perjantai 11.12

Viimeisestä päivityksestä on kulunut pitkä aika, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa kirjoittamiseen. Kun kokeet loppuvat ensi viikon puolessa välissä, aion laittaa postauksia säännöllisemmin. Joululomalla isona projektina on Rasavillin kirjoittaminen, mutta aion kirjoittaa myös muita tekstejä.

Sormeni lipesivät. Puosin mustaan kuiluun jossa huutoni kaikui vaimeasti. Putosin useita minuutteja. Vihdoin näin kuilun pohjan. Ihan liian myöhään sillä paiskauduin sitä vasten. Keuhkoni tyhjenivät ja hetken pimeässä kuului vain sydämeni hidastuva syke, kunnes se lakkasi kokonaan.

Hätkähdin hereille ja yritin tasoittaa hengitykseni. Uneni olivat jo pitkään vaivanneet minua ja ne muuttuivat koko ajan todellisemmiksi. Hiivin hiljaa keittiöön, jossa totesin kellon olevan vasta kolme aamuyöllä. Otin lasin vettä ja löysin kirjani keittiön tasolta. Yritin avata parvekkeen oven mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi ketään. Tiesin kokemuksesta, etten pystyisi enää nukkumaan tänä yönä, joten etsin mukavan asennon riippukeinusta ja syvennyin kirjaani. Luin lempikirjaani ja olin juuri päässyt siihen kohtaan, jossa Mia kertoo kuinka hän ja Adam olivat suudelleet ensimmäistä kertaa. Käänsin sivua ja pelästyin. Sivulla oli vain yksi lause: ”Aikasi on tullut”. Suljin silmäni ja kun avasin ne sivu oli taas muuttunut normaaliksi. Kesäloma oli alkanut edellisellä viikolla. Olin siitä lähtien nähnyt outoja unia, jotka muuttuivat koko ajan pelottavammiksi. Jatkoin lukemista ja yritin karistaa uneni mielestäni. Rakastin kirjoja sillä niiden luomiin fantasia maailmoihin pystyi helposti upputumaan tuntikausiksi.

5. joulukuuta

Ylös alas ylös alas ylös alas ylös... huokaus... alas ylös alas. Ylös alas kävi neula tasatahtia kankaan pinnassa samalla kun hopeiset kyyneleet tipahtelivat. Ylös alas kävi neula aamun sarastuksesta illan viimeiseen valon säteeseen. Ylös alas kävi neula tottuneesti varmoissa käsissä. Ylös alas kävi neula päivästä toiseen viikosta toiseen. Ylös alas kävi neula viikon, kuukauden, vuoden. Ylös alas kävi neula kävi vuoden, kävi toisen, kolmannen. Monta vuotta, kunnes neulaa liikuttava käsi oli poissa.

Näillä sanoilla alkaa pitkään työn alla ollut Suojelusenkeli. Se on melkein valmis, mutta vaatii vielä hiontaa ja oikolukua. 

Edelleen 4.12

. . . jos Jumala on puolellamme, ken voi olla meitä vastaan. . .

Arska 4.12. Eero Junkkaala antoi paljon ajattelemisen aihetta. Tähän mennessä muodostunut mielipiteeni ei muuttunut tippaakaan opetuksen aikana. Sen sijaan sain paljon uusia ajatuksia ja kysymyksiä, jotka tukivat omaa kantaani. Kaikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla, mutta itse olen sillä kannalla, että usko ja tiede ovat vain kaksi eri näkökulmaa. Tiede ei osaa selittäää kaikkea, eikä Raamattua ole tehty selittämiseen, vaan Jumalan sanan välittämiseen.

Arska oli myös hyvä tapa nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, ennen joululomaa. <3

 

  . . . ei elämä, ei kuolema, ei enkelit, ei henkivalta, voi erottaa   meitä rakkaudesta Jumalan. . .

  . . . nyt edessäsi seison, polvistun ja palvon, tunnustan sä Jumalani oot. . .

