irrallaan hydra, joka tarvitsee opetuksen, mutta sillä on ilmeisesti lohikäärme seuraa”, Annabeth selosti nopeasti. 

“Aah te olette sitten varmaan menossa sen East Saddle River Roadin lohikäärme havainnon perään. Sitä varten meidätkin tänne lähetettiin. Kukaan ei vain sanonut mitään hydrasta. Me olemme Hermione Granger ja Ron Weasley. Taikaministeriö lähetti meidät tänne tarkastamaan tilanteen. Lohikäärmeitä me hoidellaan ihan rutiinilla mutta se toinen monipäinen otus ei millään suostunut kuolemaan, joten me tarvitaan tätä kirjaa”, Hermione selitti. 

“Ehkä teidän kannattaisi jättää se hydra meille. Se on kreikkalainen hirviö eli siihen tehoaa vain taivaanvaskesta tehdyt aseet, joita taas löytyy ainoastaan kreikkalaisilta puoliumalilta. Äläkä edes aloita keisarinkullasta”, viimeisen Annabeth suuntasi Percylle. 

“Mutta jos ne perus lohikäärmeet on jo hoidettu me ei tarvitakaan sitä kirjaa. Se hydra me ollaan tapettu jo ainakin kolmesti ja meillä on bussi johon meidän pitää ehtiä”, Annabeth lisäsi nopeasti, soi Hermionelle ja Ronille pienen hymyn ja lähti raahaamaan poikakaveriaan bussipysäkille. 

Alunperin kirjallisenilmasun kurssille tehty teksti. Ensimmäinen laatuaan mulle joten ottakaa se huomioon.

Nadja

Meidän kouluun tuli uusi oppilas kahdeksannen luokan alussa. Sen nimi oli Nadja ja kun se käveli käytävällä kaikki pojat kääntyi katsomaan. Se piti aina peiliä mukana käsilaukussa. Ei se ikinä käyttänyt reppua koulussa vaan käsilaukkua koska kaikki pojat halusivat kantaa sen kirjat. Sitä pyydettiin ulos oikealta ja vasemmalta, mutta se ei ikinä vastannut myöntävästi. Muut sano että se on vaan itsekeskeinen, mutta mä tiesin, että siinä oli jotain muutakin outoa. 

Silloin kun kaikki muut tekivät läksyjä, juttelivat tai olivat kännykällä tuntien välissä se tuijotti itseään jostain niistä lukemattomista peileistä se kantoi mukanaan. Sillä oli peili jopa lokerossa. Sellainen oikein iso. 

Kerran se oli unohtanut kirjan lokeroon ja pyysi kesken tunnin lupaa mennä hakemaan sen. Mä lähdin vessaan vähän ajan kuluttua ja löysin sen käytävältä tuijottamasta siihen peiliin. Oli kuin se ei edes näkis muuta kun oman kuvajaisensa. 

Mä jäin käytävän syvennykseen katsomaan sitä. Rinnakkaisluokan Eric tuli paikalle ja jäi tuijottamaan sitä. Nadja ei huomannu mitään ennenkuin Eric panikoi ja yritti paeta paikalta. Eric törmäsi lokeroihin ja Nadja nosti katseensa vastentahtoisesti. 

“Mitä sä haluut?” se ärähti. 

“Sä haluut?” Eric änkytti. 

“Nii mitä sä haluut. Pyytää mua ulos vai?”

“Ulos vai”, Eric toisti turhautuneesti. 

“Mä en ikinä menis treffeille kenenkään noin ruman kanssa. Mä en ikinä enää haluu nähdä mitään noin rumaa”, Nadja töksäytti ja poika parka pakeni paikalta. Nadjan katse hakeutui takaisin peiliin eikä se varmaankaan enää muistanut koko kirjaa saati sitten tuntia. Siinä kohtaa mä lähdin vetämään paikalta. Jos se halusi poissaolon niin kaikin mokomin, mutta mulla ei ollut varaa olla enää pidempään poissa tunnilta. Eric ei enää ikinä palannut kouluun. Jotkut sanoivat sen muuttaneen pois, toiset sanoivat, että se oli sairas eikä voinut tulla kouluun. En tiennyt yhtään muita paremmin paitsi, että kaikki oli lähtöisin tuosta kohtauksesta käytävällä. Pian Eric unohdettiin kokonaan.

