Kirjeitä rajan toiselta puolelta - Todellisuus

Kuljen hautajaissaattueen jäljessä. Kukaan ei huomaa minua, mutta se ei haittaa. Sade putoaa taivaasta synkkänä verhona. Kaipaan sinua, mutta en näe sinua enää ikinä. En tunne ketään, eivätkä he tunne minua. Paitsi äitisi, mutta hän on niin tolaltaan, ettei luultavasti tunnista minua. Pysähdymme ja arkku aletaan laskea hautaan. Seison muiden muodostaman puolikaaren ulkopuolella. Näen kuitenkin arkun koko ajan. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. En vieläkään pysty tajuamaan, että olet lopullisesti poissa. En pysty katsomaan hautaa enää. Siirrän katseeni haudan ympärille ryhmittyneitä ihmisiä. Nyt alan tunnistaa heitä. Äitini ja isäni ovat paikalla, vaikka minulla ei ole mitään muistikuvaa, että olisin nähnyt heitä aikaisemmin tänään. Yhtäkkiä näen sinut. Sinun on pakko olla minun epätoivoisen mieleni tuotosta, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Sinä olet poissa lopullisesti piste. Tuntuu, kuin haroisin tyhjää, yrittäessäni kurottaa rajan toiselle puolen, tarttuakseni sinua kädestä.

Tiedän, että syytät tapahtuneesta itseäsi. Älä! Lopeta! Mikään siitä ei ole sinun syytäsi, sinun vastuullasi, sinun harteillasi. Sinä toimit oikein, et olisi voinut tehdä mitään muuta. Et enää olisi voinut päästä luokseni, sillä olimme jo liian kaukana toisistamme. Silmänräpäys. Nopea hengenveto. Sekunnin mittainen katse, suoraan silmiisi. Sekunti riitti kertomaan kaiken, jota ei ehtinyt sanomaan ääneen. Viestit välähtelivät välillämme. Sinä rakastit minua ja minä sinua. Molemminpuolinen vahva side. Aika pysähtyi, sinun kätesi löysi minun. Silmäsi kiilteleviät ja nieleskelit kyyneliä. Aika alkoi taas kelata normaalisti ettenpäin ja kaikki oli ohi. Viimeiset sanat, viimeinen katse. Viimeinen kyynel. Mitään ei enää ollut jäljellä, kaikki oli tehty ja mitä oli jäänyt tekemättä, jäisi tekemättä ikiajoiksi. Sillä ei ollut enää väliä.

Sade oli kastellut auki olevat hiukseni. Ne olivat kähertyneet kiharoille kosteudesta. Minulla oli ylläni polvipituinen musta mekko ja ohut neule. Katsoin sinua, kun polvistut haudan eteen silmät kyynelissä. Sisaresi tulee viereesi ja laskee kätensä olallesi. Sisaresi Anna oli parhaita kavereitani, joten minun olisi ehkä syytä lohduttaa häntä ja kertoa, että meidän olisi aika hyväksyä se, että olit poissa. Mutta samaan aikaan tunnuit niin elävältä. Kaikki näkivät sinut, koskivat sinua ja minä olin sivussa huomaamaton ja näkymätön.

Kaaduin, putosin yhä alemmas ja alemmas mustuuteen. Käteni piti viimeisin voimin kiinni sinun omastasi, mutta ote alkoi jo lipsua. Huusit nimeäni ja yritin nousta. Luoksesi, tueksesi. äänesi kuulosti niin kaukaiselta ja lohduttomalta. Se sekoittui kaukaa kuuluvasta hälytys sireenistä. Ambulanssi oli tulossa, mutta se oli liian hidas. Tulisi paikalle, kun oli jo liian myöhästä. Käteni irtosi kädestäsi, kun valuit kauemmas. Paikkaan johon en voinut sinua seurata.