Neljäs joulukuuta

Juoksen portaat äänettömästi ylös, avaan oven ja hiivin sisään. Voi miten suloista. Jätkät jakoivat huoneen, mutta tuskinpa kukaan olisi voinut erottaa kumpi oli kumman puoli, sillä molemmat olivat yhtä täynnä roinaa. Andrean vihreä reppu oli nostettu kunniapaikalle, huoneen ainoaan tahrattomaan kohtaan. Olen varma, että sekin oli raivattu laukkua varten. Nappaan repun, mutta jäänkin vielä huoneeseen. Otan kummankin muistiinpanovihot. He saisivat uudet tilalle, mutta menettäisivät koko lukukauden muistiinpanot, sitä paitsi ylihuomenna on koe. Sujautan paperit reppuun Adele ja Andrea saisivat tehdä niillä mitä tahtoivat, en minä niitä tarvinnut. Pojat tulevat vastaan oleskeluhuoneessa. ”No tulitko anelemaan anteeksiantoa”, Jasper virnistää nähdessään minut. ”En ikinä”, vastaan napakasti. ”No mitä sitten”, kysyy Josef hieman hämillään, kuin olisi odottanut minun olevan pahoillaan jostakin. Olenkin, mutten mistään, mitä olin itse tehnyt. ”Pojat oikeesti. Eiks teillä oo mitään muuta tapaa kostaa, kun kiusata skidejä”?

”Et jättäny muuta vaihtoehtoa”, kuuluu uhmakas vastaus, joka muuttuu koko ajan pelokkaammaksi tuijotukseni alla. Nyökkään päälläni portaita kohti. He hipsuttavat vaisuina ja lannistuneina ohitseni. Ilmeisesti heidänkin päästään löytyy edes muutama kituva aivosolu. Idiootit, he eivät edes olleet tajunneet, minun vieneen reppua, vaikka se heilui koko ajan olallani.

Palaan takaisin tyttöjen asuntolaan. Andrea saa reppunsa takaisin ja kosto ajatuksesta haltioituneet kaksoset heittelevät papereita vuorotellen tuleen.

Kolmas päivä

Jääruusuja

jääruusuja ikkunaan

pakkasyö piirtää

luonnon kauneutta 

kylmään lasiin siirtää

kynttilän liekki lepattaa

vasten mustaa yötä

pimeys salaisuuttaa kuiskuttaa

seuraa pakkastytön työtä

takkatuli risahtaa

silmäluomet värähtää

henki poistuu täältä

jättäen meidät pimeään

2.12

Toinen joulukuuta. Nimet ovat tärkeitä ja kätkevät yleensä taaksensa tarinoita. Beata on latinalaisperäinen naisen nimi, joka tarkoittaa onnelista tai autuasta. Beata juhlii nimipäiväänsä juuri toinen joulukuuta. Beata nimestä on monia muunnoksia, joista yksi on oma etunimeni Bea.

Meillä on aina ollut tapana juhlia nimipäivää, ja tänään kun avasin joulukalenterin toisen pussin sieltä paljastui vihje. Vihje johdatti vierashuoneeseen kätketyn lahjan ja kortin luo. Lahjaksi sain ihanan Letille kirjan, jossa neuvotaan vaihe vaiheelta ihanien ja kauniiden lettien tekoa.

Poissaoloni aikana kertyi rästi kokeita ja niitä pitää suorittaa kiireellä pois alta ennen joulua, niinpä niitä on melkein joka päivä. Vanhat, sekä uudet kokeet vaativat paljon lukemista ja jatkuvasti on stressi päällä, siitä, että saako nyt varmasti riittävän hyviä numeroita. Se yhdistettynä univaikeuksiin on melkoinen ongelma, mutta onneksi joka päiväisestä elämästä löytyy pieniä toivon hiukkasia ja onnen pisaroita, jotka auttavat rämpimään eteenpäin.

1. päivä

 Ensimmäinen luukku joulukalenterista on nyt avattu. :) Meillä kalenterin virkaa toimittaa äidin taidokkaasti suunnittelema,pusseista koostuva klenteri. Pussit täyttää usein äiti, mutta minulla ja sisarellani Annalla on mahdollisuus täyttää toistemme pusseja, koska avaamme kalenteria vuorotellen. :) Enään kaksikymmentäkolme päivää jouluun.

