Salaisuudenkantaja valmis?

Ei ihan. Sorry.
Mutta siis tänää tuli kirjoitettua sen verran, että pääsin sivulle 100!!!
Joten nyt siis 101(dalmatialaista) pitkä tarinani on loppuhuipennusta vaille valmis :)!!!

siskokset

Oukei eli tehtävänä siis kirjoittaa kaksi henkilöä missä muodossa tahansa. Toinen tosielämästä ja toinen täysin ihan kokonaan keksitty. Laittakaapa kommentteja kumpi näistä on oikea.

Silmät on siniset kuin mustikka ja sydämen muotoisia kasvoja rajaavat suklaanruskeat hiukset. Hiukset on luonnostaan laineilla ja nyt kun ne on vapaina ne muodostaa söpön verhon sen ympärille. Hiukset ulottuvat lonkkiin asti. Yleensä ne on nutturalla tai niillä ihanilla leiteillä, joita se osaa tehdä. Ripset on mustat ja kulmakarvat ohuet ruskeat viivat. Ei se puhu vaikka haluaiskin. Sillä on paljon sanottavaa, mutta kurkkuun painuu aina tulppa kuin lavuaarin reunaan ja jos se jotain möläyttää ei se enempää selittele. Pukeutuu yleensä mekkoihin, sillä on tosi omaperäinen tyyli, mutta se sopii sille jollain oudolla tavalla. Korvat on pienet ja nipukoissa loistaa lähes huomaamattomat timantit. Se rakastaa kirjoja, ihan niinkuin minäkin. Mutta se osaa runoilla ja kirjoittaa jatkuvasti jotakin. Mä niin ihailen sen kirjallisia lahjoja. Molemmissa ranteissa roikkuu ohut löysä hopeainen ketju ja kaulassa rippiristi, valkokultaa. Nyt se on paljain jaloin ja valoinen pellavamekko päällä. Mistä lie kirpputorilta sen hankkinut. Se on laiha. Jopa liiankin laiha. Eikä sillä löydy voimaa. Ei nilkoista, ei käsistä eikä pajoa muualtakaan. Se on kuin perhonen. Erittäin kaunis sellainen. Paitsi sitten kun katsoo kasvoja. Silmät ovat pienet vaikka kauniit ovatkin. Nenä suhteettoman iso ja suu leveä. Sen pitäisi olla toisin päin, jotta sen kasvot olis edes jotenkin sopusuhtaiset. Iho on punavalko läikikäs ja herkkä kuin mikä. Taiteellinen se on, muttei juuri kielipäätä paitsi äidinkielessä. Enkku menee, mutta siinäkin kesti vuosia. Sellainen on mun sisko.

Mun siskolla on vaalean ruskeat hiukset. Vaaleat luonnonraidat ympäröimässä kasvoja muuten tummempaa. Yleensä ne on kiinni, koska se sanoo, että ne häiritsee. Kuitenkaan se ei haluu leikata niitä. Ne ylettyy jo yli puolen selän ja ovat luonnostaan oikukkaat, mutta suorat. Ne on kauniit mun omat nimittäin muistuttaa enemmän mutaa, kuin kypsää heinää. Kasvot on ovaalit. Niissä on picassomaista kauneutta, mutta ne on yhtä epäsopusuhtaiset, sillä silmät ovat liian pienet. Sen silmät on vaaleemman siniset kuin mun. Ja niissä on seassa harmaita pyörteitä, ne näyttää melkein galaksilta. Kulmakarvat on niin vaaleet, ettei niitä edes nää ja ripet tummat, kuin niissä ois kokoajan meikkiä, vaikkei niissä oo. Eihän se ikinä meikkaa, niinkun en minäkään. Korvat on isommat ja kauniimmat kuin mun. Niihin sopii isommatkin korvakorut, vaikkei se usein koruja käytäkkään. Ainoo jota se pitää on kello.  Se pukeutuu aina farkkuihin ja pliisuun paitaan. Se on järjestelmällinen ja huolellinen, mutta sillontällön se saa laiskimuskohtauksen ja heittää kaiken minne sattuu. Koulussa se kuitenkin pärjää. Ja se on niin itsevarma puhuja, sanoo aina kaiken mitä kielenpäällä on. Vähän pyöreyttä sillä on lantiossa ja vatsanseudulla, mutta se ei tee siitä rumaa. Enemmänkin oman itsensä, eikä sitä kukaan edes nää. Rinnat sillä on suuremmat kun mun ja siitä mä oon kateellinen. Jalat on vahvat ja se on tosi venyvä. Mä olin joskus, mutten enää. Sellanen mun sisko on.