Sade sekoittuu kyyneliin. Siirryn viereesi ja kyykistyn viereesi. Tutkin kasvojasi, silmiäs. Niistä kuvastuu sanoin kuvaamaton tuska. Halaan sinua ja vakuutan, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ettei mikään ollut sinun syytäsi ja vaikaasi. Se oli onnettomuus, vahinko. Painan huuleni pehmeästi huulillesi, perhosen kevyeen suudelmaan. Vaikka olit poissa luotani, emmekä voineet olla enää yhdessä rakastin sinua silti. Enemmän, kuin tiedätkään. Minun oli aika hyväksyä totuus. Se olin koko ajan ollut minä. Minä olin osunut aitoon, et sinä. Minä olin astunut autotielle huomaamatta lähestyvää autoa. Nämä nimettömät kasvot olivat minun sukulaisiani, perhettäni, ystäviäni. Ja sinä. Eivät he sinua surreet. MINUA, MINUA, Minua, minua. Minä olin ollut se, joka oli rajan toisella puolella, et sinä. Sinä olit poissa minulle, mutta et muille. Minä yritin silti, kaikesta huolimatta päästä luoksesi.

Tämä kirje kertoo, ettei se ollut sinun vikasi. Että minä olin viimein hyväksynyt tapahtumat ja valmis kohtaloni tielle. Että rakastin sinua, enemmä nkuin mitään muuta, että rakastan sinua vieläkin ja odotan, että näen sinut vielä uudestaan. Haluaisin antaa kirjeen sinulle, mutta se ei ole mahdollista. Joten sinetöin sen ja sanat jäävät lopullisesti sinetin taakse. Sitä paitsi, et sinä kirjettä tarvitse. Tiedät muutenkin, kuinka paljon sinusta välitän.

Heitin sinetöidyn kirjekuoren avonaiseen hautaan. Se leijaili alas ja jäi makaamaan arkun päälle. Hautaan heitettiin kukkia ja multaa. Hautakivi asetettiin paikoilleen ja hukutettiin kukkiin. Sinä nousit kuraisesta maasta ja laskin kiven viereen jotain, joka oli vielä arvokkaampaa kuin kukat sanat tai kirje. Lukko, jonka laitoit kiven luukun oveen. Siinä luki meidän nimemme sydämen sisässä. Mutta ei se ollut mitään. Sinä asetit maahan rasian, joka sisälsi meidän historiamme. Kirjeet, joita lähettelin sinulle. Koru, jonka olit antanut minulle vuosipäivänä. Simpukankuoret rannalta, jolla olimme kävelleet käsikkäin ja kymmenittäin valokuvia. Itkin vuolaasti ja riensin luoksesi.

“Rakastan sinua”, kuiskasin ja suutelin sinua suoraan suulle. Kohotin käteni poskellesi ja katsoin suoraan silmiisi, Koetin hymyillä ja vakuuttaa sinulle, että kaikki oli hyvin. Minulla oli kaikki hyvin, vaikka kaipasinkin häntä. Hänellä tulisi olemaaan kaikki hyvin ja minä odottaisin häntä rajalla, kunnes hän jonain päivänä ylittäisi sen.

Joten rakkaani, siihen asti hyvästi.

Rakastan sinua.

Ps. lue myös aaltojen armoilla ja Hän, joka jäi tänne <3

Kiertokulku

aamuruuhka seitsemän nelkytviis

ihmiset matkalla töihin, laitoksiin

sama ruuhka joka aamu uudestaan

sama aika, sama matka kuljetaan

puku on siististi suorassa

paperit salkussa ojennuksessa

hissillä ylös ja pakolliset huomenet

ohitat työpisteet ja huoneet

omaan huoneeseen ja ovi kiinni

tietokoneen ääreen naputtamaan

muutama kokous ja puhelu

kotiin kuudelta

aamulla herätys soi uuteen päivään

aamuruuhkassa taas seitsemän nelkytviis

joka päivä sama kaava 

töihin kotiin ja nukkumaan

aina aina uudestaan

Nimetön

Olipa kerran kauan kauan sitten. . . Olisikin, huokasin. Ei, elämääni ei mitenkään pystynyt vertaamaan satuihin. Enemmänkin painajaiseen. Olen kuusitoista vuotta, seitsemän kuukautta ja kolmetoista päivää vanha, mustahiuksinen tyttö. Ja kuukauden päästä saan uuden äidin. Tietysti, jos en ennen sitä keksisi kuinka estää häät. Joten tästä se alkaa: tervetuloa elämääni.