Lunta vai sadetta

Syksy on jo ohi. Joulukuu alkaa ja odotetaan jo lunta. Odotettu joululoma saapuu pian. Huomenna avataan kalenterin ensimmäinen luukku. Salaisuuksia ja kuisketta, kiirettä ja huisketta. Talven taikaa ja kynttilän valoa, mutta mitä on jäänyt taakse. Ehkä vuoden kaunein vuodenaika. Mutta vain niille, jotka löytävät syksyn kauneuden.

sade rummuttaa

puut huokaa

tuuli ulvoo

lunta tuokaa

on taikaa talvessa

valkeassa joulussa

monet ei syksyn kauneutta nää

pohjustusta uuteen elämään

salaisuuksia sateen verhossa

lupaus uudesta putoavassa lehdessä

rantakalliot lehti peitteessä loistaa

syksyn uskomattomia värejä toistaa

avaa silmäsi

haista ilmaa

syksyn tuoksussa

on turvaa ja taikaa

Menetyksen pelkoa

Heräsin yöllä savun hajuun. En jäänyt odottamaan, että palohälytin alkaisi vinkua. Ryntäsin suoraan pikkusiskoni Siljan huoneeseen. Kiskoin unisen sisareni ylös sängystä ja käskin häntä menemään suoraan ulos. Kun olin varmistanut, että Silja oli päässyt turvallisesti ulko-ovelle , ryntäsin omaan huoneeseeni ja otin sänkyni vierestä repun, jonka olin pakannut tällaisten tilanteiden pelossa jo aikaa sitten. Siellä oli vähän ruokaa, vesipullo, taskulamppu, huopa, päiväkirjani, pari kynää ja kännykkäni, jonka sujautin repun taskuun aina, kun menin nukkumaan. Sitten nappasin valjaat ja menin häkin luo, kaappasin kanini Sabrinan käsiini. Juoksin niin kovaa kuin kykenin ja ehdin nipin napin ovesta ulos, ennen kuin ylemmän kerroksen lattia sortui. Siihen mennessä kun olin päässyt ulos palohälytin oli herättänyt ulinallaan useita naapureita ja äänestä päätellen, joku oli jo kutsunut palokunnan.

Kun tuli oli sammutettu, avuliaat palomiehet veivät minut ja Siljan poliisiasemalle. Poliisi kyseli kaikenlaista. Kun hän kysyi, missä vanhempamme olivat, vastasin kuuliaisesti: “Vanhempamme lähtivät risteilylle, ja mummimme tulee huomenna valvomaan meitä”. Poliisin kasvoille levisi säälivä ilme “Oliko sen laivan nimi Dreamboat?”poliisi kysyi vaivaantuneena. “Kyllä, miten niin”, tiuskahdin, ja juuri sillä hetkellä tunne iski kivuliaasti, minä nimittäin tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa.”Miten niin?” tällä kertaa melkein huusin. Poliisin ilme muuttui tuskaiseksi, mutta silti hän vastasi. “No kun Dreamboat upposi kaksi tuntia sitten, ja tuhannesta matkustajasta vain viisi selvisi”. Silloin romahdin totaalisesti. “Ei ei ei”, vikisin hiljaa.

Puolta tuntia myöhemmin eräs toinen poliisi kertoi, että mummini ruumis oli löydetty talostamme, ja että hänellä oli ollut  sytkäri kädessään. “epäilemme, että mummisi kuuli vanhempiesi kuolemasta ja ajatteli, että teille olisi helpompaa, jos tekin kuolisitte, selitti  poliisi minulle. Silja oli nukahtanut epämukavaan tuoliin virttyneen ja kulahtaneen lempi pupunsa kanssa. Seuraavaksi ensimmäinen poliisi kysyi oliko meillä sukulaisia, joiden luokse mennä. Nyt kun mummi oli kuollut, jäljelle jäi ainoastaan Kaija- täti, joka asui Kajaanissa.