Nadja kiinnitti pian peilin jokaisen koulukirjan sisäkanteen ja tuijotti itseään peilistä joka tunnilla. Opettajat eivät enään kysyneet siltä kysymyksiä antoivat vain olla. Jotenkin Nadja pääsi luokalta meidän muiden kanssa. Seuraavana vuonna se oli vielä pahempi. Juuttui jokaisen heijastavan esineen eteen ihailemaan itseään. Silloin harvoin kun se avasi suunsa se aina kehui itseään. En ollut ikinä nähnyt ketään joka olisi ollut yhtä rakastunut itseensä. 

Pojat eivät tuntuneet lannistuvan sen välinpitämättömyydestä. Seurasivat sitä kuin Nalle Puh hunajaa. Nuo pojat eivät suostuneet nähdä sitä minkä minä näin: Nadja ei nähnyt ketään muuta kuin itsensä, eikä ikinä välittäisi kestään muusta. 

Keväällä Nadja ei valmistunut. Ei se ketään yllättänyt. Se ei ollut opiskellut yhtään vuoden aikana. Kuitenkin se istui kevätjuhlassa valtavan poikapiirittymän keskellä humaltuneena omasta kauneudestaan. Jäin tuijottamaan todistus kädessä Nadjan perään kun se käveli ulos koulusta viimeisen kerran katsomatta taakseen. Sen silmät näyttivät sameilta huumaantuneina peilin heijastamasta kuvasta. Se heitti kiharan olkansa yli ja asteli ylväästi pois parkkipaikalta. 

Kukaan ei enää ikinä nähnyt Nadjaa. Joku sano, että se oli hukkunut tuijottaessaan itseään vedenpinnasta, mutta se oli kai vain huhu koska kukaan ei tuntunut tietävän varmasti. Minä kävelin aina kotimatkalla Nadjan talon ohi, mutta en nähnyt sitä ikinä. Ei siellä näkynyt ikinä olevan ketään kotona. Talo oli ihan pimeänä, mutta sen piha, ikkunalaudat ja aidan reunukset tulvivat keltaisia narsisseja. 

Pisteet sille joka tunnistaa alkuperäsen tarinan:)

Audin perkeleen urotyöt

Se päivä alkoi kuin mikä tahansa päivä. Olin vihainen. Olin vihainen koska vanha jalkavamma oli nostanut päätään ja leimuava kipu nuoleskeli vahingoittunutta raajaa. Koulu oli niin tavallista kuin päivä Kallion lukiossa vain voi olla. Se oli viimeinen kerta ennen lukulomaa kun olin lupautunut viemään naapurin lapset treeneihin heti koulun jälkeen.

Ajoin länsiväylää pitkin harmitellen sitä, että uusi lumikola oli jäänyt takakonttiin niin, että takapenkkejä ei saanut nostettua auki. Olisi siis pakko käydä kodin kautta. Näytin kieltä vastaan tulevalle lumiauralle ja kaarsin kotikadulle. Aura oli, niin kuin joka päivä kuluneen kuukauden ajan, kasannut metrin kokoisen vallin ajoluiskan eteen, minne minun olisi pitänyt parkkeerata auto. No ei auttanut muu kuin pysäköidä kadunvarteen ja heittää kola ulos autosta pyöräkatokseen. Peruutin parin talon verran ja aloin kääntämään autoa ensimmäisessä vähänkin leveämmässä kohdassa. Olisi vielä noudettava lasten treenikassit ja sitten itse lapset ja aikaa oli kymmenen minuuttia. Takapyörät nousivat vaarallisesti yhden lumivallin päälle kun aloin kääntämään autoa. Annoin auton valua omalla painollaan ja käänsin rattia. Pehmeä tömähdys, eikä auto liikkunut enää suuntaan tai toiseen.

Painoin kaasupolkimen ihan pohjaan asti ja revitin moottoria eikä auto hievahtanutkaan. Ei eteen eikä taakse. Nousin autosta vain nähdäkseni, että pelkääjänpaikan puoleinen eturengas oli hautautunut lumipenkkaan. Ei siinä ollut paljoa vaihtoehtoja. Viskasin kyynärsauvat lumeen ja heittäydyin polvilleni lumeen ja aloin kaivaa lunta renkaan ympäriltä. Yritin uudestaan ja uudestaan ikuisuudelta tuntuvan ajan mutta en saanut autoa hievahtamaankaan. Hain lapion ja yritin työntää autoa mikään ei auttanut. Paniikki ja kylmän aiheuttama astmakohtaus kietoivat kylmiä metallivanteita rintakehäni ja kurkkuni ympärille. Voi olla että siinä jossain kohtaa pyllähdin lumeen tuhertamaan itkua, mutta sitä en myönnä enkä kiellä.