“Jumalauta tyttö, nyt ylös sängystä kuin ois jo”, Henri huusi sänkyni vierestä. Tänään on sunnuntai, mutta Henri oli ilmeisesti päättänyt, että jos hän oli hereillä kaikkien muidenkin kuuluisi olla. Henri oli kaljamahainen keski-ikäinen mies. Sinkku ja työtön, luonnollisesti. Ja minun harmikseni, isäni veli. Pikkuveli jos ollaan tarkkoja.

“Ylös niinku olisit jo”, hän mölisi. Raotin silmiäni. Henri näytti äkäiseltä, joten päättelin, että hänellä oli paha kankkunen. Niinkuin joka ikinen aamu. Henrin lempi harrastus nimittäin oli kaljan kittaaminen. Ja tietysti baareissa notkuminen.

“Herätys”, hän karjui.

“Joo joo, heräsin jo”, mutisin nousten istumaan. Räpyttelin silmiäni ja haroin takkuisia hiuksiani.

“Mikset sä oo herättäny Miikkaa”, ärähdin keskeyttäen Henrin töykeästi. Henri näytti tajuavan vasta nyt, että Miikka oli vielä untenmailla ja rymisteli kiukkuisesti ulos huoneestani. Ainoa hyvä puoli häissä oli, että sen jälkeen Henri ei enää asuisi kanssamme. Puuskahdin vilkaisten kelloa.

“Kymmenen yli seitsemän, et ole tosissasi”, manailin oven suuntaan. Kömmin ylös sängystä miettien, miten krapulainen setäni oli herännyt näin aikaisin. Tassuttelin kylpyhuoneeseen haroen takkupehkoani edes jonkinlaiseen kuntoon. Kylpyhuoneen ovella vastaani tuli Miikka.

“Sua saa siis kiittää taas kerran siitä et mä oon hereillä tähän aikaan aamusta”, hän mulkoili minua vihaisesti.

“Ei se mun vika oo. Henrihän se mutki herätti”, haukottelin. Silmäilin peittoon kääriytynyttä isoveljeäni. Hänellä oli mustat silmänaluset ja eri suuntiin harottavat hiukset. Kasvonpiirteet vastasivat omiani, samoin hiusten väri ja ruumiin luiseva olemus.

“Joo oon nii helpottunu ku se viimein muuttaa ulos”, hän sanoi.

“Kateeks käy”, mutisin hivuttautuen lähemmäs kylpyhuoneen ovea.

“Älä vaa”, Miikka säesti.

“Kuulitsä et lohikäärme on tulos tänää meille?”, kysyin.

“Voi hitto”, Miikka jupisi häipyen takaisin omaan huoneeseensa

Eroa lyriikkaan ja proosaan

Eli tässä nyt taas kirjoituskurssin materiaalia. Tällä kertaa tehtävänä oli valita yksi hetki päivästä ja kirjoittaa siitä muutamassa minuutissa runo. Runot luettiin ääneen, jonka jälkeen niistä kirjoitettiin proosa muotoinen teksti.