Istuimme junassa matkalla Kajaaniin. Käytän pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden ja kerron vähän itsestäni. No, nimeni on Minttu ja olen 13- vuotias. Minulla on vaaleanruskeat hiukset ja siniharmaat silmät. En mielestäni ole kovin nätti, enkä todellakaan suosittu. Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, mutta jo nyt minulla on sellainen tunne, että haluaisin joululomalle. Minua nimittäin kiusattiin vanhassa koulussani, enkä usko, että tilanne muuttuu, vaikka vaihdan koulua. Vieressäni tuhiseva Silja on 5-vuotias, ja hänellä on viljan vaaleat kiharat ja tismalleen saman väriset silmät kuin minulla. Sylissäni nuokkuva Sabrina on vaaleanharmaa kääpiöluppakorva.

Kun viimein saavuimme Kajaaniin, tökkäsin Siljan hereille ja nostin repun selkään. Heti kun olimme löytäneet Kaija- tädin -se oli yllättävän vaikeaa, kun viime kerrasta, kun näin tädin, on kahdeksan vuotta ja silloin oli 5-vuotias-, hän otti meidät lämpimään halaukseen ja sanoi, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Miten, minulta on kuollut äiti, isä ja mummi ja sen lisäksi taloni on palanut tuhkaksi.

Näytin surkealta.  En ollut antanut itselleni lupaa itkeä, mutta suru jäyti minua sisältäpäin. Kajaanissa koulu alkaa viikkoa aikaisemmin kuin muualla, siispä minulla ei ole riittävästi aikaa saada itseäni näyttämään ihmiseltä, jos itken koko ajan. Onneksi Silja oli hyväksynyt tilanteen ja näyttää pitävän Kaijasta. Luultavasti hän ei tajunnut, että isä ja äiti eivät enää koskaan tule takaisin.

Koulu alkaa kahden päivän päästä. Kaija vei meidät ostoksille. “Pitäähän teidän ressukoiden saada edes kunnollisia vaatteita”, Kaija totesi samalla, kun tarkasteli kuluneita yöpaitojamme ja villatakkejamme, ainoita vaatteita, jotka meillä oli.   Menimme Kaijan vaatekaapille, ja Kaija alkoi ojennella meille vaatteita ostos reissua varten. Minä valitsin tummansiniset farkut ja vihreän kevyen neulepaidan. Vaatteet olivat reilun kokoiset, mutta pysyvät kuitenkin päällä. Siljan päälle punaisen puuvillamekon ja nostamme helmoja vyön avulla, ettei Silja kompastuisi. Kauppakeskuksessa Kaija sanoi, että saisin katsella ja sovittaa kaikkea, mistä pidin, ja että hän voisi katsoa Siljan kanssa Siljalle sopivia vaatteita. Kun Silja ei kuullut, Kaija kuiskasi korvaani:” tiedäthän, että pikkulasten vaatemaku on ööh… aika omaperäinen.” Hymyillen lähdin kiertelemään vaatekauppoja.

Kahden tunnin päästä kun menimme jäätelölle, minä ja Silja olimme saaneet niin paljon vaatteita, että aloin pelätä, että olimme tuhlanneet kaikki Kaijan rahat. Kun Kaija vei vielä Siljan korukauppaan, kysyin Kaijalta:” Oletko varma, että sinulla on rahaa näihin kaikkiin vaatteisiin?”

“Voi kulta pieni, sain juuri palkankorotuksen ja pientä rahallista apua, kun otin teidät luokseni. Sitä paitsi, teidän oli pakko saada vaatteita, ette voi käyttää ikuisesti niitä yöpaitojanne,” Kaija rauhoitteli. Menin sisään korukauppaan ja ostimme minulle ripsivärin, hiuslenkkejä ja hiusharjan. Silja sai pinnejä, pompuloita ja hiuspantoja. Kotimatkalla kun Silja oli nukahtanut takapenkille kysyin Kaijalta, miksi kaikki nuoret olivat tuijottaneet minua. “Voi Minttu, tänne muuttaa harvoin uusia nuoria, ja sinä herätät vain uutena huomiota”, Kaija tyynnytteli

Heräsin omaan huutooni. Olin nimittäin juuri nähnyt, kuinka laiva oli uponnut ja vienyt vanhempani mukanaan merenpohjaan. Tänään olisi ensimmäinen koulupäiväni. Valmistauduin huolella, puin valkoisen mekon ja harmaan boleron. Laitoin ripsiväriä. Hiukset kampasin letille.

