Marraskuu -18 Amos Rex

Ihan vaan nopeesti kontekstia. Nämä kaikki on viime syksyn Amos Rexin näyttelystä.

koko maailma pimeni

oli vain minä ja aallot

Jumalan vaahtopäät hurjina

paiskautuivat kaillioita vasten

minä vaan en pelännyt

kuuntelin meren laulua 

ja sisimpäni reimuistsi

se etsi vaaraa ja näki kauneutta 

etsi hyvyyttä mutta tunsi vain kylmää

silti en halunnut mennä 

oli vain minä ja meri

sydämeni sykki

se lauloi meren kanssa

hiukset hulmusivat tuulessa

pystyin hengittämään vapaasti 

pitkästä aikaa

oli vain minä

ja kuohuva meri

en halunnu päästää irti

ja kaikki oli hetken hiljaa

Kuulitko sinäkin sen huudon

kun leijona karjui pimeää

kun se itki ikävää

sinä astuit sen liskon päälle

tuhosit elämää

minä rakastin hämärää

ja itkin sen päättymistä

sen ainoan kerran kun 

jotain kaunista tapahtui

olimme molemmat unessa

eikä kukaan

ollut herättämässä katsomaan

maailmaa

sinä rakastit sitä lintua

joka pakeni pimeään

ja minä selvisin

sydän täynnä ikävää

Sydämeni itki kauneutta

vuoti verta ja kyyneleitä

ääni oli liian kova

hajotti korvat ja kipeytti pään

siitä huolimatta

se oli kaunista

kauneus sokaisi minut

se imi minut itseensä

liimautui minuun kiinni

jokaiseen soluun

se hengitti minua

ja minä sitä

hetken aikaa

olimme toinen toisemme

ja sitten minä putosin

tipuin ikuisuuden halki

läpi ulottuvuuksien

maailmankaikkeus ei hievahtanut

eikä mikään liikkunut

paitsi huuleni

sydämeni pysyi vaiti

maailma pyörisi loppuun asti

kanssani tai ilman

se ei näe

ei tiedä

se vain on ja itkee tuhoaan

syleile minua niin minä syleilen sinua 

voisin rakastaa aikojen päähän

mutten tee niin

kaikki on muutenkin niin haastavaa 

ettei tarvitse rakastaa

koska se kuormittaa

vannot ikuista rakkautta huomiseksi

ja sanoimme hyvästi eilen

ihmiselämä on lyhyt ja typerä

ei se varoita ketään

ottaa vaan mitä tykkää

ojenna kätesi niin minä ojennan käteni

ota kiinni ja purista

pidä kiinni minusta

minuun sattuu kun katsot pois

mutta tänään olen helpottunut kun lähdet

jää hetkeksi tähän niin minä jään luoksesi 

me emme ole ikuisia

mutta jos vielä vuosien päästä jaksat

niin minä annan sinun rakastaa minua

ethän vain siinä välissä väsy 

katoa ulottuviltani

koska sen jälkeen 

en voi antaa

meidän jatkaa

on aika lähteä

sinä ja minä tiedämme

se vaatii työtä ja

kolme minuuttia päivässä 

olemme onnellisia

rakasta minua niin minä rakastan sinua

Top Girls (Kalliolaiset tietää :))

Sivujen kahina täytti muuten hiljaista kirjastoa. Annabeth käveli kirjahyllyn viertä vetäen sormeaan kirjojen selkämyksiä myöten. Hän yritti olla mahdollisimman tehokas ja nopea samaan aikaan. Percy odotti häntä varmasti jo kärsimättömänä. Annabeth hymähti: Percy oli aina kärsimätön se oli osa puolijumalten ADHD luonnetta. New Jerseyssä oli nähty lohikäärme ja Jersey oli edelleen Puoliveristen leirin vastuulla eli heidän oli hoidettava kaikki siellä elelevät hirviöt. Ihmisten kirjasto oli yllättävän käytännöllinen paikka tehdä taustatutkimusta hirviöistä. 

“Annabeth oletko sinä kohta valmis. Tyson sanoi että meidän kannattaisi käydä Long Islandilla ennen kun me lähdetään New Jerseyhin”, Percyn pitkästynyt ääni sanoi hänen takaansa. Annabeth kääntyi katsomaan poikaystäväänsä suupieli nykien. 

“Sinä haluat vain käydä syömässä ennen lähtöä leväaivo”, hän heitti virnistäen. 

“Niin kai”, Percy virnisti nolona. 

“Minulla menee vielä vähän, mutta  lupaan, että kun tämä on ohi niin käydään Bostonissa. Kuulin että Magnus on palanut etsintäretkeltään ja ne Samin poikaystävän falafelit ovat oikeasti hyviä.”

“Tosi hyviä”, Percy vahvisti ja kumartui painamaan nopean suukon Annabethin huulille.

“Noniin viisastelija. Yritäpä löytää tarvittava ennen kuin se bussi lähtee”, hän sanoi kiusoitellen. 