Sairaalaleikkiä

Tömisevät askeleet auringon mustaamalla nurmikolla.  Ruoho kituu. Huutaa oikeuttansa elämään. Leikkikenttä ilman lapsia, kysyy missä nauru, miksi lapset jäävät sisälle makaamaan. Kaksi tyttöä juoksee, leikkivät hippaa. Nuorempi haluaa pysyä vauhdissa, vanhempi rukoilee, että sisko voisi leikkiä niin kuin kaikki muutkin. Ruosteinen keinu, hiekkalaatikko ja punanen leikkimökki. Alena leikkii Alexin kanssa hiekkalaatikolla. Mikaelia ei näy. Ilmeisesti poika lepää. Tervehdin Alenaa hänen katseensa on huolta täynnä, mahtaakohan Mikael sittenkään nukkua. Bea riuhtoo leikkimökin ovea, kuten aina se on lukossa. Huudan tyttöä lopettamaan. Saan vastaukseksi mutinaa ja lähenevää töminää. Tytöt tulevat juosten, tönien toisiaan. 

”Äiti saadaanko me mennä ottamaan lettuja?” Vilkaisen olkani yli leikkitädit paistavat lettuja. Jakelevat niitä hillon ja vaahdon kera. Myönnyn, mutta muistutan, että kohta on lähdettävä. Bea nyökkää vakavana, mutta Annaa ei kiinnosta, hän toheltaa jo innokkaana lettujen luo. 

Kello tikittää. Alkakaa tulla jo. Bea lupaa sisarelleen heppa kyydin. Ihhahaa ihhahhaa hepo hirnahtaa: Lurittelee Anna kikattaen. Toisin kuin siskonsa, tyttö ei tiedä mikä odottaa. 

”Bea meetkö leikkiosastolle. Mä tuun kohta ja mennään sitten yhdessä syömään.” Tyttö nyökkää kai hän tietää, ettei vaihtoehtoja ole. 

Kun pääsen leikkiosastolle Bea hoitaa tunnollisesti keskoskaapissa makaavaa nukkea. Nostaa nuken syliinsä ja tuudittaa sitä lähestyessäni. Bea nostaa katseensa silmiini. Näen silmien kiiltelevän. Kimaltelevan udun läpi huokuu huolta, pelkoa ja suuttumusta. 

”Onko se jo nukahtanut”, tyttö vaatii tietää. Nyökkään. Ojennan käteni ja Bea tarttuu siihen. Kävelemme maanalaista käytävää. Ruokalassa Bea tuijottelee ikkunasta ulos juuri alkaneeseen sateeseen. Hän tietää. Tietää kuinka vakavaa se on. Muttei sano mitään. Ulkoilma on jo saanut tarpeeksi huomiota. Harmaat silmät siirtyvät tarkastelemaan kasvojani. Tutkimaan sen ilmeitä. 

”Milloin Anna tulee kotiin”, hän kysyy.

”Ei vielä pariin kuukauteen”, Silmät tuimistuvat. 

”Ai niinku Mikael”. Nielaisin. Tyttö tietää liian tarkkaan.