Koulussa rehtori saattoi minut 8b- luokan ovelle. Kun astuin sisään, luokkaan levisi hiljaisuus ja kaikki tuijottivat minua. “Hei Minttu, tervetuloa 8b:lle. Minun nimeni on Marjatta”, tervehti pirteän oloinen nainen. Kun hän näki lohduttoman ilmeeni, hänen äänensävynsä muuttui. “Otamme osaa”, hän sanoi lempeällä äänellä ja viittasi minua istumaan.

Tunnin jälkeen minulla oli vähän huono olo ja menin vessaan. Kun tulin sieltä näköni sumeni. Kun taas pystyin hahmottamaan tilaa, jossa olin huomasin olevani autotien reunassa. Sitten huomasin Siljan, joka juoksi tien toisella puolella minua kohti. Vasta kun Silja oli astumassa autotielle, huomasin auton.

Huusin Siljaa pysähtymään, mutta hän ei kuullut minua. Seuraavaksi yritin huutaa auta ajavalle miehelle tuloksetta. Huusin ja huusin, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta tapahtui yhteentörmäys. Verta roiskui joka paikkaan. Juoksin verisen Siljan luo ja yritin löytää jotain elonmerkkejä siskostani, mutta hän oli kuollut. Laskeuduin polvilleni Siljan viereen ja kuiskasin hänen korvaansa: “Olen pahoillani”. Tarkoitin sitä todella. En tietenkään aiheuttanut kolaria, mutta on niin paljon asioita, joita olin jättänyt kertomatta, ja asioita, joita olin tehnyt Siljalle. Nyt kaduin, etten ollut hypännyt autotielle ja vetänyt Siljaa pois auton tieltä, vaikka olisinkin kuollut itse. Ensimmäisen kerran moneen viikkoon itkin. En enää kestänyt katsella pientä veristä ruumista ajotiellä vaan lähdin juoksemaan. Hetken kuluttua silmissäni sumeni ja kaaduin maahan.

Seuraavan kerran kun heräsin olin omassa huoneessani, siis siinä, joka oli palanut, mutta joka nyt näytti siltä kuin koko tulipaloa ei olisi ollutkaan. Ja mikä parasta äitini ja isäni istuivat sänkyni laidoilla. “Oletko kunnossa Minttu?” äiti kysyi huolestuneen näköisenä. Olisin halunnut sanoa, että olin ihan kunnossa, mutta suustani ei tullut sanaakaan. Voiko olla, että kaikki oli vain pahaa unta, josta olin nyt herännyt? Kaikkien rakkaitteni kuolemat vain unta? Sitten äitini ja isäni muuttuivat hetki hetkeltä yhä epäselvemmiksi, kunnes pimeys nieli heidät sisäänsä.

Kelluin äärettömässä pimeydessä ja kuulin kuinka joku toisteli nimeäni. Ääni kuului aina vain lähempää ja lähempää, kunnes viimein avasin vastahakoisesti silmäni. En tunnistanut tilaa, mutta kasvot, jotka katsoivat minuun silmät kyynelissä olivat tuttuakin tutummat. Silja. Silja oli aikeissa sanoa jotain, mutta hänen takanaan seisova Kaija ehti ensin. “Nuku nut Minttu, näytät kalpealta, ja terve ihminen ei pyörry kesken koulupäivän”, hän sanoi ja nyökkäsin. “Me viemme sinut Siljan kanssa kotiin heti, kun olet levännyt sen verran, että jaksat kävellä”, hän jatkoi. Suljin silmäni ja pimeys nieli minut taas syleilyynsä. Tällä kertaa en ollut yksin, vaan äitini ääni kuului pimeyden keskeltä, kun hän lauloi rauhoittavaa tuutulaulua.

