Happy ever after

When the world ended I red Romeo and Juliet. When the world ended my last thought was that I didn’t get my happy ending. I was awake all night and searched happy endings, because I knew that I wasn’t gonna get my own happy ever after.

The noise made my ears hurt, but I still couldn’t believe it was real. I had to go to the window and look outside. I couldn't believe my eyes. But it was true. Every last bit of it. . .

If you don't look up

And you still think you need someone. Someone to keep you safe. To keep you out of trouble. Someone who lurks around the corners and talk to you when everyone here looks trough you. To take you in her arms and take you away. But she'll eventually kill you and take your skin and your dream. You know if you just had one. I heard you had a dream one that kept you alive. One you always believed in no matter what. It took years to broke you down. Day by day you got up and tried your hardest. And you still would if your heart wouldn't be broken. You tried you hardest and they told you you were nobody. You were broken and you were nothing. And eventually you came to be all those things.
"You really thought that they liked you as you were. And you are not good enough for anyone. And you know it, don't you. But remember you can still keep going if you don't lift you head, because then you don't see everyones judging looks", says the voice inside you. And you go and believe, well yourself really.

Because it is only your voice inside your head. Your own conclusions from the looks you get. The whispers behind your back and the laughter. The laughter that still haunts you all tough their gone. You'll never see them in the hallways again. Only option is run into them in the bus. But you can know for sure that they won't never see you again. They won't regagnais you or even see you sitting there all alone.

And don't forget all the people around you. They care for you. Sort of at least. But you're never gonna see the rainbow if you don't look up.

