Kesäteatterin ohjelmisto

(Näyttelen siis Räppääjässä ja Tukkijoella)

Mikrokosmos

koirani silmistä

avautuu maailmoita

kimaltava nurkka

kostea silmäkulma

nakyy silmistä galaxeja

muiden planeettojen

mietteitä

tutkin hölmöjä pikku miehiä

maailmanparannus nuoria

katselen kultani silmiä

toisten taivaiden pilviä

ihmisten marssia maailmanloppuun

kun ei kukaan kykene seisomaan

ilmastonmuutosta vastaan

Joka yön painajainen

Avaan silmäni. Kestää hetken ennenkuin tajuan palanneeni jo liiankin tuttuun maisemaan. Pieni ahdistava liekki lepattelee sisälläni kutitellen sisintäni. Nousen varoen istumaan keikkuvassa soutuveneessä. Airoja ei näy missään, muuta se ei haittaa. Minulla ei ole kiire minnekkään. Olen sen verran kaukana rannasta, että joka puolella ympärilläni näkyy pelkkää sinistä horisonttia. Aurinko paistaa ja silittelee poskiani säteillään.

Pieni hento viiva ilmestyy horisonttiin joka puolella. Tartun veneen reunoihin, puristan niitä rystyset valkeina. Maan kamaraa kuvaava viiva tulee selkeämmin näkyviin. Hengitän pinnallisesti. Pakotan itseni vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja puhaltamaan sen voimallisesti ulos. Aikaan saamani puhuri työntää rantaviivaa kauemmas, mutta vain hetkellisesti. Joka puolella ympärilläni maa syrjäyttää vesimassaa, kurotellen ahnaita käsiään minua kohti. Lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs.

Taivas tippuu nytkähdellen alemmas, kuin joku vapauttaisi köyttä vähän kerrallaan. Rantaviiva on nyt yhdistynyt tanssahtelevaksi piiriksi ympärilleni. Se kohoaa ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs. Sydäntäni puristaa, kuin se olisi pesusieni tai märkä pyyhe, jota kierretään kuivaksi. Ympärilläni kohoavat kalliot. Tavoittavat aaltopahvista askarrellun taivaan, joka nytkähtelee alapäin.

Kalliot raapivat veneeni reunoja. Yltäisin koskettamaan taivasta, keräilemään tähtiä ja nostamaan kuun alas. Jos vain haluasin siis. En halua. Sen sijaan käperryn täriseväksi palloksi veneen pohjalle. Taivaskin tummenee yön pimeyteen sulautuen. Tähdet sammuvat yksitellen, kuin valot ikkunoista. Vene taipuu narahdellen, lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs. Koko rintakehääni polttaa. Se puristuu kuin alipaineesta kasaan ja pelkään, että kohta kylkiluuni alkavat napsahdella pokki, kuin kuivat oksat jalkojen alla.

Lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs. Kallion armottomat seinämät raaivat ihoani verille. Taivas on kadonnut jättäen kivisen luolan sortumaan päälleni. Vedän polvia tiukemmin rintaani vasten. En pysty likkuumaan, sillä joka puolelta ihoani suutelee jääkylmä kivi. Ja silti seinät tulevat yhä lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs.

Huudan. Avaan silmäni. Tunnen edelleen kivimassan painon rinnallani. Hengitys on nykivää. Räpyttelen. Se on ohi. Ainakin tältä yöltä.