Painajainen

Ei, ei voi olla totta, se ei saa olla totta. En halua uskoa. Se ei tunnu todelliselta.

Mutta totuus on tämä.

Ravistelin Elsea hereille. En nähnyt mitään, sillä kyyneleet valuivat virtana poskilleni. Isä, maailman huolellisin ja tarkin kuljettaja. Ja nyt olimme joutuneet kolariin. Tai ei se oikeastaan isän vika ollut, joku humalassa ajanut mies oli ajanut väärällä kaistalla ja törmännyt meihin. Isä oli yrittänyt väistää, joten seuraavaksi olimme luisuneet ojaan. Isä, joka oli saanut pahimman osuman, oli tajuttomana omalla paikallaan. Äiti oli törmännyt ikkunaan ja roikkui nyt puoliksi, puoliksi auton sisällä. Isoveljeni Lucas oli lysähtänyt etupenkkiä vasten ja 3-vuotias sisareni Else, joka istui vieressäni oli puoliksi tajuissaan ja vikisi kivusta. Tarkastelin itseäni. Kädessäni oli syvä avohaava ja päässäni tuntui samanlainen särky kuin silloin kun olin saanut aivotärähdyksen. “Else, Else kiltti herää”, huusin ja ravistelin häntä varoen. Kuulin sireenien soivan ja samaan aikaan Else veti viimeisen kerran henkeä.

Kaikki tuo tapahtui kuukausi sitten. Ensihoitajat totesivat heti aluksi, että sekä isä, että Else olivat kuolleet. Äitini Adele ja Lucas joutuivat teholle ja sieltä suoraan leikkaussaliin. Minut vietiin päivystykseen, jossa käteni tikattiin Sen jälkeen minulle annettiin lääkettä ja vietiin pieneen huoneeseen. Heti kun olin jäänyt yksin hautasin kasvoni tyynyyn ja itkin. Itkin isää, en voisi elää ilman häntä ja itkin Elsea, joka oli saanut ihan liian vähän elinvuosia. Seuraavana aamuna minulle kerrottiin, että myös äiti oli kuollut, eikä Lucasin uskottu enään heräävän koomastaan.

Olin hautausmaalla ja kuljin mustiin pukeutuneena hautajaissaatossa. Jouduin pakottamaan jalkani liikkeelle ja maanittelemaan itseäni jatkamaan. Olin laittanut pitkähihaisen mekon, jottei valtava, ruma arpeni tai mustelmani näkyisi. Olin sitonut hiukseni mustalla nauhalla.Hautajaiset pidettiin juutalaisella hautausmaalla, sillä koko perheeni on juutalainen. Oli juutalainen, ajattelin ja näpäytin itseäni henkisesti sormille, nyt ei olisi muita kuin minä. Kyyneleet valuivat polttavan kuumina virtoina poskiani pitkin. Tähän asti olin pystynyt olemaan itkemättä, mutta äidin lempilaulu mursi suojakuoreni. Halusin vain käydä makaamaan haudan viereen ja juurtua siihe puiden ja läheisteni ympäröimänä. Lysähdin polvilleni ja katsoin kuinka miehet laskivat ensimmäistä arkkua auki kaivettuun sukuhautaan. Otto Nymber, kurkkuani kuristi kun näin isän nimen kaiverrettuna arkun päälle. Kun kaikki arkut oli laskettu muut lähtivät poispäin haudalta, mutta antoivat minun jäädä. “Kuule Israel, herra meidän Jumalamme, herra on yksi”, kuiskasin ja heitin hautaan kimpun punaisi ruusuja ja valkeita liljoja. Nousin ylös ja otin pari askelta poispäin, mutta käännyin vielä katsomaan hautakiveä: Otto Nymber, Adele Nymber, Lucas Nymber, sekä Else Madalena Nymber. Halusin, että noiden kaikkien alla lukisi Gabriella Nymber 1999-2014. Mutta ei, olin vieläkin täällä. Menin kotiin ja sohvalle makaamaan. Itkin, kunnes vajosin autuaan tiedottomaan tilaan.