Turhautuminen ja ärsytys

vyöryvät ylleni

kipu laskettelee pitkin hermoja

keskittyminen herpaantuu

ääni puuroutuu

ja teksti on pelkkää suttua

kiukuttaa ja itkettää

vihaan koko jalkaa

räpyttelen silmiäni

en saa antaa muiden huomata

takaisin hommiin

ei siitä kuitenkaan tule mitään

lyön hanskat tiskiin

ja painan pään käsiini

luovuttaja

huutaa äänet päässäni

en kuitenkaan enää jaksa yrittää

annan periksi

kyyneleet valuvat poskillani

Naputan tietokonettani. Turhautuminen ja ärsytys vyöryvät ylleni. Kipu laskettelee pitkin hermojani. Keskittyminen herpaantuu koko ajan.  Ääni puuroutuu korvissani ja teksti on pelkkää suttua. Minua kiukuttaa ja itkettää. Vihaan koko jalkaa. Räpyttelen silmiäni, en kuitenkaan saa itkeä. En saa antaa muiden huomata. Pitää palata takaisin hommiin. Opettajakin vilkuilee jo minua ärtyneenä. Ei siitä kuitenkaan tule yhtään mitään. Lyön hanskat tiskiin ja sammutan tietokoneen. Painan pään käsiini. “Luovuttaja”, huuto kaikuu päässäni. En kuitenkaan jaksa enää yrittää, olen liian väsynyt. Liian uupunut. Annan periksi. Kyyneleet valuvat jo poskillani.

Pieni tilanne päivitys

14919 sanaa. Todellisuudessa tuntuu todella pieneltä määrältä, mut ei se mitää. Se on hyvä alku. Varsinki, kun sitä tiivistää vähän. Eli siis 14919 = 35 sivua.

No mutta nyt muihin aiheisiin:

Kun kysyt mitä kuuluu
hymyilen ja sanon "Hyvää"

et usko mua, mutta et sano mitään
tiedän, ettet usko
mutta jatkan valehtelua

Kunnes kuihdun pois
ja katoan

sanot kaikki muuttuu paremmaks
tiedän, ettei se ole totta
mutta en sano mitään
sillä tiedän
että saat sanoista lohtua

Kunnes huomaat valheesi
liian myöhään

mikään ei ikinä muutu
noidankehästä ei pääse pois

Runo on viime syksyltä, mutta tuntuu kuvaavan erittäin hyvin tämänhetkistä mielentilaani. Valitettavasti.

Uudelleen herännyt

sade ropisee kattoon

muodostaa tutun rytmin

tuudittaa uneen

suloiseen

herättää aamuun uuteen

sumuiseen salaisuuteen

lätäkön pintaan pisaroi

ikkunan raidoittaa

pelon rauhoittaa

sulattaa lumen tieltään

valmistautuu kevääseen

ruohikon nostaa näkyviin

silmut tuo oksiin 

kukat nostaa maasta

herättää kaiken uudelleen

Hyvästit salaisuuden kantajalle

. . .Räpäytin silmiäni. Hetken aikaa näin ihan erilaisen näkymän. Keinu oli sama, jokseenkin parempikuntoinen ja siinä keinui kaksi lasta. Tyttö ja poika. Tyttö oli puettu pitsiin ja röyhelöihin ja hänen pitkät hiuksensa oli letitetty kahdelle palmikolle. Arvioin, että tyttö oli noin kuuden vanha. Viereisessä keinussa kiikkui tyttöä noin kolme vuotta nuorempi poika. Pojalla oli valkea pellavapaita ja ruskeat housut, joita kannattelivat henkselit. Oli selvästi kesä ja pellavapäiset lapset olivat tulleet nauttimaan aurinkoisesta iltapäivästä lehmusten varjostamalle takapihalle. Oli kuuma, mutta varjot viilensivät mukavasti Vedin keuhkoihini raikasta ilmaa ja samassa olin märällä illan hämärtämällä takapihalla.

“Kia!” Nat heilutti kättään kutsuvasti. Menin hänen luokseen ja istuin keinuun, jonka hän jalosti luovutti minulle takaisin. Antonia keinui nauraen vieressäni. Nathan alkoi antaa minulle vauhtia ja kohta minäkin nauroin kovaan ääneen, tuulen suhistessa hiusteni lomassa.

“Xander! XANDER!”, näin Erican juoksevan meitä kohti. . .

Nyt on aika sanoa hyvästit salaisuuden kantajalle. Jatkan sen kirjoittamista ja olen päässyt jo hyvinkin pitkälle. (Kaikkea et tosin voi täältä lukea) Kuitenkin olen miettinyt, että nyt olisi muiden tekstien aika täällä blogissa.