Lopulta kaarteesta ilmestyi toinen auto. Raahauduin kuljettajan oven kohdalle ja itkuisella äänellä rukoilin miestä auttamaan. Mies istahti autoni ohjauspyörän taakse ja hetken jo pelkäsi, että hän ajaisi pois isän autolla, mutta eihän auto suostunut hänenkään otteisaan yhteistyöhön. Yritin vimmatusti miettiä missä niitä renkaan alle työnnettäviä kehikkoja pidettiin. Niillä millä rengas saisi otepintaa paremin, kun mies käski murteisella suomen kielellä minut ratin taakse. Hän työnsi naama punaisena ja minä kaasutin renkaat sutien ja lumi pöllyten kunnes auto alkoi valua taaksepäin hitaasti mutta varmasti.

Minulla ei ollut aikaa kunnollisiin kiitoksiin, mutta olin melko varma, että mies näki pohjattoman helpotuksen loistavan kasvoiltani, sillä hän lähti vihellellen ajamaan ohitseni. Kompastelin metrin korkuisessa hangessa hakemaan treenikassit ja ajoin ripeästi koululle. Olin lopulta vain viisi minuuttia myöhässä. Onneksi jalkavamma oli hermoperäinen ja siksi kesti vähän käyttöä, muuten olisin vielä istumassa epätoivoisena lumihangessa.

Länsiväylää toiseen suuntaan ajaessani olin jännittynyt ja säikky kuin peura ajovaloissa. Uusinta mallia oleva musta Audi sai minut kunnolla suuttumaan. Se kiilasi minut pois kaistalta käyttämättä vilkkua tai minkäänlaista tilanneälyä. Onneksi ehdin väistää alta pois viereiselle kaistalle muuten isän autossa olisi nyt iso kolo. Jos takapenkillä ei olisi ollut ala-astelaisia olisin esitellyt kuljettajalle kaikki tuntemani kansainväliset käsimerkit. Kun punainen perhekokoinen Audi vaihtoi edessäni kahden kaistan yli - tämäkin ilman vilkkua - olin valmis kiroamaan kaikki maailman Audikuskit. Vain se, että muistin itsekin ajavani saman merkkistä kaaraa sai minut muuttamaan mieltäni. Miten oli mahdollista, että kelien pahentuessa kaikki suomalaiset unohtivat miten liikenteessä toimittiin. Loppumatkan silmäni olivat liimautuneet tiehen kuin sormet kärpäspaperiin. Sain kuitenkin lapset perille ilman kommelluksia.

Takaisin ajellessani oli hurjastelijat poissa. Kun sitten Suomenojan kohdalla liikenne pysähtyi kokonaan sydämeni putosi mahaani. Onnettomuus. Se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. Heti perään rukoilin, että se olisi pelkkä lumiaura. Vähän ennen Kivenlahden liittymää väistin vaivoin tielle räjähtäneen renkaan ja olisin voinut nauraa helpotuksesta kun sekunnin kuluttua esiin tuli vihainen mies, joka potki peräkärryään, josta oli räjähtänyt rengas kesken matkan. Kukaan ei ollut loukkaantunut, eikä mitään pahaa ollut käynyt.

En ehtinyt pitkälle kun aikaisemmin mieleen juolahtanut pienempi paha tukki seuraavaksi tien. Lumiaura mateli ohituskaistalla. Kaikki tuntui kuitenkin menevän ihan mukavasti, kunnes edessä ajava kuljettaja veti jostain syystä liinat kiinni. Olin ajanut reippaasti alle rajoitusten, mutta jarrut eivät siltikään tuntuneet tottelevan ja välimatka pieneni uhkaavasti. Minulla oli sekunnin kymmenesosa aikaa reagoida. Silmäni kiisivät taustapeiliin ja käänsin tiukasti rattia. Pääsin sujahtamaan ajoissa lumiauran tyhjentämälle ohituskaistalle. Loppumatkasta matelin hitaasti, olin ihan varma, että lumiaurakin olisi pystynyt ohittamaan minut. Puistotie oli kuin peruna pelto ja sitä ryömiessäni mummo koiransa kanssa ohitti minut.