Näin kaiken uudestaan, tällä kertaa vain en ollut auton sisällä vaan sen ulkopuolella ja yritin varoittaa perhettäni. En onnistunut. Kauhea yhteentörmäyksen ääni täytti korvani. Juoksin kohti autoa, jotta voisin tehdä jotain pelastaakseni perheeni. Else juoksi minua vastaan ja nappasin hänet tiukkaan syleilyyn. Else alkoi yskiä ja yskän mukana lensi verta hänen suustaan. Laskeuduin polvilleni ja laskin Elsen pään jalkojeni varaan. Silitin Elsen kasvoja ja juoksutin sormiani hänen hiuksissaan. Elsen poskelle vieri kyynel, jonka suutelin pois. “Ei hätää”, toistelin hänelle tyynnyttävästi. Else yritti sanoa jotain, mutta hänen suustaan tuli vain verta ja muminaa. Kumarruin lähemmäs. “Tässä”, Else kuiskasi ja tajusin, että hän yritti ojentaa minulle jotain. Hän puristi sen käteeni ja kuulin kuinka Elsen sydän lähti laukkaan, ennen kuin pysähtyi lopullisesti. “Else!”

Heräsin huohottaen omaan huutooni. Kämmenessäni tuntui kipua ja huomasin, että olin puristanut käteni nyrkkiin. Avasin nyrkkini, kämmenelläni lepäsi Elsen rakkain rannekoru, jonka hän oli saanut isoäidiltämme Gwendolyn Numberiltä. “Miksi minä oli ainoa, joka selviytyi?”

Heräsin uudetsaan itsepintaiseen koputukseen. Kiedoin peiton ympärilleni ja laahustin avaamaan ovea. Vilkaisin itseäni eteisen peilistä. Näytin kamalalta: silmäni olivat punaiset itkemisen jäljiltä ja poskilleni oli kuivunut kyyneleitä. Olin laihtunut niin paljon viime kuukauden aikana, että erotin selvästi törröttävät luuni vaatteiden alta ja ennen pyöreähköt kasvoni olivat muuttuneet teräviksi ja luisiksi. Ihoni oli kauttaaltaan kiristynyt luitteni päälle kuulaana ja kireänä. Vaaleanruskean hiukseni olivat takussa ja hamppuuntuneet. Määrätietionen koputus jatkui yhä ja menin vihdoin avaamaan.

“Mummi, mitä sinä täällä teet? Et tullut edes hautajaisiin. Luulin, että sinulla oli lonkka murtunut”, sanoin ihmeissäni tunnistaessani henkilön, joka seisoi ovellamme. “Gabriella kulta, tulin hakemaan sinut kotiin. Sinä saat asua tästä lähin minun luonani”, mummi sanoi, kun päästin hänet sisään. “Pakkaappa tavarasi niin lähdetään”.

Tunnin kuluttua matkalaukkuni oli pakattu. Mummi sanoi, että loput tavarani tultaisiin hakemaan myöhemmin. “Mummi”, aloitin epäröiden,”voisimmeko käydä haudalla” Mummi katsoi minua ymmärtäväisesti: “Tottakai Gab”.

Laskeuduin polvilleni ja laskin maahan kynttilän, jonka mummi sytytti ja Elsen käsikorun. Mummi katsoi korua ja sitten minua. “Else haluaisi, että ottaisit tuon korun ja vaalisit sitä kuin kalleinta aarrettasi” Mietin hetken ja tajusi, että mummin sanoissa oli järkeä. Pujotin korun laihaan ranteeseeni ja vilkaisi olkani yli hautaa vielä kerran. Lähdin mummin mukaan uuteen elämääni, joka olisi täynnä ikävää ja menetyksen tuskaa, mutta sieltä voisi löytyä myös muutama valon pilkahdus.