Jos haluat lukea miten tarina jatkuu tästä, voit kertoa siitä kommenteissa ja voin harkita tarinan palauttammista bogiin. Muuten se tulee luettavaksi, vasta valmistuessaan. (Mihin voi mennä pitkäkin aika)

Heräsin aikaisin, kuten yleensäkin. En kuitenkaan noussut  heti ylös, sillä en halunnut herättää Antoniaa. Hetken kuluttua kurotin ottamaan kirjaani ja Antonia havahtui pieneen narahdukseen. Pyysin anteeksi. Hän sanoi, ettei sen väliä ja nukahti heti uudestaan. Keräsin tavarani ja hiivin Antonian ohi käytävään. Kun tulin alakertaan Xander oli jo hereillä. Yleensä minä heräsin ensin, mutta olin kai jumittanut liian kauan omassa huoneessani Antonian takia.

“Moi”, hän sanoi suu täynnä ruokaa.

“Hei”, vastasin vaisusti.

“Ootko okei”, hän varmisti. Kerroin olevani ja yritin olla ärsyyntymättä hänen huolehtimisestaan. Xander ryhtyi selittämään selittämään mistä kaikesta olin jäänyt paitsi parin viime päivän aikana. Antonia ja Marlene pelmahtivat keittiöön isomman porukan mukana. Heti perään huoneeseen ilmestyi Tanya, joka oli tullut varmistamaan., että ehtisimme ajoissa kouluun. Hän näytti aidosti yllättyneeltä nähdessään minut.

“Sinun ei pitäisi olla täällä. Sinulla ei ole lupaa mennä kouluun loppuviikkona”, hän hätisti minut olohuoneeseen. Antonia ja Marlene tulivat sinne perässäni.

“Älä välitä Kia, me tullaan ruokkiksella ja tänää on jo torstai”, lohdutti Antonia.

“Pärjäätkö sä nyt varmasti?” Marlene huolehti.

“Älä hätäile Len, ei mulla oo hätää ja sitä paitsi Tanya on täällä”, rauhoittelin. Silmäkulmastani näin ovelle, jossa Erica odotti Xanderia. Hän katsoi minua ja vaikka hän irvistikin minulle, silmistä näkyi pientä lämpöä. Hymyilin hänelle pienesti, lempeästi. Hän epäröi hetken, ennen kuin käänsi minulle selkänsä. Vajosin sohvalle, sillä päätäni oli alkanut särkeä. Marlene istuutui viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni. Nojauduin häntä vasten ja annoin hänen lohduttaa. Tunsin samanaikaisesti kipua, uupumusta ja surua. Antonia ojensi minulle vihreän viltin. he molemmat halasivat minua nopeasti ja lähtivät eteiseen. Xander ilmestyi eteiseen samaan aikaan heidän kanssaan. Erica, Xander, Len ja Antonia lähtivät kaikki samalla ovenavauksella. Jon ja Nat lähtivät heti heidän jälkensä, huikattuaan nopean hein minulle. Heidän lähdettyään yksinäisyyden ja epätoivon tunne palasi.

. . .Katsoin kelloa ja kävin lukujärjestyksiä läpi päässäni. Mikael luultavasti lintsasi taas kerran liikunnan, joten hänen pitäisi olla Antonin luona. Kun taas Anton, joka rakasti myöhäisiä aamuja ja oli rakentanut lukujärjestyksensä sen mukaisesti, olisi kotona vielä muutaman tunnin. Pyysin Tanyaa tuomaan läppärini huoneestani ja hän toi sen enempiä kyselemättä. Hetken kuluttua hän tuli uudestaan olohuoneeseen tarjottimen kanssa. Sillä oli vettä ja kolaa. Muutama hedelmä ja voileipä. En ollut edes tajunnut, kuinka kova jano minulla oikeastaan olikaan. Avasin skypen ja ristin sormeni, jos olin päätellyt oikein pojat olisivat tietokoneen ääressä. Virhearvio oli tosin todella todennäköinen. Anton kuitenkin ilmestyi linjoille. Ruudulla ei tosin näkynyt Antonia, vaan Mikael.

