. . .Siirsin katseeni välittömästi lattiaan. Odotin, että muut ottaisivat paikkansa pöydän äärestä ja siirryin nopeasti vapaalle paikalle. Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta. Tanya astui sisään kantaen isoa pataa, jossa oli hernekeittoa. Hän kyseli hetken iloisesti päivän kuulumisia, kunnes lähti hoitamaan, joitain muita askareitaan. Kun keitto tuli minun kohdalleni, otin vain hieman ja siirsin astian eteenpäin. Oikealla puolellani istuva vaaleahiuksinen tyttö kohotteli kulmakarvojaan lautaselleni. Hetken kuluttua hän avasi suunsa.
“Sinuna minäkään en söisi juuri mitään. Ensinnäkin ruoka on myrkytettyä ja toiseksi sinun pitäisi varmaan laihduttaa”, hän oli väärässä, ensinnäkin ruoka ei ollut myrkytettyä ja toiseksi kaikki lääkärit sanoivat minulle, että olin alipainoinen. Näinhän minä sen itsekin, mutta olin aina ollut laiha ja Elielin kuoleman jälkeen olin laihtunut entisestäänkin. Juuri alkanut puheensorina taukosi taas, kuin seinään. Blondin vieressä istuva tyttö tökkäsi häntä kevyesti kylkeen ja muutamat loivat häneen paheksuvia katseita. Loput päätyivät taas tuijottamaan minua.
“Todella mukava tutustua sinuunkin”, vastasin ja ojensin kättäni ottaakseni sämpylän korista. Kun vilkaisin sivusilmällä blondia hän näytti kiehuvan raivosta.
Vasemmalla puolellani istuva poika kääntyi puoleeni.
“Hei, Christen on vähän töykeä, mutta pohjimmiltaan ihan mukava. Mä oon Nathan”.
“Kia”, esittäydyin ja soin hänelle pienen hymyn tapaisen.
“Kia”, hän toisti nimeni englantilaisittain äänettynä. “Kaunis nimi”.
“Kiitos”.
“Nathan! Ootko taas etsimässä uutta tyttöystävää, vai?” joku huusi pöydän toisesta päästä.
“Mitä se sulle kuuluu Jon”, Nathan huusi vastaukseksi. Olin kiitollinen, ettei kukaan enää kiinnittänyt minuun huomiota. Kunnes blondi - Christen - päätti taas suoda minulle huomiotaan.
“Me kuultiin, et sä jouduit ongelmiin kotona ja et sut lähetettiin siks tänne. Olitsä vankilassa?” hän kysyi oikeasti hieman kiinnostuneen kuuloisena. Hymähdin hieman nauraen.
“En, mun vanhemmat vaan päätti, et niil ei oo enää käyttöö mulle ja päätti lähettää mut pois”. Ainakin minusta tuntui siltä.
“Ai oikeesti?” hän kysyi pilkallisesti.
“No ei. Mitä sä luulet”, vastasin suloisesti hymyillen. Blondi tuhahti ja käänsi uudestaan selkänsä minulle. Keskityin hetken aikaa vain syömiseen. Nathan kurottautui taas puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä.
“Sun ei ois ehk kannattanu tehä tota. Christen osaa olla tosi inhottava ja kantaa sulle luultavasti kaunaa vielä pitkään. Huokasin, niinpä tietysti. Kun olin saanut lusikoitua suuhuni keiton jämät lautaseltani, kysyin Nathanilta, pitäisikö minun viedä lautaseni jonnekkin. Hän vastasi, että ei, joten nousin kiireesti pöydästä toivottaen hänelle hyvää yötä. Ruokailu ei ollut mennyt ihan niin huonosti, kuin olin pelännyt, mutta en silti jaksanut enää jäädä katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Menin hakemaan huoneestani hammasharjan ja menin vessan pesemään hampaita. Kello oli vasta seitsemän, mutta oli parempi, jos tekisin sen ennen kuin muut tulisivat ylös. Puoli yhdeksän aikaan joukko ihmisiä tuli ylös, mutta erotin vain kolmet askeleet, joten osa oli jäänyt vielä alas. Yläkerrassa oli neljä huonetta, joista kaksi oli yhden hengen, kaksi kahden hengen huoneita. Alhaalla oli vastaavasti neljä huonetta, mutta joista vain yksi oli kahden hengen huone. Pojat, joita oli nyt yksi vähemmän kuin tyttöjä, nukkuivat alakerrassa. Yhdeksän aikaan ovelleni koputettiin. Kun avasin oven näin edessäni lyhyehkön tummahiuksisen tytön, joka oli istunut pöydässä minua viistosti vastapäätä. Hän ei ollut puhunut paljoa, enkä ollut kuullut kenenkään sanovan hänen nimeään.
“Hei”, hän aloitti ujosti. “Ei ehitty aikasemmin kunnol tavata, ajattelin vaa et. . .” Hän ei näyttänyt tietävän miten lopettaa lauseensa, joten kiirehdin hätiin.
“Joo, ois ollu tosi kiva tutustuu, mut mul oli vähän huono olo ruualla. Matka väsymystä”, selitin nopeasti. Pieni valkoinen valhe, mutta en halunnut kertoa totuutta.
“Ai, no hyvä jos nyt voit paremmin”, hän sanoi jo rohkeammin. Nyökkäsin hänelle hymyillen. “Joo nii mun nimi on Marlene.”
“Kia”, sanoin edelleen hymyillen. “Haluatko tulla sisään”, jatkoin tajuttuani, että roikotin häntä epäkohteliaasti ovella.
“Vaikka”, hän sanoi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, mutta näin, että hän oli toivonut ja odottanut kutsua sisään. Astuin taaksepäin ja istahdin matolle. Vanhasta tottumuksesta avasin jalat sivuspagaatti venytykseen. Marlene jäi seisomaan keskelle huonetta ja pyöri ympäri tarkastellen huoneen jokaista yksityiskohtaa. Lopulta hän istui alas.
“Täällä näyttää niin eriaiselta. Mun kaveri nukku tääl ennen, mut niitten perhe muutti, joten se vaihto kouluu”, hän selitti kiireesti.
“Aa”, totesin tietämättä mitä sanoa.
“Ei meiän välit ollu enää muutenkaa kunnossa”, Marlene jatkoi hetken kuluttua. “Sen mielestä mä olin tylsä ja nörtti”.
“Mä en vois ikinä ajatella sillee. Sä oot tosi mukava. Me. . . siis öh. . . jos sä haluut nii me voitais olla kavereita”. Tiedetään, kuulostin viisivuotiaalta, joka oli juuri tavannut uuden ikätoverin, mutta Marlenen silmät alkoivat loistaa ja hän hymyili leveästi.
“Joo, tottakai mä haluun”. Pieni haukotus pääsi suustani, vaikka olin valehdellut aikaisemmin, oli totta, että pitkä matka oli uuvuttanut minut. Marlene huomasi haukotuksen ja alkoi kiireesti tehdä lähtöä. Hyvästelin hänet pienellä halauksella. Hän lupasi esitellä minulle huomenna koulun, jonka jälkeen luikki käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Suljin oven ja jäin nojaamaan sitä vasten. Hetken kuluttua suoristauduin, puin yöpaidan päälle ja pujahdin peiton alle.