Nukahdan

painan pääni
maisemien vieriessä ohi

matka pitkä
taitettu
toinen jäljellä

hyrinä rauhoittaa
musiikki parantaa
hyvä tähän
on nukahtaa
jo ennen kuin
huomaankaan

Sinä palasit

kuinka kaunis

on näky kun

aurinko paistaa

säteet hyväilevät

syksyistä metsää

hätää heiluttava 

karvaturri juoksee

edelläni

katson sen perään

seuraan koiraa

syksyiseen taikamaahan

suljen silmäni

tuuli kieputtaa hiuksiani

kutittaa poskiani

suutelee pehmeästi huuliani

ja

jatkaa matkaansa

missä olet?
istun rantakivelle
tuijottaen merelle
odottaen sinua

tuuli palaa luokseni
tuoden koiran mukanaan
kevyt henkäys kietoo syleilyynsä
kädet kietoutuu ympärilleni

painan pääni vasten rintaasi
huokaisten
sinä palasit

Puistossa

hiekan rahinaa
jalkojeni alla
vadän ilmaa keuhkoihin
pääni painaa
ja hartiat painuvat kumaraan
istun tien pientareelle
jalat eivät kanna
painan pääni ruohikkoon
tässä ikuisuuden voisi olla

hiekka rahisee
toisten jalkojen alla
kaikki kulkevat ohi
saksanpainenkoiraa
lukuunottamatta

alkaa tulla myöhä
ajattelen noustessani
läähätystä kuuluu takaani
tuhinaa, tepsutusta
saksanpaimen painaa päänsä
lonkkaani vasten
hyväilen sen päätä
hajamielisesti

omistaja tulla
jymistää
hiljaisuuteemme
ensin vain koira ja minä
sen jälkeen äkeä mies
ja kiskova remmi

annan koiran mennä
vaikkei se haluaisikaan
en haluaisi minäkään
kuiskaan jäähyväiset tuuleen

ysin ratikka
kolisee pysäkille
ja vie minut
mennessään

Terkkuja

Hei!

Hyvin menee vai meneekö? 

No vaihtelevasti ja useimmiten hyvää.

JA katsotaan nyt voi olla että jotain suurta tulee tapahtumaan, mutta voi olla että ei. 

Kummin vaan toivon kaikille kaikkea hyvää <3

JA MUISTAKAA

I know everything I juts can't remember it all at once (:

(Kiitoksia kaikille jotka edes vaivautuu vilkaisemaan mun blogia, mutta jos vain teillä on kaksi ylimääräistä minuuttia kommentoikaa (pliis))

Muistiinpanot

Anna minun olla minä
en ole sinä en ole hän
tuskin tiedän
mikä on suunta elämän
kuka minä olen
jos en ole hän enkä ole sinä
niin kaipa minä olen minä

Minä?

kuka se on
voiskitko esitellä?
Sinä/Minä/Hän/Me/Te/He
kertoisitko mikä kuvaa minua
ilo/suru
tumma vai vaalea

Mutta. . .

No istu nyt siinä ja
mieti tilanteita
joissa mokaat kaiken
ihan kunnolla
ja sitten on hetkiä
jolloin onnistut säilyttämään
murusen itseluottamusta

olen oikeasi pahoillani sanon viimein

sillä on pakko ryhdistäytyä
nousta ylös
en voi enää lojua
sängyn pohjalla

siivet elämän antaa meille
lennän niillä vapauteen
päästän irti maan tomusta
nukun unelmoiden taivaasta
unohtaen kaiken muun
unien maailmaan saavun

ikuinen virta rantatörmiin lyö
loppuun mut käytti
heitti mut pois
vain sen varaan laski
en korjaantuu vois

siis en minä nuku
ajattelen vain silmät kiinni

mitä muuta luulit
kun nimeni kuulit

loppuun käytetty
rikkinäinen säkki
talonani rautahäkki

muutakaan ei voi olettaa
sillä synnyin sydän rikki
sitä kasassa pitää muutama tikki

välillä aina tikit hajoaa

tunteeni katoaa

Sydämen kursin kokoon

en sitä pääse pakoon

kuljen sydän tulessa

tuska ei haihdu edes unessa

Ehkä joku vielä sydämeni korjaa

tai ehkei sitä ehjäks saa

Synnyin sydän rikki 
ei sitä korjaa yksikään tikki

mutta usko vaan
jalat kantaa
kurkota pilviin
sillä voimat riittää
kun pidät ystävät vierellä

ja muista

your father and your Father loves you

huutakaa vielä kaikki
Nipponha

(tässä on muistiinpanoni parilta viime kuulta addättynä yhteen. Anteeksi runon sekavuus. Kommentoikaa (pliis) että toimiiko tää yhtään) <3