“Kis, moi!” hän sanoi ilahtuneen kuuloisena, “Eiks sun pitäis olla koulussa?”Anton kysyi kuvan ulkopuolelta. Puraisin huultani, mietin hetken, mutta päätin kertoa heille kaiken. Mikaelin silmät suurenivat tarinani edetessä. Ja Anton istui tietokoneen eteen niin, että pystyin näkemään hänetkin.

“Kis”, Mikael kuiskasi lopetettuani. Kaikesta huolimatta vanhan lempinimeni kuuleminen lämmitti sisintäni. Pojat alkoivat heti suunnitella minun pelastusoperaatiotani, mutta sain lopulta puhuttua heille järkeä päähän. Ja suostuteltua jättämään suunnitelmat sikseen. Kerroin heille, että olin nyt kunnossa ja että olin viimein alkanut hieman kotoutua ja sulautua joukkoon. Lopulta poikien oli pakko lopettaa, sillä heidän olisi mentävä kouluun. Päästin heidät menemään, sillä tiesin, että heillä oli jo ihan liikaa poissaoloja ja myöhästymisiä. Silti rintaani puristi ja halusin huutaa heitä jäämään. Toivoin, että voisin olla Suomessa niin voisin mennä Antonin kanssa yhtä matkaa kouluun ja tavata hänet joka ikisellä välitunnilla.

Napsautin koneen kannen kiinni. Kyynel vieri poskeani pitkin. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja suustani pääsi niiskaus. Kuulin oven käyvän, kun Tanya lähti ruokaostoksille. Surffailin television kanavalta toiselle etsien jotain katsottavaa. Kun mikään ohjelmista ei tuntunut katsomisen arvoiselta avasin uudestaan koneeni. Olin tallentanut sinne Mikaelin avustuksella kokoelman lempielokuviani ja - tv- sarjojani. Laitoin tähtien sota nelosen pyörimään ja hörpin kolaani. Kun se loppui vaihdoin veteen. Söin muutaman omena lohkon ja puolikkaan mandariinin. Päässäni pyöri viime päivien tapahtumia ja keskustelun pätkiä. Tanyan, Xanderin, Lenen, Antonian, Mikaelin, Antonin, Natin, Jonin, Christenin ja jopa Ercan äänet kaikuivat pääni sisällä ja tekivät elokuvan katsomisesta lähes mahdotonta. Ajatukseni karkasivat koko ajan muualle.

Ruokavälituntiin mennessä olin ehtinyt katsomaan kaksi elokuvaa. Harkitsin juuri kolmannen aloittamista, kun Len ja Antonia tulivat sisään. Ulkona ilmeisesti satoi, sillä molemmat valuivat vettä. Heidän perässään ovesta asteli Christen kahden kätyrinsä kanssa. Kätyreistä uskollisempi wannabee blondi oli nimeltään Jenny Pittman. Olin viimein saanut hänen nimensä selville. Tytöistä kolmas Ida Keller oli Antonian mukaan ryhmässä vain näön vuoksi, eikä yleensä osallistunut heidän tekemisiinsä. Ida oli enemmän minun kaltaiseni yksinäinen susi, mutta oli etsinyt porukan, kuin kuoreksi itsensä ja muiden väliin. Ilmeisesti asuntolan kaikki tytöt olivat päättäneet tulla käymään ruokatunnin aikana. . .