Annabeth kääntyi takaisin kirjojen pariin. Jossain täällä sen täytyi olla. Hän oli vielä erikseen tarkistanut, että Suuri Kaikenkattava Lohikäärmeopus olisi hyllyssä. Aah siinähän se olikin. Annabeth kurottautui ottamaan sitä, mutta toinen käsi ehti ensin. 

“Ööm anteeksi…”, Annabeth aloitti. 

“Ron minä löysin sen! Nyt me ehditään vielä takaisin Lontooseen ennen kuin meidän pitää tavata Ginny ja Harry”, ruskea hiuksinen tyttö sähisi olkansa yli. 

“Ei sun tarvitse kuulostaa siltä käärmeeltä salaisuuksien kammiosta”, työn taakse ilmestyvä punatukkainen poika valitti leikkien loukkaantunutta. 

“Minä en voi huutaa kirjastossa ja sinä et ikinä kuuntele”, tyttö vastasi nenäkkäästi. Percy heitti Annabethille tietävän katseen.

“Sinä olet ihan samanlainen”, hän kuiskasi Annabethin korvaan. 

“Leväaivo pidä mielipiteet itselläsi kunnes me ollaan kuuloalueen ulkopuolella”, Annabeth läksytti Percyä. 

“Ööm anteeksi kun keskeytän... mitä ikinä tää on”, Annabeth astui kiistelevien muukalaisten väliin. 

“Ai joo sinä taisitkin haluta tämän saman kirjan”, tyttö sanoi kääntyen Annabethin puoleen. 

“Joo ja meillä on vähän tuli takamuksen alla tän asian kanssa”, Annabeth hymyili. 

“Sama meillä mutta ehkä me voidaan ratkaista tämä jotenkin”, tyttö ehdotti. 

“Hyvä. Meidän pitää vain saada pari asiaa tarkistettua”, Annabeth myöntyi. 

“Annabeth meidän pitää oikeasti lähteä ihan juuri”, Percy mutisi muinaiskreikaksi. 

“Kreikkaa”, tyttö huomasi.

“Joo muinaiskreikkaa. Mutta oletteko tekin puoliverisiä? Useimmat kuolevaiset eivät kuule kreikkaa sumun läpi?” Annabeth pohti ääneen.

“Puoliverisiä? Ei taas tätä. Kuraverisissä ei ole mitään pahaa vaikka siinä termissä onkin paljon vialla”, punapää puuskahti. 

“Kuraverinen? Ei, en minä mitään pahaa…”, Annabeth puolustautui ymmällään. 

“Ron Weasley anna sen jästi paran olla he eivät selvästikään ole noitia tai velhoja”, tyttö sanoi tiukasti.

“Jästejä. No ei todellakaan olla, mutta ei noitia tai velhojakaan. Minä en ainakaan ole kuullut puolijumalasta, joka osaisi taikoa tai no Hekaten lapset ovat aika lähellä”, Percy puuttui puheeseen.

“Odotas nyt hetkinen. Hekaten lapset? Puolijumalat? Keitä te olette?” tyttö vaati tietää. 

“Minä olen Annabeth Chase viisauden jumalatar Athenen tytär ja tämä tässä on poikaystäväni Percy Jackson joka on Poseidonin poika. Me olemme puolijumalia ja me tarvitsemme sitä kirjaa koska New Jerseyssä riehuu irrallaan hydra, joka tarvitsee opetuksen, mutta sillä on ilmeisesti lohikäärme seuraa”, Annabeth selosti nopeasti. 

“Aah te olette sitten varmaan menossa sen East Saddle River Roadin lohikäärme havainnon perään. Sitä varten meidätkin tänne lähetettiin. Kukaan ei vain sanonut mitään hydrasta. Me olemme Hermione Granger ja Ron Weasley. Taikaministeriö lähetti meidät tänne tarkastamaan tilanteen. Lohikäärmeitä me hoidellaan ihan rutiinilla mutta se toinen monipäinen otus ei millään suostunut kuolemaan, joten me tarvitaan tätä kirjaa”, Hermione selitti. 

“Ehkä teidän kannattaisi jättää se hydra meille. Se on kreikkalainen hirviö eli siihen tehoaa vain taivaanvaskesta tehdyt aseet, joita taas löytyy ainoastaan kreikkalaisilta puoliumalilta. Äläkä edes aloita keisarinkullasta”, viimeisen Annabeth suuntasi Percylle. 

“Mutta jos ne perus lohikäärmeet on jo hoidettu me ei tarvitakaan sitä kirjaa. Se hydra me ollaan tapettu jo ainakin kolmesti ja meillä on bussi johon meidän pitää ehtiä”, Annabeth lisäsi nopeasti, soi Hermionelle ja Ronille pienen hymyn ja lähti raahaamaan poikakaveriaan bussipysäkille. 