Seuraavana aamuna oli maanantai ja siis koulupäivä. Koulu alkaisi yhdeksältä. Eilisen ruokailun aikana sängylleni oli ilmestynyt muovitasku, jossa oli lukujärjestykseni ja muita papereita. Nousin ylös jo varttia vaille seitsemän. Kävin nopeasti vessassa ja samalla pesin hampaani. Loiskutin hieman vettä kasvoilleni ja tuijotin hetken peilikuvaani. Nielaisin ja otin sitten itseäni niskasta kiinni. Käskin itseni ryhdistäytyä. Kuivasin kasvoni ja kävelin kiireesti käytävää pitkin omaan huoneeseeni. Puin koulupuvun päälle ja nappasin koululaukkuni kaapin pohjalta. Sujautin laukkuun yhden pokkareistani ja suunnistin alakertaan. Marlene oli eilen kertonut, että saisimme hakea keittiöstä ruokaa aina kun halusimme, joten suuntasin ensimmäiseksi sinne. Yllätyin löytäessäni jääkaapista pullollisen kolaa. Otin ison lasillisen ja täydensin huipputerveellisen aamupalani omenalla ja muutamalla ikivanhalla keksillä, jotka löysin eräästä rasiasta laatikon pohjalta. Menin ruokapöydän ääreen ja avasin pokkarini. Luin hyvän aikaa, ennen kuin kukaan muu ilmestyi ruokailuhuoneeseen.
Säpsähdin kolinaa, joka kuului keittiöstä. Laskin kirjan kädestäni ja kurkotin kaulaani, nähdäkseni, mistä meteli tuli. Keittiön lattialta nousi vaaleahiuksinen poika, joka oli eilen istunut pöydän päässä Jonin vieressä. Hänen ilmeestään pystyi päättelemään, että hän oli yrittänyt hiipiä keittiössä hiljaa. Nousin ja vein lasini keittiöön. Olin jo menossa takaisin, kun hän puhui.
“Hei, sähän oot se uus tyttö”, käännyin hänen puoleensa.
“En”, vastasin pokkana.
“Tosi hauskaa. Mä oon Alexander.”, poika väläytti hymyn, joka luultavasti sai jokaisen tytön pään pyörälle. Minä toisin en ollut niin tyhjäpäinen.
“Kia”, sanoin ykskantaan.
“Joo, kuulin eilen. Oot aika aikasin hereillä”. Vilkaisin kelloa. Kymmenen yli kahdeksan. Hymähdin.
“Joo, heräsin varttii vaille seittemän.” Poika ei näyttänyt aluksi uskovan, mutta nyökkäsi sitten pienesti.
“Oot varmaa sit jostain toiselt puolelt maapalloo. Siis ku toi sun aksentti ja sit, et tunnu noudattavan ihmisten aikoja.” Naurahdin hieman. Olin asunut pienempänä Ruotsissa, joten aksenttini ei ollut sitä ihan pahinta Suomalaisen sönkötystä. Oli totta, että Suomessa kello oli kaksi tuntia enemmän, mutta ei pelkkä aikaero ollut minua aikaisin herättänyt.
“Heräätkö aina muita aiemmin?” kysyin kiinnostuneena.
“Nääh, kyllä ne kohta nousee”, hän vilkaisi kelloa. “Odota. Kolme, kaksi, yksi. . . nyt.” Tismalleen samaan aikaan alkoi ympäri taloa kuulua juoksuaskeleita ja huudahduksia. Alexander hymyili ja minä nyökkäsin hymyillen.
“Kuulostaa siltä, kuin kaikki olisivat pahasti myöhässä”.
“Et arvaakaan”, hän sanoi ja nappasi voileivän mukaansa. Palasin ruokapöydän ääreen ja keräsin tavarani. Laukkuni kirjani ja koulupuvun takin. Alexander istui pöydän ääressä ja hymyili tietäväisena, kun ryhmä oppilaita kiirehti keittiöön.
Marlene tuli minun luokseni ja sanoi, että me voisimme lähteä. Kysyin, eikö hän halunnut syödä mitään. Marlene kohotti kättään, jossa hän piteli leipää ja omenaa. Tarvoimme halki vesisateen ja lätäköiden koululle. Muovitaskussa oli ollut lokeroni numero ja koodi, joten ensimmäiseksi etsimme sen. Se oli vain kolmen kaapin päässä Marlenen omasta. Marlene johdatti minut kohti matematiikan luokkaa samalla, kun kertasi koulun sääntöjä. Nyökkäilin silloin tällöin, mutta en oikeasti kiinnittänyt hänen hölötykseensä huomiota.