(Kiitos Anna avustasi puhtaaksikirjoituksessa :) )

Tuhannes elämä

Kaikki on jo pakattu ja muuttoauto odottaa pihalla. Nostan pienen kaktuksen käteeni. Valkea purkki tuntuu viileältä kättäni vasten. En olisi halunnut muuttaa, en vaihtaa koulua. Mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja. Olin muuttanut lukemattomia kertoja. En enää jaksanut laskea niitä. Isän työn perässä oltiin juostu läpi Suomen ja ulkomaillakin. Vihasin olla uusi tyttö, mutta minkäs teet. Uuden tytön leima ei luultavasti haihtuisi ikinä yltäni. Useat muutot olivat opettaneet minulle, että minun ei kannattanut haalia tavaroita ympärilleni. Siksi minulla ei ollut kulunut kuin päivä kaiken pakkaamiseen. Vaatteet yhteen laatikkoon. Kirjat, vihkot ja koulutarvikkeet toiseen. Loput tavarat kahteen pieneen matkalaukkuun. Tuijotin viimeisen kerran ikkunasta näkyvää metsäistä maisemaa. Vedin syvään henkeä ja käännyin lähteäkseni. Matelin portaat alas ja hidastelin laittaessani kenkiä jalkaani. Tavarani oli jo pakattu muuttoautoon. Puristin pientä ruukkua tiukasti. Olin saanut sen lahjaksi eräältä luokkalaiseltani. Ainoalta ihmiseltä, jota olin kyennyt kutsumaan ystäväkseni pitkään pitkään aikaan. Laitoin kuulokkeet korviin ja musiikin kovalle niin, että minun ei tarvitsisi kuunnella äidin hehkuttavan uuden paikan hyviä puolia. Joka ikinen talo, jossa olimme asuneet oli minulle vain pysähdyspaikka. Emme viipyneet missään vuotta pidempää. Miksi siis olisin edes yrittänyt kotoutua. Naputin kukkaruukun pintaa musiikin tahdissa ja ajattelin Iinestä. Kaipasin häntä valtavasti. Olin usein yrittänyt pitää ihmiset loitolla, sillä olin jo nuorena oppinut olemaan kiintymättä kehenkään. Rakkaista ihmisistä eroaminen oli vaikeaa ja raskasta. Iines oli luvannut että kirjoittelisimme ja viestittelisimme, mutta olin varma, että hän unohtaisi minut nopeasti. Kyynel karkasi silmäkulmastani, mutta pyyhkäisin sen ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Painoin pääni vasten epämukavaa penkkiä ja suljin silmäni.

Heräsin hätkähtäen, kun auto nytkähti sammuksiin. Ovet pamahtelivat, kun äiti, isä ja kaksoisveljeni nousivat autosta. Laskin hitaasti kymmeneen ja nousin lähteäkseni heidän peräänsä. Likaisen harmaa kerrostalo näytti rumalta. Taistelin vastaan haluani palata takaisin autoon. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin sain pakotettua itseni sisään. Talossa ei ollut hissiä. Tyypillistä. Nousin rappuset neljänteen kerrokseen, kuin vanhus. Menin sisään avoimesta ovesta ja suunnistin tieni keittiöön. Äiti hääräsi jo siellä ja osoitti minulle oman huoneeni. Menin sinne. Se oli itse asiassa aika tilava, tosin kalusteeton huone näytti aina isolta. Suljin oven perässäni ja nojasin sitä vasten. Liu'uin sitä vasten maahan ja halasin jalkojani.

“Tervetuloa uuteen elämääsi”, kerroin itselleni tuhannetta kertaa.  

Kiitos kuvasta weirdchildmoksensworld

Sade

ulkona sataa
kyyneleet valuvat pitkin poskiani
niitä ei enää erota sateen joukosta
hiukset liimautuvat päänahkaani

kadut tulvivat
ihmiset juoksevat sateelta piiloon
minä seison tyynenä
kun vesi ryöppyää ylleni

vaatteet kastuvat
kengät täyttyvät vedelle
minä en huomaa mitään

sillä minä en välitä
en tunne enää sadetta
se menettää merkityksensä


Sonetti on nelisäkeistoinen runomuoto, joka sisältää neljätoista säettä. Yleisin kaava on 4+4+3+3. Sonetissa ei tarvitse olla riimejä, mutta yleisin riimikaava on ABBA ABBA CDC CDC. Esimerkiksi Shakespeare on kirjoittanut satoja sonetteja.