Alunperin kirjallisenilmasun kurssille tehty teksti. Ensimmäinen laatuaan mulle joten ottakaa se huomioon.

Nadja

Meidän kouluun tuli uusi oppilas kahdeksannen luokan alussa. Sen nimi oli Nadja ja kun se käveli käytävällä kaikki pojat kääntyi katsomaan. Se piti aina peiliä mukana käsilaukussa. Ei se ikinä käyttänyt reppua koulussa vaan käsilaukkua koska kaikki pojat halusivat kantaa sen kirjat. Sitä pyydettiin ulos oikealta ja vasemmalta, mutta se ei ikinä vastannut myöntävästi. Muut sano että se on vaan itsekeskeinen, mutta mä tiesin, että siinä oli jotain muutakin outoa. 

Silloin kun kaikki muut tekivät läksyjä, juttelivat tai olivat kännykällä tuntien välissä se tuijotti itseään jostain niistä lukemattomista peileistä se kantoi mukanaan. Sillä oli peili jopa lokerossa. Sellainen oikein iso. 

Kerran se oli unohtanut kirjan lokeroon ja pyysi kesken tunnin lupaa mennä hakemaan sen. Mä lähdin vessaan vähän ajan kuluttua ja löysin sen käytävältä tuijottamasta siihen peiliin. Oli kuin se ei edes näkis muuta kun oman kuvajaisensa. 

Mä jäin käytävän syvennykseen katsomaan sitä. Rinnakkaisluokan Eric tuli paikalle ja jäi tuijottamaan sitä. Nadja ei huomannu mitään ennenkuin Eric panikoi ja yritti paeta paikalta. Eric törmäsi lokeroihin ja Nadja nosti katseensa vastentahtoisesti. 

“Mitä sä haluut?” se ärähti. 

“Sä haluut?” Eric änkytti. 

“Nii mitä sä haluut. Pyytää mua ulos vai?”

“Ulos vai”, Eric toisti turhautuneesti. 

“Mä en ikinä menis treffeille kenenkään noin ruman kanssa. Mä en ikinä enää haluu nähdä mitään noin rumaa”, Nadja töksäytti ja poika parka pakeni paikalta. Nadjan katse hakeutui takaisin peiliin eikä se varmaankaan enää muistanut koko kirjaa saati sitten tuntia. Siinä kohtaa mä lähdin vetämään paikalta. Jos se halusi poissaolon niin kaikin mokomin, mutta mulla ei ollut varaa olla enää pidempään poissa tunnilta. Eric ei enää ikinä palannut kouluun. Jotkut sanoivat sen muuttaneen pois, toiset sanoivat, että se oli sairas eikä voinut tulla kouluun. En tiennyt yhtään muita paremmin paitsi, että kaikki oli lähtöisin tuosta kohtauksesta käytävällä. Pian Eric unohdettiin kokonaan.

Nadja kiinnitti pian peilin jokaisen koulukirjan sisäkanteen ja tuijotti itseään peilistä joka tunnilla. Opettajat eivät enään kysyneet siltä kysymyksiä antoivat vain olla. Jotenkin Nadja pääsi luokalta meidän muiden kanssa. Seuraavana vuonna se oli vielä pahempi. Juuttui jokaisen heijastavan esineen eteen ihailemaan itseään. Silloin harvoin kun se avasi suunsa se aina kehui itseään. En ollut ikinä nähnyt ketään joka olisi ollut yhtä rakastunut itseensä. 

Pojat eivät tuntuneet lannistuvan sen välinpitämättömyydestä. Seurasivat sitä kuin Nalle Puh hunajaa. Nuo pojat eivät suostuneet nähdä sitä minkä minä näin: Nadja ei nähnyt ketään muuta kuin itsensä, eikä ikinä välittäisi kestään muusta. 

Keväällä Nadja ei valmistunut. Ei se ketään yllättänyt. Se ei ollut opiskellut yhtään vuoden aikana. Kuitenkin se istui kevätjuhlassa valtavan poikapiirittymän keskellä humaltuneena omasta kauneudestaan. Jäin tuijottamaan todistus kädessä Nadjan perään kun se käveli ulos koulusta viimeisen kerran katsomatta taakseen. Sen silmät näyttivät sameilta huumaantuneina peilin heijastamasta kuvasta. Se heitti kiharan olkansa yli ja asteli ylväästi pois parkkipaikalta. 

Kukaan ei enää ikinä nähnyt Nadjaa. Joku sano, että se oli hukkunut tuijottaessaan itseään vedenpinnasta, mutta se oli kai vain huhu koska kukaan ei tuntunut tietävän varmasti. Minä kävelin aina kotimatkalla Nadjan talon ohi, mutta en nähnyt sitä ikinä. Ei siellä näkynyt ikinä olevan ketään kotona. Talo oli ihan pimeänä, mutta sen piha, ikkunalaudat ja aidan reunukset tulvivat keltaisia narsisseja. 

Pisteet sille joka tunnistaa alkuperäsen tarinan:)