Astuimme sisälle luokkaan ja jähmetyin paikoilleni. Lävitseni virtasi pahoinvoinnin aalto. Marlene kääntyi huomattuaan minun pysähtyneen. Hän näytti huolestuneelta.
“Onks kaikki hyvin?”
“Joo, on”, kun hän vielä näytti epäilevältä jatkoin. “Tajusin vaa just, et unohdin mun kännykän mun huoneeseen.”
“Ai okei”. Hän istuutui ja viittasi minua istumaan viereiseen tuoliin. Kaikki muutkin valuivat pikkuhiljaa luokkaan. Opettaja oli nuori ruskea hiuksinen nainen. Oppilaat kutsuivat häntä hänen etunimellään, mikä oli koulussa harvinaista, kuten myöhemmin tajusin. Hänellä oli kuitenkin yksi ärsyttävä tapa, joka oli kaikilla opettajilla. Hän käski minut luokan eteen esittäytymään. Nousin viivytellen, pakotin itseni ylös tuolista. Jalkani kuljettivat minua eteenpäin, kuin robottia. Luokan edessä seisoin hetken selkä luokkaan päin, ennen kuin käännyin. Olin erittäin hyvä puhumaan englantia, mutta sillä hetkellä kaikki sanat olivat karanneet päästäni. Yritin tavoitella niitä, pinnistää muistiani. Vedin hitaasti henkeä, käteni vapisivat.
“Well. . . My name is Kia Oja and i come from Finland. . .” Ja siitä se alkoi. Joka ikinen tunti toistin samat asiat luokan edessä uudestaan ja uudestaan. Sen jälkeen opettajat ojensivat minulle kirjat ja päästivät omalle paikalleni.
Puoli neljältä raahauduin rappusia ylös, kuin vanhus. Laahustin huoneeni ovelle ja kaaduin suoraan sänkyyn. Hetken kuluttua Marlene tuli ovelle ja kysyi tulisinko alas tekemään läksyjä yhdessä hänen kanssaan. Sanoin olevani liian väsynyt ja ottavani torkut, ennen ruokaa. Minun teki pahaa nähdä hänen lähtevän allapäin alakertaan, mutta en voinut mitään. Olin kuolemanväsynyt. Nyt tajusin, miksi kaikki nukkuivat aamulla niin pitkään. Jos he olivat puoliksikaan niin väsyneitä, kuin minä ihmettelin, miten he edes pystyivät nousemaan.
Varttia yli viisi nousin istumaan sängylläni loppujen lopuksi en ollut nukkunut, mutta olin maannut paikoillani reilut puolitoista tuntia ja antanut ajatusteni vaellella vapaina. Ruokaan oli vain kolme varttia, mutta tiesin ettei minulla olisi tänään enään muuta tilaisuutta. Nostin läppärini yöpöydän laatikosta. Samalla, kun kone avautui etsin virtajohdolle pistoketta. Avasin skypen ja onnekseni Anton oli koneellaan. Vedin syvään henkeä, etten olisi alkanut itkeä. Kaipasin kotiin, kavereideni luo.
“Kia, mitäs sinne puskaan.”
“Kai ihan hyvää, no niin hyvää ku voi”, vastasin nauraen.
“Kuka se on”, kuului Antonin takaa. Ääni kuulosti tutulta.
“Kia”, Anton vastasi. Ruudulle ilmestyivät toiset tutut kasvot.
“Mikael!” huudahdin, ennen kuin tajusin, että joku yläkerrassa olijoista saattaisi kuulla. Kirottu asuntola ja sen ohuet seinät. Olin saanut koko viime yön kuunnella jonkun kuorsausta.
“Älä nyt putoa tuolilta Kis”, hän vastasi suu hymyssä. En ollut koskaan ymmärtänyt lempinimeä, jonka hän oli minulle antanut.
“Istun sängyllä”, huomautin.
“Miten vaan”, hän kohotteli kulmakarvojaan.
“Joko ne on ottanu uuden lemmikin mun tilalle”, kysyin leikkisästi vaikka asia painoi minua kipeästi.
“Ei”, Anton ei sanonut enempää. Oloni tuntui vähän kevyemmältä, huolimatta siitä tosiasiasta, että vanhempani eivät olleet ottaneet minuun yhteyttä kertaakaan lähtöni jälkeen. Juttelin Mikaelin ja Antonin kanssa kuuteen ja hyvästelin heidät vasta sen jälkeen, kun minua oli kolmesti huudettu syömään. Kirjaimellisesti törmäsin Marleneen portaissa. Hän selitti olleensa tulossa katsomaan olinko varmasti kuullut heidän huutonsa. Purin huultani, etten olisi nauranut ääneen. Blondi kääntyi puoleeni, heti kun olin istunut alas. Olin saanut Nathanin suostuteltua vaihtamaan paikkaa kanssani, mutta ei se Christeniä estänyt.
“Kuka on Mikael, sun poikaystävä?” Olin iloinen, ettei blondi osannut suomea.
“Joo”.
“Ai jaa”, hän sanoi miettien kuumeisesti mitä vaisi sanoa. Silloin minä aloin nauraa. Minä ja kaikki muut. Äänensävyni oli kertonut kaikille, etten todellakaan seurustellut Mikaelin kanssa. No, kaikille paitsi Christenille ja hänen ystävälleen, joka oli selvästikin värjännyt hiuksensa vaaleiksi. Christenin ilme kuvasti silkkaa turhautumista. Hymyilin hänelle.
“No haluutko sit kertoo kuka Mikael oikeesti on?”kysyi Nathan, joka näytti hyvin uteliaalta.
“Joo tota, se on vaa yks mun parhaista kavereista”, vastasin hieman vältellen. Christenin ystävä kuiskasi jotain tämän korvaan ja blondi piristyi silmissä.
“No, entä se Anton?”
“Te siis kuuntelitte mun yksityistä puhelua”. Mikaelin nimen esiin nostaminen oli ihan okei. Olinhan itse mennyt huutamaan nimen ääneen, mutta että koko keskustelu. Pientä rajaa hei. Selvästikään he eivät osanneet suomea, mutta olivat poimineet keskustelusta nimiä, jotta voisivat käyttää niitä minua vastaa.
“Onko?”
“Mitä?”
“Onko se sun poikaystävä?”
“Ei!”
“Entä sit Eliel?” Se oli isku vasten kasvoja. Eliel oli ollut minulle tärkeintä koko maailmassa ja sitten kieroutunut maailmankaikkeus oli ottanut hänet minulta pois. Yleensä Mikael ja Anton eivät maininneet hänen nimeään, mutta nyt Mikael oli kysynyt, oliko minulla Elielin huppari ylläni. Ja nyt tuo typerä blondi oli saanut nimen tietoonsa. Nousin hitaasti seisomaan.
“Sanokin tuo nimi vielä kerran ja jonain yönä sulta katoaa hiukset päästä”, sanoin uhkaavasti. Sen jälkeen poistuin huoneesta jättäen taakseni jäätävän ilmapiirin.
Omassa huoneessani istuin lattialle ja nojasin otsaani yöpöydän reunaan. Hetken kuluttua oveen koputettiin.
“Kia?” kuulin Marlenen sanovan, mutta en vastannut. Huoneessa oli kylmä. Ihoni nousi kananlihalle ja kiskoin hihoja suojaamaan käsiäni kylmältä.
“Kia!” Marlene kuulosti erittäin huolestuneelta. Kyynel vieri poskeani pitkin. Se tuntui polttavan kuumalta kylmettynyttä poskeani vasten.
“Kia!” Marlenen ääni oli hysteerinen ja hän yritti avata ovea. Olin lukinnut oven, eikä se antanut tuumaakaan periksi. Loittonevat askeleet saivat minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi. Tuntui siltä, kuin huoneeni leijailisi avaruudessa, jos avaisin oven en näkisi muuta, kuin mustaa. Nostin pääni, kyyneleet sumensivat silmäni ja kipu ja kaipuu jyskyttivät päässäni. Oveen koputettiin taas.
“Kia”, ääni ei ollut Marlenen. Se oli lempeä ja hiljainen. Nousin huojuen seisomaan. Vedin syvään henkeä ja avasin oven. Alexander seisoi oven takana kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita.
“Hei”, hän sanoi. Huokaisin ja päästin hänet sisään.
“Mitä sä haluut?” kysyin.
“Marlene on alakerrassa ihan hysteerisenä, joten ajattelin tulla kattoo, et ootko kunnossa”, hän totesi tyynesti. Pyyhin kasvoillani valuvat kyyneleet nopeasti hihaani. Istuin sängylleni. Hän jäi seisomaan oven viereen kädet taskuissa. Hiljaisuus tuntui kiusalliselta. Alexander avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Nostin käteni ja haroin takkuista tukkaani, yrittäen selvittää samalla ajatuksiani. Yksittäinen kyynel karkasi silmäkulmastani. Alexander kyykistyi eteeni. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltani, mutta ei siirtänyt kättään heti pois. Hänen siniset silmänsä tarkastelivat minua huolestuneina. Istuimme pitkään hiljaa. Minä sängylläni. Alexandre kyykyssä edessäni. Hänen kätensä lepäsi minun poskellani ja tuntui siltä, kuin siitä olisi levinnyt lämpöä, joka puolelle kehoani.
“On varmaan turha kysyä, että ootko kunnossa”, hän sanoi viimein.
“Niin kai”, myönsin, ”Me molemmat tiedetään jo vastaus” Samalla yritin viestittää silmilläni, etten halunnut puhua tästä aiheesta enempää.
“Mä en aio tivata sulta vastausta, mut sun pitäis oikeesti kertoo jollekulle.” Aloin vastustelemaan, mutta hän siirsi sormensa minun huulilleni.
“Me ja varsinki Marlene oltiin äsken aika huolissamme.” Pudistin lohduttomana päätäni. Vatsaani väänsi tiukka solmu. Kyllä minäkin haluaisin puhua jollekulle, mutta en ollut edes itsekään varma, mikä oli vialla. Hän nyökkäsi kevyesti. Hetken kuluttua hän siirtyi viereeni sängylle. Tunnelma huoneessa vapautui.
“Nyt mä tajuun, miks kaikki on aamulla myöhäs. Opettajat rääkkää meiät ihan näännyksiin. Varmaa siks, et me ei tehtäis mitää luvatonta”, sanoin toteavasti.
“Sä tajusit ton aika nopeesti, muil on menny aina ainaki viikko.”
“Kauaks sä sit oot ollu tääl?” kysyin hieman ihmetellen.
“Aina”
“Aina?”
“Mun äiti on tän paikan rehtori ja se on kasvattanu mut täällä”.
“Et sä oo ikinä käyny missää?”
“Oon, mä vietän kesät isän kaa”.
“Aaa”. Keskustelu tyrehtyi siihen.
“Hei, kuka tos on”, rypistin otsaani, ”toi tos valokuvas. Sun poikaystävä?”
“Mun veli”, kakistin sanat suustani, vaikka kurkussa tuntui iso karvas möykky.
“Oikeesti, te ette näytä yhtään samanlaisilta”.
“Joo, ei nii”, mutta meillä oli samanlainen sydän. Rakkaus tanssin ja ikuinen vapauden kaipuu.
“Jäiks sun veli Suomeen?”
“Ei, tai siis joo. Tavallaan. Se on kuollu.”
Alexander jäi vielä hetkeksi. Hän yritti piristää minua, kertomalla kaikkea yhdentekevää koulusta ja muista oppilaista. Kun hän oli jo ovella, hän kääntyi katsomaan minua.
“Kia”.
“Nii?”
“Mikä sun veljen nimi oli?” Epäröin hetken. Mutta mitä turhia, hän tiesi vastauksen jo.
“Eliel”. Hän nyökkäsi ja lähti sulkien oven perässään. . .
