Salaisuudenkantaja valmis?

Ei ihan. Sorry.
Mutta siis tänää tuli kirjoitettua sen verran, että pääsin sivulle 100!!!
Joten nyt siis 101(dalmatialaista) pitkä tarinani on loppuhuipennusta vaille valmis :)!!!

siskokset

Oukei eli tehtävänä siis kirjoittaa kaksi henkilöä missä muodossa tahansa. Toinen tosielämästä ja toinen täysin ihan kokonaan keksitty. Laittakaapa kommentteja kumpi näistä on oikea.

Silmät on siniset kuin mustikka ja sydämen muotoisia kasvoja rajaavat suklaanruskeat hiukset. Hiukset on luonnostaan laineilla ja nyt kun ne on vapaina ne muodostaa söpön verhon sen ympärille. Hiukset ulottuvat lonkkiin asti. Yleensä ne on nutturalla tai niillä ihanilla leiteillä, joita se osaa tehdä. Ripset on mustat ja kulmakarvat ohuet ruskeat viivat. Ei se puhu vaikka haluaiskin. Sillä on paljon sanottavaa, mutta kurkkuun painuu aina tulppa kuin lavuaarin reunaan ja jos se jotain möläyttää ei se enempää selittele. Pukeutuu yleensä mekkoihin, sillä on tosi omaperäinen tyyli, mutta se sopii sille jollain oudolla tavalla. Korvat on pienet ja nipukoissa loistaa lähes huomaamattomat timantit. Se rakastaa kirjoja, ihan niinkuin minäkin. Mutta se osaa runoilla ja kirjoittaa jatkuvasti jotakin. Mä niin ihailen sen kirjallisia lahjoja. Molemmissa ranteissa roikkuu ohut löysä hopeainen ketju ja kaulassa rippiristi, valkokultaa. Nyt se on paljain jaloin ja valoinen pellavamekko päällä. Mistä lie kirpputorilta sen hankkinut. Se on laiha. Jopa liiankin laiha. Eikä sillä löydy voimaa. Ei nilkoista, ei käsistä eikä pajoa muualtakaan. Se on kuin perhonen. Erittäin kaunis sellainen. Paitsi sitten kun katsoo kasvoja. Silmät ovat pienet vaikka kauniit ovatkin. Nenä suhteettoman iso ja suu leveä. Sen pitäisi olla toisin päin, jotta sen kasvot olis edes jotenkin sopusuhtaiset. Iho on punavalko läikikäs ja herkkä kuin mikä. Taiteellinen se on, muttei juuri kielipäätä paitsi äidinkielessä. Enkku menee, mutta siinäkin kesti vuosia. Sellainen on mun sisko.

Mun siskolla on vaalean ruskeat hiukset. Vaaleat luonnonraidat ympäröimässä kasvoja muuten tummempaa. Yleensä ne on kiinni, koska se sanoo, että ne häiritsee. Kuitenkaan se ei haluu leikata niitä. Ne ylettyy jo yli puolen selän ja ovat luonnostaan oikukkaat, mutta suorat. Ne on kauniit mun omat nimittäin muistuttaa enemmän mutaa, kuin kypsää heinää. Kasvot on ovaalit. Niissä on picassomaista kauneutta, mutta ne on yhtä epäsopusuhtaiset, sillä silmät ovat liian pienet. Sen silmät on vaaleemman siniset kuin mun. Ja niissä on seassa harmaita pyörteitä, ne näyttää melkein galaksilta. Kulmakarvat on niin vaaleet, ettei niitä edes nää ja ripet tummat, kuin niissä ois kokoajan meikkiä, vaikkei niissä oo. Eihän se ikinä meikkaa, niinkun en minäkään. Korvat on isommat ja kauniimmat kuin mun. Niihin sopii isommatkin korvakorut, vaikkei se usein koruja käytäkkään. Ainoo jota se pitää on kello.  Se pukeutuu aina farkkuihin ja pliisuun paitaan. Se on järjestelmällinen ja huolellinen, mutta sillontällön se saa laiskimuskohtauksen ja heittää kaiken minne sattuu. Koulussa se kuitenkin pärjää. Ja se on niin itsevarma puhuja, sanoo aina kaiken mitä kielenpäällä on. Vähän pyöreyttä sillä on lantiossa ja vatsanseudulla, mutta se ei tee siitä rumaa. Enemmänkin oman itsensä, eikä sitä kukaan edes nää. Rinnat sillä on suuremmat kun mun ja siitä mä oon kateellinen. Jalat on vahvat ja se on tosi venyvä. Mä olin joskus, mutten enää. Sellanen mun sisko on.

Sairaalaleikkiä

Tömisevät askeleet auringon mustaamalla nurmikolla.  Ruoho kituu. Huutaa oikeuttansa elämään. Leikkikenttä ilman lapsia, kysyy missä nauru, miksi lapset jäävät sisälle makaamaan. Kaksi tyttöä juoksee, leikkivät hippaa. Nuorempi haluaa pysyä vauhdissa, vanhempi rukoilee, että sisko voisi leikkiä niin kuin kaikki muutkin. Ruosteinen keinu, hiekkalaatikko ja punanen leikkimökki. Alena leikkii Alexin kanssa hiekkalaatikolla. Mikaelia ei näy. Ilmeisesti poika lepää. Tervehdin Alenaa hänen katseensa on huolta täynnä, mahtaakohan Mikael sittenkään nukkua. Bea riuhtoo leikkimökin ovea, kuten aina se on lukossa. Huudan tyttöä lopettamaan. Saan vastaukseksi mutinaa ja lähenevää töminää. Tytöt tulevat juosten, tönien toisiaan. 

”Äiti saadaanko me mennä ottamaan lettuja?” Vilkaisen olkani yli leikkitädit paistavat lettuja. Jakelevat niitä hillon ja vaahdon kera. Myönnyn, mutta muistutan, että kohta on lähdettävä. Bea nyökkää vakavana, mutta Annaa ei kiinnosta, hän toheltaa jo innokkaana lettujen luo. 

Kello tikittää. Alkakaa tulla jo. Bea lupaa sisarelleen heppa kyydin. Ihhahaa ihhahhaa hepo hirnahtaa: Lurittelee Anna kikattaen. Toisin kuin siskonsa, tyttö ei tiedä mikä odottaa. 

”Bea meetkö leikkiosastolle. Mä tuun kohta ja mennään sitten yhdessä syömään.” Tyttö nyökkää kai hän tietää, ettei vaihtoehtoja ole. 

Kun pääsen leikkiosastolle Bea hoitaa tunnollisesti keskoskaapissa makaavaa nukkea. Nostaa nuken syliinsä ja tuudittaa sitä lähestyessäni. Bea nostaa katseensa silmiini. Näen silmien kiiltelevän. Kimaltelevan udun läpi huokuu huolta, pelkoa ja suuttumusta. 

”Onko se jo nukahtanut”, tyttö vaatii tietää. Nyökkään. Ojennan käteni ja Bea tarttuu siihen. Kävelemme maanalaista käytävää. Ruokalassa Bea tuijottelee ikkunasta ulos juuri alkaneeseen sateeseen. Hän tietää. Tietää kuinka vakavaa se on. Muttei sano mitään. Ulkoilma on jo saanut tarpeeksi huomiota. Harmaat silmät siirtyvät tarkastelemaan kasvojani. Tutkimaan sen ilmeitä. 

”Milloin Anna tulee kotiin”, hän kysyy.

”Ei vielä pariin kuukauteen”, Silmät tuimistuvat. 

”Ai niinku Mikael”. Nielaisin. Tyttö tietää liian tarkkaan.