Istun koulun käytävällä pää painettuna polviin. Polvet olen vetänyt rintaan kiinni. Puren hammasta ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton. Toisella puolellani on joukko luokkalaisiani. He puhuvat kovaan ääneen ja nauravat. Heidän äänensä saavat minut tuntemaan itseni pieneksi. Toisella puolella on joukko entisiä kavereitani. Kuuntelen heidän juttujaan sivukorvalla, mutta luovitan, sillä heidän juttunsa ovat tyhjänpäiväistä höttöä. Istun siis kahden porukan välissä, eikä kukaan välitä minusta. Olen huomaamaton, näkymätön. Irvistelen itsekseni. Haluan vain kotiin. Kyyneleet kihoavat silmieni taakse, mutta en voi sallia sitä, että alkaisin itkeä keskellä koulun käytävää. Kummaltakin puoleltani kuuluvat äänet tuntuvat painostavilta. Ne työntävät raskasta ilmaa yhä tiivimmäksi ja tiivimmäksi renkaaksi ympärilleni. Suljen silmän. Hengitän kolme kertaa syvään ja teen päätökseni. Nousen ylös. Kävelen ihmisten välistä oville. Avaan oven ja lähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti