Puistossa

hiekan rahinaa
jalkojeni alla
vadän ilmaa keuhkoihin
pääni painaa
ja hartiat painuvat kumaraan
istun tien pientareelle
jalat eivät kanna
painan pääni ruohikkoon
tässä ikuisuuden voisi olla

hiekka rahisee
toisten jalkojen alla
kaikki kulkevat ohi
saksanpainenkoiraa
lukuunottamatta

alkaa tulla myöhä
ajattelen noustessani
läähätystä kuuluu takaani
tuhinaa, tepsutusta
saksanpaimen painaa päänsä
lonkkaani vasten
hyväilen sen päätä
hajamielisesti

omistaja tulla
jymistää
hiljaisuuteemme
ensin vain koira ja minä
sen jälkeen äkeä mies
ja kiskova remmi

annan koiran mennä
vaikkei se haluaisikaan
en haluaisi minäkään
kuiskaan jäähyväiset tuuleen

ysin ratikka
kolisee pysäkille
ja vie minut
mennessään

Terkkuja

Hei!

Hyvin menee vai meneekö? 

No vaihtelevasti ja useimmiten hyvää.

JA katsotaan nyt voi olla että jotain suurta tulee tapahtumaan, mutta voi olla että ei. 

Kummin vaan toivon kaikille kaikkea hyvää <3

JA MUISTAKAA

I know everything I juts can't remember it all at once (:

(Kiitoksia kaikille jotka edes vaivautuu vilkaisemaan mun blogia, mutta jos vain teillä on kaksi ylimääräistä minuuttia kommentoikaa (pliis))

Muistiinpanot

Anna minun olla minä
en ole sinä en ole hän
tuskin tiedän
mikä on suunta elämän
kuka minä olen
jos en ole hän enkä ole sinä
niin kaipa minä olen minä

Minä?

kuka se on
voiskitko esitellä?
Sinä/Minä/Hän/Me/Te/He
kertoisitko mikä kuvaa minua
ilo/suru
tumma vai vaalea

Mutta. . .

No istu nyt siinä ja
mieti tilanteita
joissa mokaat kaiken
ihan kunnolla
ja sitten on hetkiä
jolloin onnistut säilyttämään
murusen itseluottamusta

olen oikeasi pahoillani sanon viimein

sillä on pakko ryhdistäytyä
nousta ylös
en voi enää lojua
sängyn pohjalla

siivet elämän antaa meille
lennän niillä vapauteen
päästän irti maan tomusta
nukun unelmoiden taivaasta
unohtaen kaiken muun
unien maailmaan saavun

ikuinen virta rantatörmiin lyö
loppuun mut käytti
heitti mut pois
vain sen varaan laski
en korjaantuu vois

siis en minä nuku
ajattelen vain silmät kiinni

mitä muuta luulit
kun nimeni kuulit

loppuun käytetty
rikkinäinen säkki
talonani rautahäkki

muutakaan ei voi olettaa
sillä synnyin sydän rikki
sitä kasassa pitää muutama tikki

välillä aina tikit hajoaa

tunteeni katoaa

Sydämen kursin kokoon

en sitä pääse pakoon

kuljen sydän tulessa

tuska ei haihdu edes unessa

Ehkä joku vielä sydämeni korjaa

tai ehkei sitä ehjäks saa

Synnyin sydän rikki 
ei sitä korjaa yksikään tikki

mutta usko vaan
jalat kantaa
kurkota pilviin
sillä voimat riittää
kun pidät ystävät vierellä

ja muista

your father and your Father loves you

huutakaa vielä kaikki
Nipponha

(tässä on muistiinpanoni parilta viime kuulta addättynä yhteen. Anteeksi runon sekavuus. Kommentoikaa (pliis) että toimiiko tää yhtään) <3

Lennän pilviin

Potkiskelin tiellä olevia pikkukiviä. Vittu miks niitten piti edes olla siinä ajattelin vihaisesti. Raahasin taas turhan painavaa kassia ihan jumissa  ja olkapää kipeänä. Ja miks? Siksi että voi viedä töitä kotiin, kun ei riitä enää, että viettää kaikki valoisat tunnit tunkaisessa toimistossa vaan kotona pitää jatkaa niska limassa, jotta voi säilyttää työpaikan. Sitä se tuottaa, kun saa lapsen jo heti yhdeksäntoistavuotiaana. Olisin halunnut mennä yliopistoon, mutta Jonathan vei aikaa liikaa. Minä ja Tyler kävimme vuoroin töissä saadaksemme rahat kokoon kuuauden menoihin. Vanhempamme olivat hylänneet meidät heti kun tuli ilmi, että olin raskaana. He eivät olleet hyväksyneet meidän yhteenmuuttoamme vuotta aiemmin, mutta olivat pitäneet suunsa kiinni.

Rakastinhan minä Tyleriä, mutta rakkauteni oli vienyt minulta vapauteni ja nuoruuteni. Ja nyt en ollut enään kelvannut muuhun kuin assistentiksi. Juoksin päivät pitkät täysin turhien asioiden perässä. Tuuli ulvoi ja repi takkiani. Laitoin kädet puuskaan ja puskin läpi voimakkaasta tuuli muurista.

"Lisää vauhtia, kovempaa kovempaa!", huuto pysäytti kehää kiertävät ajatukseni. Käännyin katsomaan viereisessä leikkipuistossa keinuvaa pellavapäätä.
"Je voile à nuages", poika huusi nauraen helkkyvää naurua joka muodostui puhtaasta ilosta. Nuori tyttö joka sanoi jotain ranskaksi antoi pojalle vauhtia, vilkuillen vähän väliä hiekkalaatikossa peuhaavaa valeanpunaisiin puettua pikkutyttöä. Veikkasin, että nuori tyttö voisi olla aupair.
"Je voile à nuages", pojan into ja suloinen ranskan ääntäminen sai minut pakostakin paremmalle mielelle.

Kun nyt ajattelin niin Joonathan on ihana lapsi, enkä voisi elää ilman häntä. Elämäni tuntuisi tyhjältä, jos sitä ei täyttäisi lapsi. Kotini oli täynnä naurua ja rakkautta, minulla oli koti, ihmisiä jotka rakastivat minua ja välittivät. En haluaisi muuttaa mitään elämästäni. Jatkoin matkaani kevyemmin askelin, laukku ei painanut enään niin paljoa.

Ovi kolahti kiinni takanani. Joonahtan kipitti horjahdellen luokseni. Nostin lapsen syliini ja suukotin hänen otsaansa. Painoin poskeni hetkeksi hänen pehmoisia haituviaan vasten.  Ruokin pojan ja puin hänelle haalarin päälle. Istahdin keinuun Jonathan sylissäni. Potkaisin keinun liikkeelle ja otin vauhtia.
"Nous voilons à nuages?"