Joka kolmas joka unohdetaan tilastoista

pieni tyttö nostaa nuken keskoskaappiin kellarihuoneessa

hän silittää sitä pienestä reiästä

lapsi riisuu valkoisen lääkärin takkinsa

tarttuu äitinsä käteen

ylhäällä hän kiipeää sänkyynsä

lääkäri tulee kiinnittämään tippaletkun

tytön rinnasta lähtee katetri

johon letku kiinnitetään

hän painaa päänsä tyynyy

puristaa äitinsä kättä niin lujaa kuin pystyy

siitä huolimatta äidin pitää lähteä ja irrottaa

lujaan puristukseen jähmettyneet sormet kuin hämähäkin koivet

aamulla tyttö odottaa äitiään

hypistelee helmikoruaan

hän saa siihen helmen jokaisesta toimenpiteestä

se on jo hänen toinen nauhansa

sillä ensimmäinen tuli liian täyteen

hän tuijottaa sairaalan ikkunasta ulos

ja silti hän on kuin kuka tahansa lapsi

vaikkei muut sitä ymmärrä

ei nää sitä pientä kärsijää

joka lukitaan oven taakse

pakoon infektioriskin maailmaa

ja vaikka hän huutaa

potkii vanhempiaan

karkaa portista

hänet tuodaan aina takaisin

hiukset leijailee yksitellen maahan

äiti tuo peruukin

mutta se kutittaa

joten tyttö pitää huivia

muutaman haituvan päällä

ajattelee

että vauvallakin on enemmän hiuksia

lääkäri sanoo

se johtuu lääkkeistä

lääkkeet kuulema parantaa

mutta silti

tyttö sivelee

kaljua päälakeaan

ikävöiden poskia suutelevia

hiuskiehkuroita

lääkäri sanoo että lääkkeet

ovat välttämättömiä

entä sitten

tyttö itkee

ei hän halua lääkkeitä

hän haluaa parantua

hän ei ymmärrä

ja miksi pitäisi kun tyttö

on vasta kolme

hänellä on kavereita joilla on myös syöpä

muita ihmisiä ei omaisten

lisäksi ole

Mikael on ihana

tyttö on aivan ihastunut

ja he lekkivät aina yhdessä

tyttö pääsee kotiin viikon lomalle

hän on heikko

ei pysty kiipeämään portaita

istuu sylissä

ja katselee käsiään

on silti hyvä olla kotona

tyttö joutuu teho-osastolle

hän on altistunut jollekin taudille

Mikael on kuitenkin onneksi sielä

Tytön tila heikkenee

äidin sydäntä särkee

Tyttö on vahva hän alkaa taas

mennä parempaan suuntaan

kun taas Mikael ei

tyttö parantuu ajan myötä

poikaa ei enää ole

hänet otettiin pois

joka vuosi tyttö käy pojan haudalla

suutelee kiveä

jättää kynttilän

vuosia myöhemmin hän

sytyttää kynttilän Katrinin muistoksi

suloisin tyttö

niin iloinen

hän todentaa sanontaa

parhaat lähtevät ensimmäisenä

kyyneleet valuvat

mielessä kelaa rulla

hän näkee kaikki

kaverit

joita ei enää ole

hän kääntyy

halaa takanaan olevaa

ihmistä

joka muistelee

yötä

jolloin tyttö itse lähes menetettiin

tyttö katsoo ylös

kuiskaa siskolleen

mun on ikävä Mikaelia

Nimetön sivu 1

Istuta minuun tappava tauti

joka vie minut

kauniina

kuin kuihtuneen kukan

syyskuun ensimmäisenä

kosketa minua lahjalla

joka muille on kirous

sillä vaikka olen vahva

en löydä paikkaani

ja kaikki olisi

paremmin

syyskuun toisena

joten istuta minuun tappava tauti

joka puhaltaa

kuin kesätuuli

rohtuneilta huuliltani

ja vie minut kuin

kuihtuneen kukan

ennen syksyn sadetta

syyskuun kolmatta

Mutta opeta minut rakastamaan

nauramaan kuin enkeli

ja tarttumaan kädestä

sanomaan kaksin olemme vahvempia

opeta minulle elämä

ennen maailmanlopun ennettä

ennen syyskuun neljättä

https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2016/02/nimeton.html
https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2016/03/nimeton-jatkuu.html

Kirjeitä rajan toiselta puolelta - Vuotta vaille

Käteni ojentuu kankeasti silittämään valokuvaa. Sormet ovat kuihtuneet kasaan ja kasvoja värittää ryppyjen viuhka. Niin monta vuotta sain kanssasi viettää. Ja nyt se on ohi. Seison kirkkosalin etuosassa.

Me tapasimme noin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Se oli vihan päivä. Niin sinä aina sanoit. Kai me jo pidimme toisistamme, sillä kiusoittelimme ja riitelimme koko ajan. Lopulta viikkojen kädenväännön jälkeen vaihdoimme salaisen suudelman. Siitä alkoi kuusikymmentäyhdeksän vuotinen taival. Vuotta vaille rautahäät. Sinä olit aurinkoni. Ja kuin auringonkukka käännyin aina sinuun päin, mutta samoin sinä etsit minua ja olin sinun pohjantähtesi. Kompassisi. Niin sinä sanoit. Yhdessä pohjantähti ja aurinko rakastivat maailmaa. Kultaisen käskyn mukaan toisiaan ja Jumalaa. Mutta rakkauden oli aika jakaantua. Vuosia myöhemmin seison tässä ja minulla on kolme lasta kahdeksan lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.

Sydämeni on niin suuri, että se paisuu kohta rinnastani ulos. Mutta nyt se pumppaa vain puoliteholla, sillä sinä et ole enää vastaanottamassa loistavaa rakkauden valoa. Sillä toisin kuin moni luulee rakkaus on ihminen joka on aina siellä. Aina paikalla tarvittaessa. Rakkaus on käsi joka suojaa pimeässä pahoilta unilta. Rakkaus on katse vaihdettuna huoneen poikki. Rakkaus on hiljaisuus huoneessa. Rakkaus on molekyyli ilmassa. Rakkaus on elinehto.

Se on kuin iäti puhaltava tuuli aina nouseva aurinko ja sammumaton kuu. Tähdet kuolevat, pilvet hajoavat, lapsi kasvaa aikuiseksi, maa halajaa sen joka on siitä siinnyt. Mutta se ei sammu. Rakkaus on viimeinen tähti joka sykkii elämää vielä silloinkin kun aurinko ei enää nouse. Viimeiseen sydämen lyöntiin se on elossa.

Mutta se ei ole suudelma, se ei ole kahle sormessa, se ei ole täydellinen.

Hän kysyi minulta kerran onko täydellistä paria olemassa. Vastasin ei vaikka puhutaan niistä pareista joilla rakkaus ei sammu. Mutta täydellisyys on illuusio. Paraskin rakkaus venkoilee, se riitelee, se palaa vihan liekkiä. Kaikilla on huonoja päiviä ja hyviä päiviä. Rakkaus on sitä, että hyviä karttuu enemmän kuin huonoja. Meillä niitä on säästössä tuhansia ja vuotta vaille päiviä olisi seitsemänkymmentä vuotta. Hyviä ja huonoja. Ja jokainen niistä Herran huomassa.

Vaikeinta on päästää irti, mutta se on pakko. Vaikka kuinka taistelet vastaan, et voi estää heitä menemästä. Minua kuitenkin auttaa, että sinä nukuit pois, käsi kädessäni, toinen Jeesuksen kädessä. Pelkäämättä jätit ensimmäisen pysäkkisi taakse. Kykenit siihen koska tiedät, että on jokin joka kantaa rajojen toiselle puolelle.

Ei ole enää montaa päivää ennen kuin näemme taas. Siihen asti. Hyvästi rakkaani.

Silitän arkkua. Keppiin nojaten nilkutan istumaan. Näen tähtisilmiä, jotka kimaltavat vedestä. Hän oli rakas niin monille. Kosketti niin montaa sydäntä ja jätti jälkeensä jalanjäljen. En voisi ikinä unohtaa. Kaivan valokuvan nuoresta parista. Nostan käden poskelle. Iho on kurttuinen, mutta löydän piiloutuneen hymykuopan. Huulet joille on uskottu monta salaisuutta. Kädet jotka on levittänyt rakkautta vuosi kaudet.

