Käteni ojentuu kankeasti silittämään valokuvaa. Sormet ovat kuihtuneet kasaan ja kasvoja värittää ryppyjen viuhka. Niin monta vuotta sain kanssasi viettää. Ja nyt se on ohi. Seison kirkkosalin etuosassa.
Me tapasimme noin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Se oli vihan päivä. Niin sinä aina sanoit. Kai me jo pidimme toisistamme, sillä kiusoittelimme ja riitelimme koko ajan. Lopulta viikkojen kädenväännön jälkeen vaihdoimme salaisen suudelman. Siitä alkoi kuusikymmentäyhdeksän vuotinen taival. Vuotta vaille rautahäät. Sinä olit aurinkoni. Ja kuin auringonkukka käännyin aina sinuun päin, mutta samoin sinä etsit minua ja olin sinun pohjantähtesi. Kompassisi. Niin sinä sanoit. Yhdessä pohjantähti ja aurinko rakastivat maailmaa. Kultaisen käskyn mukaan toisiaan ja Jumalaa. Mutta rakkauden oli aika jakaantua. Vuosia myöhemmin seison tässä ja minulla on kolme lasta kahdeksan lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.
Sydämeni on niin suuri, että se paisuu kohta rinnastani ulos. Mutta nyt se pumppaa vain puoliteholla, sillä sinä et ole enää vastaanottamassa loistavaa rakkauden valoa. Sillä toisin kuin moni luulee rakkaus on ihminen joka on aina siellä. Aina paikalla tarvittaessa. Rakkaus on käsi joka suojaa pimeässä pahoilta unilta. Rakkaus on katse vaihdettuna huoneen poikki. Rakkaus on hiljaisuus huoneessa. Rakkaus on molekyyli ilmassa. Rakkaus on elinehto.
Se on kuin iäti puhaltava tuuli aina nouseva aurinko ja sammumaton kuu. Tähdet kuolevat, pilvet hajoavat, lapsi kasvaa aikuiseksi, maa halajaa sen joka on siitä siinnyt. Mutta se ei sammu. Rakkaus on viimeinen tähti joka sykkii elämää vielä silloinkin kun aurinko ei enää nouse. Viimeiseen sydämen lyöntiin se on elossa.
Mutta se ei ole suudelma, se ei ole kahle sormessa, se ei ole täydellinen.
Hän kysyi minulta kerran onko täydellistä paria olemassa. Vastasin ei vaikka puhutaan niistä pareista joilla rakkaus ei sammu. Mutta täydellisyys on illuusio. Paraskin rakkaus venkoilee, se riitelee, se palaa vihan liekkiä. Kaikilla on huonoja päiviä ja hyviä päiviä. Rakkaus on sitä, että hyviä karttuu enemmän kuin huonoja. Meillä niitä on säästössä tuhansia ja vuotta vaille päiviä olisi seitsemänkymmentä vuotta. Hyviä ja huonoja. Ja jokainen niistä Herran huomassa.
Vaikeinta on päästää irti, mutta se on pakko. Vaikka kuinka taistelet vastaan, et voi estää heitä menemästä. Minua kuitenkin auttaa, että sinä nukuit pois, käsi kädessäni, toinen Jeesuksen kädessä. Pelkäämättä jätit ensimmäisen pysäkkisi taakse. Kykenit siihen koska tiedät, että on jokin joka kantaa rajojen toiselle puolelle.
Ei ole enää montaa päivää ennen kuin näemme taas. Siihen asti. Hyvästi rakkaani.
Silitän arkkua. Keppiin nojaten nilkutan istumaan. Näen tähtisilmiä, jotka kimaltavat vedestä. Hän oli rakas niin monille. Kosketti niin montaa sydäntä ja jätti jälkeensä jalanjäljen. En voisi ikinä unohtaa. Kaivan valokuvan nuoresta parista. Nostan käden poskelle. Iho on kurttuinen, mutta löydän piiloutuneen hymykuopan. Huulet joille on uskottu monta salaisuutta. Kädet jotka on levittänyt rakkautta vuosi kaudet.
Minä olen jo valmis lähtemään.
Ps. Lue koko novellikokoelma
https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2016/02/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta.htmlhttps://pikkukirjailia.blogspot.fi/2015/12/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta-se.html
https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2015/11/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta.html