En ollut ikinä ollut niin kiitollinen nähdessäni kotitaloni kuin sillä kertaa. Painajaismainen ajomatka olisi päätöksessään… melkein. Edelleen oli se metrin koruinen valli siirrettävänä. Nojasin painoani lapioon ja pois jalalta taistellessani painavan lumen kanssa. Minun piti olla ripeä, sillä milloin vaan joku olisi voinut huolimattomuuttaan ajaa lumen kaventamalla tiellä isän auton perään. Lumikolan ja -lapion kylmä teräs pureutui paljaisiin käsiini. Jouduin painautumaan koko painollani kolaa vasten, jotta sain sen liikkeelle. Se painautui kivuliaasti lonkkaluitani vasten. Ja kaiken sen jälkeen minulla meni kaksi yritystä ennen kuin sain auton rullattua kotipihaan.

Heti ovesta sisään kompasteltuani jäin lunta valuvana lattialle istumaan. Tärisin ponnistuksesta ja kivusta. Mutta kaikesta huolimatta oli rajattoman onnellinen - se oli nyt kaikki takana.

Illalla kylvyn, kuuman kaakaon ja takkatulen voimistamana jäin miettimään kulunutta päivää. - - - - Olisinpa Hercules, silloin ainakin arjen urotöistäni saisi lopussa palkinnon, ajattelin haikeana ja hörppäsin mukistani.

Viimeistä päivää

JUOKSEN. Juoksen vaikka ilma on siihen liian kuuma. Vaikka nyt ei saisikaan hengästyä liikaa. Ajattelen vain, että kohta saa levähtää. Vielä pitää jaksaa hetki. Kirin vielä vähän lisää vauhtia, vaikka aikaa jotenkin maagisesti liikenisikin en uskaltaisi katsoa kellon sykemittaria. Vielä jos vähän lujempaa. Lihakset supistelevat ja laittavat vastaan. Ne huutavat älä nyt hullu yritä mitään maailmanennätystä. Keuhkoihin sattuu eikä ilma kulje. Tuntuu pahalta vetää ilmaa sisään, kuin hengitystiet olisi liimattu kiinni. Oksettaa jo ja hengitys vinkuu. Yritän olla kuuntelematta sitä. Rintaa pakottaa, mutta minun on jaksettava vielä vähän lisää.

Kaadun ja jotenkin onnistun pyöräyttämään itseni niin, että kylki ottaa pahimman tömähdyksen vastaan. Ei ole aikaa tarkistaa tuleeko naarmuista verta. Ainakin koko kylkeä kirvelee hirveästi. Koko kroppa huutaa ja tiedän etten jaksa enää paljoakaan. Mutta jos nyt pysähtyisin en enää jaksaisi jatkaa matkaa. Minun on päästävä perille. Hengitys vinkuu ja keuhkoihin sattuu niin, että kyyneleet nousee silmiin. Tuijotan tiiviisti jalkoja, etten kompastu enää. Silti nilkka muljahtaa, se haluaisi pettää alta.

Tartun kiinni ovenkahvaan niin, että melkein riuhtaisen sen irti. Riipun metallikahvassa kuin koko elämäni olisi sen varassa. Romahdan ovesta sisälle, enkä jaksa kammeta itseäni kuin istumaan. Hengittäminen sattuu niin paljon, etten uskalla vetää henkeä. Hän tulee kulman takaa ja tuijottaa intensiivisesti suoraan silmiini. Ääntä ei tule joten tyydyn vain tuijottamaan häntä ja sanattomasti esittämään kysymykseni hänelle.
"Joo, mä pääsin sisään. Mä pääsin yliopistoon", hän kuiskaa. Katselen hänen kyynelten läpi sädehtiviä kasvojaan tutkivasti. Hymyilen niin leveästi, että pelkään suuni putoavan naamaltani. Pakotan sätkivät jalkani kantamaan minut hänen luokseen ja halaan häntä kuin viimeistä päivää.