Minä olen jo valmis lähtemään.

Ps. Lue koko novellikokoelma

https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2016/02/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta.html
https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2015/12/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta-se.html
https://pikkukirjailia.blogspot.fi/2015/11/kirjeita-rajan-toiselta-puolelta.html

Watertroops

Amurin enkelin vesijoukot valmiudessa

Turvapaikka

Kia Ojan kuolemasta on 100 vuotta aikaa kun kolarista selvinneen veljen tyttärentytär alkaa kapinoida yhteiskuntaa vastaan.

Evelyn Rowan asuu suljetussa yhteiskunnassa, jossa fyysinen kosketus on kuollut. Sääntöjen rikkominen ja henkäys raitista ilmaa ei enää riitä kun ulos livahtaminen on muuttumassa pakosuunnitelmaksi. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa, koska tyttö saa rikkeidensä takia seurantalaitteen nilkkaan ja rakastuu vapautuvaan vankiin joka ei halua lähteä. Päätös ei ole helppo kun sielu on jakautumassa kahtia ja sydän vetää toiseen veri toiseen suuntaan. Vai päättyykö kaikki vankilatuomioon, sillä vaikka Aidan ei voi jättää sisartaan ja lähteä, ei hänellä ole vaikeutta rikkoa lakeja Savehavenin sisällä.

Pystyykö Kia pitämään näppinsä erissä vaiko möläyttää salaisuuden, joka on perustanut Savehavenin. Vr lasien varassa pyörivän laitosmaisen vankilan.

Kesäteatterin ohjelmisto

(Näyttelen siis Räppääjässä ja Tukkijoella)

Mikrokosmos

koirani silmistä

avautuu maailmoita

kimaltava nurkka

kostea silmäkulma

nakyy silmistä galaxeja

muiden planeettojen

mietteitä

tutkin hölmöjä pikku miehiä

maailmanparannus nuoria

katselen kultani silmiä

toisten taivaiden pilviä

ihmisten marssia maailmanloppuun

kun ei kukaan kykene seisomaan

ilmastonmuutosta vastaan

Joka yön painajainen

Avaan silmäni. Kestää hetken ennenkuin tajuan palanneeni jo liiankin tuttuun maisemaan. Pieni ahdistava liekki lepattelee sisälläni kutitellen sisintäni. Nousen varoen istumaan keikkuvassa soutuveneessä. Airoja ei näy missään, muuta se ei haittaa. Minulla ei ole kiire minnekkään. Olen sen verran kaukana rannasta, että joka puolella ympärilläni näkyy pelkkää sinistä horisonttia. Aurinko paistaa ja silittelee poskiani säteillään.

Pieni hento viiva ilmestyy horisonttiin joka puolella. Tartun veneen reunoihin, puristan niitä rystyset valkeina. Maan kamaraa kuvaava viiva tulee selkeämmin näkyviin. Hengitän pinnallisesti. Pakotan itseni vetämään keuhkot täyteen ilmaa ja puhaltamaan sen voimallisesti ulos. Aikaan saamani puhuri työntää rantaviivaa kauemmas, mutta vain hetkellisesti. Joka puolella ympärilläni maa syrjäyttää vesimassaa, kurotellen ahnaita käsiään minua kohti. Lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs.

Taivas tippuu nytkähdellen alemmas, kuin joku vapauttaisi köyttä vähän kerrallaan. Rantaviiva on nyt yhdistynyt tanssahtelevaksi piiriksi ympärilleni. Se kohoaa ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs. Sydäntäni puristaa, kuin se olisi pesusieni tai märkä pyyhe, jota kierretään kuivaksi. Ympärilläni kohoavat kalliot. Tavoittavat aaltopahvista askarrellun taivaan, joka nytkähtelee alapäin.

Kalliot raapivat veneeni reunoja. Yltäisin koskettamaan taivasta, keräilemään tähtiä ja nostamaan kuun alas. Jos vain haluasin siis. En halua. Sen sijaan käperryn täriseväksi palloksi veneen pohjalle. Taivaskin tummenee yön pimeyteen sulautuen. Tähdet sammuvat yksitellen, kuin valot ikkunoista. Vene taipuu narahdellen, lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs. Koko rintakehääni polttaa. Se puristuu kuin alipaineesta kasaan ja pelkään, että kohta kylkiluuni alkavat napsahdella pokki, kuin kuivat oksat jalkojen alla.

Lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs. Kallion armottomat seinämät raaivat ihoani verille. Taivas on kadonnut jättäen kivisen luolan sortumaan päälleni. Vedän polvia tiukemmin rintaani vasten. En pysty likkuumaan, sillä joka puolelta ihoani suutelee jääkylmä kivi. Ja silti seinät tulevat yhä lähemmäs. Lähemmäs. Lähemmäs.

Huudan. Avaan silmäni. Tunnen edelleen kivimassan painon rinnallani. Hengitys on nykivää. Räpyttelen. Se on ohi. Ainakin tältä yöltä.