?

Kuka minä olen?

Kuka ymmärtää hukkuvaa,
 jos itse seisoo rannalla?

Kuka ymmärtää kärsivää,
 jos itse ei tunne kipua?

Kuka ymmärtää,
 jos ei itsekkään ymmärrä?

Apua

oon yksin
kaikkien keskellä
huomaamaton
haamu
läpinäkyvä
etupenkissä

oon liian kiltti
liian sitkeä

enkä puhu mitään

lukitut sanat kasautuvat muuriksi
minun ja muiden väliin
avaan suuni
ei äännähdystäkään

vain kyyneleet kuvastamassa
yksinäisyyteni lohduttomuutta

liian suurta taakkaa harteilla
yksin kannateltavana
odotuksia
muiden ja omiani
painamassa minua lysyyn
kun en osaa
odotuksia täyttää

silmäni kertovat sanatonta tarinaa
jota huuleni kieltäytyvät
kertomasta

salaisuuksia
joista vaikenen
suruja
joiden kanssa
kamppailen
vaikeuksia
joiden keskelläkään
en osaa pyytää
sanoa, kuiskata

"Apua"

Matkalla

maisemat liukuvat ohi

ikkunan toisella puolella

nojaan päätäni 

selkänojaan

matkaa jäljellä

maisema pimenee

valon vähetessä

odotan innolla

samalla kauhulla

kun koti jää taa

pitkä matka 

aivan yksin

tyhjässä junassa

ennen viimeistä pysäkkiä

Käytävä

Istun koulun käytävällä pää painettuna polviin. Polvet olen vetänyt rintaan kiinni. Puren hammasta ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton. Toisella puolellani on joukko luokkalaisiani. He puhuvat kovaan ääneen ja nauravat. Heidän äänensä saavat minut tuntemaan itseni pieneksi. Toisella puolella on joukko entisiä kavereitani. Kuuntelen heidän juttujaan sivukorvalla, mutta luovitan, sillä heidän juttunsa ovat tyhjänpäiväistä höttöä. Istun siis kahden porukan välissä, eikä kukaan välitä minusta. Olen huomaamaton, näkymätön. Irvistelen itsekseni. Haluan vain kotiin. Kyyneleet kihoavat silmieni taakse, mutta en voi sallia sitä, että alkaisin itkeä keskellä koulun käytävää. Kummaltakin puoleltani kuuluvat äänet tuntuvat painostavilta. Ne työntävät raskasta ilmaa yhä tiivimmäksi ja tiivimmäksi renkaaksi ympärilleni. Suljen silmän. Hengitän kolme kertaa syvään ja teen päätökseni. Nousen ylös. Kävelen ihmisten välistä oville. Avaan oven ja lähden.

Kasvoton

Emme voi koskaan olla niin eksyksissä

ettei enkelit pystyisi löytämään meitä

mutta mitä jos emme enäää itse löydä itsejämme

jäämme ventovieraiksi itsellemme

katoamme massaan

katoamme itseemme

osaksi kasvotonta yhteiskuntaa

teemme niinkuin muut tekevät

suljemme omat ajatuksemme pois

pukeudumme muiden tavoin

emme anna persoonallemme valtaa

haamuina vaelletaan

kunnes löydämme itsemme

vielä uudelleen

jos löydämme

Kevät

ilma tuoksuu 

kuulen kevään laulun

linnut palaavat ja 

joet sulavat

kyynel vierii poskella

kaikki herää uudestaan

vain yksi pysyy paikallaan

estyneenä muuttumaan

vain yksi pysyy paikallaan

ainiaan

Nimetön jatkuu

Kun Miikka marssi keittiöön, edelleen myrtyneen näköisenä isä otti kasvoilleen tärkeän ilmeen.

”Kuten tiedätte Elisa on tulossa tänään käymään ja minä odotan moitteetonta käytöstä, kaikilta kolmelta”., hän täydensi ja vilkaisi veljeään.

”Mä meen Jaskan luo. Sovittiin, että pelataan korttia ja ehkä otetaan vähä jotain tähän kankkuseen”, Henry sanoi tarkoittaen sanoilla vähän jotain sitä, että tulisi illalla kotiin täysin humalassa.

”Minä Lina ollaan kans menossa. . .”, Miikka aloitti, mutta isä keskeytti hänet.

”Ette muuten oo menossa mihinkään”, hän jylisi ja Henry livahti keittiöstä. Isä poistui hänen jälkeensä ja me jäimme keittiöön supattamaan päät yhdessä.