Lennän pilviin

Potkiskelin tiellä olevia pikkukiviä. Vittu miks niitten piti edes olla siinä ajattelin vihaisesti. Raahasin taas turhan painavaa kassia ihan jumissa  ja olkapää kipeänä. Ja miks? Siksi että voi viedä töitä kotiin, kun ei riitä enää, että viettää kaikki valoisat tunnit tunkaisessa toimistossa vaan kotona pitää jatkaa niska limassa, jotta voi säilyttää työpaikan. Sitä se tuottaa, kun saa lapsen jo heti yhdeksäntoistavuotiaana. Olisin halunnut mennä yliopistoon, mutta Jonathan vei aikaa liikaa. Minä ja Tyler kävimme vuoroin töissä saadaksemme rahat kokoon kuuauden menoihin. Vanhempamme olivat hylänneet meidät heti kun tuli ilmi, että olin raskaana. He eivät olleet hyväksyneet meidän yhteenmuuttoamme vuotta aiemmin, mutta olivat pitäneet suunsa kiinni.

Rakastinhan minä Tyleriä, mutta rakkauteni oli vienyt minulta vapauteni ja nuoruuteni. Ja nyt en ollut enään kelvannut muuhun kuin assistentiksi. Juoksin päivät pitkät täysin turhien asioiden perässä. Tuuli ulvoi ja repi takkiani. Laitoin kädet puuskaan ja puskin läpi voimakkaasta tuuli muurista.

"Lisää vauhtia, kovempaa kovempaa!", huuto pysäytti kehää kiertävät ajatukseni. Käännyin katsomaan viereisessä leikkipuistossa keinuvaa pellavapäätä.
"Je voile à nuages", poika huusi nauraen helkkyvää naurua joka muodostui puhtaasta ilosta. Nuori tyttö joka sanoi jotain ranskaksi antoi pojalle vauhtia, vilkuillen vähän väliä hiekkalaatikossa peuhaavaa valeanpunaisiin puettua pikkutyttöä. Veikkasin, että nuori tyttö voisi olla aupair.
"Je voile à nuages", pojan into ja suloinen ranskan ääntäminen sai minut pakostakin paremmalle mielelle.

Kun nyt ajattelin niin Joonathan on ihana lapsi, enkä voisi elää ilman häntä. Elämäni tuntuisi tyhjältä, jos sitä ei täyttäisi lapsi. Kotini oli täynnä naurua ja rakkautta, minulla oli koti, ihmisiä jotka rakastivat minua ja välittivät. En haluaisi muuttaa mitään elämästäni. Jatkoin matkaani kevyemmin askelin, laukku ei painanut enään niin paljoa.

Ovi kolahti kiinni takanani. Joonahtan kipitti horjahdellen luokseni. Nostin lapsen syliini ja suukotin hänen otsaansa. Painoin poskeni hetkeksi hänen pehmoisia haituviaan vasten.  Ruokin pojan ja puin hänelle haalarin päälle. Istahdin keinuun Jonathan sylissäni. Potkaisin keinun liikkeelle ja otin vauhtia.
"Nous voilons à nuages?"

Myrsky

Tuuli puhaltaa

sade rummuttaa

kun mysky raivoaa

aamulla taas

kirkastaa taivaan

tuuli

hiukseni sekoittaa

minut puhdistaa

vie pois ikävän

surun kaipauksen

sade

viileä vesi 

pyyhkii kasvot 

kyyneleet polttavat

jotka kasvoille vuotaa

aina uudestaan

myrsky

kuvastaa ajatuksiani

sekavia sotkuisia

vihaa, surua 

pohjatinta ikävää

seesteinen aamu 

sateen jälkeen

jättää tyhjän 

tunteen 

kun kaikki on 

pyyhitty pois 

liitutaululta