Viimeinen piruetti

Luistinten terien suhina kaikui muuten hiljaisessa jäähallissa. Teräni liukuivat pitkin urautunutta jään pintaa. Vauhti kiihtyi ja nojasin syvempään kaareen saadakseni paremman otteen jäästä. Pikaisesti sutaistusta poninhännästä oli karanneet otatukan suortuvat pyyhkivät punoittavia poskiani. Jäähallissa kajahti soimaan A.R. Rahmanin Jai ho! jota seurasi Adelen uusin hitti. Ensin kaaren vaihdot ja kolmoset. Rakastin sitä narskuvaa ääntä joka syntyi kun teki oikein syvän kaaren ja terä pureutui jäähän. Pikku hiljaa koko joukkue oli valunut pukukopeilta jäälle ja aloittanut alkuverryttelyn. Kiihdytin kaarteessa. Kiepuin ja pyörin twisseleitä, kolmosia, kantakäännöksiä ja muutaman vaivihkaisen saksihypyn. Pääsin kolmella sirklauksella ohitamaan päädyn. Valmistauduin, painoin vankasti vasemman luistimen jäätä vasten ja siirsin painon oikealle puolelle. Ylävartalon kiepautus ja pyörin jo vasemman jalan varassa. Yksi, kaksi, kolme kierrosta. Vitsi olin tehnyt virheettömän kolmois twisselin. Käännyin ympäri ja lähdin ottamaan taas vauhtia. Taaksepäin kaari pari potkua ja toinen kaari. Tumps. Yhtäkkiä minuun osui jokin tai pikemminkin joku. Kaaduin pyllylleni ja paiskauduin laitaa vasten niin, että ilma karkasi keuhkoistani. Purin huultani ja tunnustelin vääntynyttä nilkkaani. Vasen jalkani oli saanut pahimman osuman. Nousin ylös ja onnuin kentän reunalle liukuen varovasti oikean jalan varassa.

Kuolemani päivä

Nainen ei voinut millään uskoa sitä. Mies polvistui tämän eteen hermostuneena, mutta varmana siitä, että oli tehnyt oikean päätöksen. Molemmat hehkuivat riemusta ja silmät räpyttelivät turhan tiheään tahtiin. Timanttisten korulaatikko aukesi naksahtaen paljastaen auringon säteissä kimaltelevan sormuksen. Hieman punaiseen taittava kivi hehkui kuin aurinko itse. Muutaman lyhyen sanan, tarkemmin kysymyksen ja vastauksen jälkeen onnellinen pari syleilivät toisiaan keskellä merenranta terassia. Naisen poskelle vierähti onnenkyynel.

Tyttö istui yksin huoneessaan. Miten hän olikin voinut langeta niin helppoon ansaan. Poika oli ollut ihana, mutta arvaahan sen mikä lopputulos tulee kun yhdistetään hyvän näköinen poikaystävä ja bileet, joihin et itse pääse. Se typerys oli mennyt ja pettänyt oikein kunnolla. Ainakin sillä oli sen verran aivomassaa, että oli tullut itse kertomaan. Ainakin säästyin juorujen säälimättömyydeltä, sillä siinä kohtaa kun muutsaivat tietää olin tiennyt jo pitkään. Viha kasvoi tytön sisällä. Oliko kaikki kundit aina idiootteja. Kuuma poskea polttava kyynel putosi hänenposkeltaan käsiinsä.

Isoäiti katseli onnellisena pojanpoikaansa. Poika pääsi ripille ja isovanhemmat pääsivät todistamaan tätä tärkeää päivää. Vanhalle naiselle tuli mieleen samankaltainen tilanne parinkymmenen vuoden takaa. Silloin hänen oma poikansa käveli alba päällä kirkon käytävää alttaria kohti. Kirkossa kajahti viren alkusävelet ja vanhuksen huulilta laulu nousi yhtä kirkkaana kuin aina ennenkin. Hän oli elänyt pitkän elämän kahdeksankymmentäseitsemän onnellista vuotta. Vielä ei ollut aika lähteä mutta pian hän kuiskasi itselleen. Hän pyyhkäisi kyyneleen ryppyiseltä poskeltaan. "Älä itke kulta”, henkäisen niin, ettähengitys rohisee. Tylsän värittömän sairaalahuoneen seinät tuntuvat puristuvan lähemmäs. Painan tyttäreni käden poskelleni. “Ei se mitään”, sanon pyyhkäisten kyyneleet hänen poskiltaan. Syöpäkasvain on levinnyt koko kehooni ja viimeiset minuutit valuvat kuin tiimalasin hiekka. Olin onnellisempi kuin koskaan käydessäni mielessäni läpi elämäni saavutuksia. Rakkaus, lähimmäiset, perhe ja työ jossa olen saanut parantaa maailmaa. Sitten pelkkää mustaa ja yksittäinen kyynel, joka tipahtaa kädelleni.