Kun kello löi kolme me olimme valmiit. Kaikki valmistelut oli tehty ja kumpainenkin oli pynttäytynyt parhaimpiinsa. Minä puristelin mekkoni helmaa vaivaantuneena ja toivoin, että minulla olisi farkut jalassa. Jo olinkin tuntenut itseni vaivaantuneeksi, niin olin onnekas Miikkaan nähden. Hän oli pitkän inttämisen jälkeen laittaa farkut, mutta kiskoi nyt paitansa kaulusta naama tomaatin punaisena. Miikka vihasi kauluspaitoja, varsinkin tätä vaaleansinistä, joka oli liian pieni. Isä ei ilmeisesti ollut vielä huomannut, että me olimme jo ohittaneet sen iän, jossa vanhemmat valitsevat lastensa vaatteet. Seisoimme eteisessä rinnakkain kädet selän takana olka vasten olkaa. Ovikello soi ja isä kiirehti ovelle.

“Jukka, kuinka ihana nähdä sinua”, ovesta sisään pöllähtänyt vaaleahiuksinen nainen sanoi. He halasivat ja vasta muutaman minuutin päästä Elisa tuntui huomaavan, että minä ja Miikkakin olimme paikalla.  

“Kas Miikka”, hän sanoi kierten kätensä Miikan ympärille. Miikka irvisti minulle ja hieroi Elisan selkää. Hän näytti minulle nopeasti peukkua samalla kun Elisa huudahti: “Elina!”

Kun hän halasi minua painoin kämmeneni hänen selkäänsä vasten. Elisa irrottautui minusta ja unohti minut ja Miikan saman tien. Hänen lähtiessään isämme käsipuolessa olohuoneeseen minä ja Miikka heitimme ylävitosen ja virnistimme toisillemme. Käytävää pitkin etääntyvän Elisan selkämys oli täynnä glitteriä, pikkuhelmiä ja langanpätkiä. Miikka oli Elisaa halatessaan levittänyt hänen selkäänsä liimaa, johon oli tarttunut minun kädessäni olleet hilut. Kävimme pesemässä kädet ja palasimme muiden seuraan. He olivat ehtineet olohuoneeseen ja Elisa ahmi leivoksia, keksejä ja karkkeja sohvapöydällä olevista astioista. Isä ryysti kahvia hienostuneesti isoäidin vanhoista kupeista ja puhui häiden käytännön järjestelyistä.  

Yksinäinen

yksinäinen minä
yksinäinen sinä
kaksi yksinäistä yhdessä


samassa huoneessa
huomaamatta tosiaan
ketään
eikä kukaan huomaa 
mitään

näkymättömänä
kaikkien näkyvillä
kaiken keskellä


kantamassa taivasta harteillaan

Kohtaus

”Sä oot  Sandra, elks nii?” hän kysyy. 

”Joo, kuka kysyy”, Sandra kääntyy turhautuneena. 

”Ai, mä on Alex”, polka vastaa ja Sandra kohottaa kulmakarvojaan kysyvästi. 

”Me ollaan samas koulus, oon nähny sua käytävil”, Alex selventää. 

”Mitä sä haluut?” Sandra kysyy haluten jo lähteä eteenpäin. Alex kurkistaa tytön kangaskassin, joka on täynnä kirjoja. 

”Menossa kirjastoon”, hän kysyy. 

”Joo”, Sandra vetää kassia itseensä päin. 

”Voinko tulla sun mukaan.” Sandra kohauttaa olkiaan. 

”Miks?”, hän kysyy hetken kuluttua. 

Koska huvittaa. Aik monta kirjaa. Kuin paljon sä oikee luet?” Alex vaihtaa puheenaihetta.

”Jonkun verran”, Sandra vastaa kierrellen.

”Joten, sä luet paljon ja käytät hauskoja vaatteita”, Alex toteaa. 

”Älä pilkkaa!”, Sandra kivahtaa.

”En, en, mä vaa listaan asioita, joita mä tiedän susta.”

”Luuletko tuntevas mut.”

”No osittain”, Alex tunnustaa. 

”Sä et tiedä mitään, et edes pintaraapasua”, Sandra kivahtaa vihaisena. Hän lähtee kävelemäään pois päin. 

”Odota! Okei, mä en tunne sua, mut haluisin tuntee”, Alex juoksee Sandran perään ja tarttuu tätä kädestä. 

”Poikki! Okei kaikki, hyvin meni. Kahenkymmenen minuutin tauko ja sit seuraava kohtaus”, huudan. Valmistelu ryhmä alkaa hyöriä kiireisenä. 

"Hyvä Elina, toi meni hyvin. Muista seuraavassa kohtauksessa, että. . .”

Punainen ja Musta

Kipua

polttavaa, jäätävää

terävää ja säännöllistä

tasaista ja jatkuvaa

punainen ja musta

musta, musta, musta

valkohehkuinen, punareunainen

kipu lävistää mustuuden

yksinäisyys, tyhjä huone

yksin on läpikäytävä

valvottu yö, toisensa perään

kyyneliä tulvillaan

Miten voi paeta itseltään?

Kivultaan?