Heräsin aikaisin, kuten yleensäkin. En kuitenkaan noussut  heti ylös, sillä en halunnut herättää Antoniaa. Hetken kuluttua kurotin ottamaan kirjaani ja Antonia havahtui pieneen narahdukseen. Pyysin anteeksi. Hän sanoi, ettei sen väliä ja nukahti heti uudestaan. Keräsin tavarani ja hiivin Antonian ohi käytävään. Kun tulin alakertaan Xander oli jo hereillä. Yleensä minä heräsin ensin, mutta olin kai jumittanut liian kauan omassa huoneessani Antonian takia.

“Moi”, hän sanoi suu täynnä ruokaa.

“Hei”, vastasin vaisusti.

“Ootko okei”, hän varmisti. Kerroin olevani ja yritin olla ärsyyntymättä hänen huolehtimisestaan. Xander ryhtyi selittämään selittämään mistä kaikesta olin jäänyt paitsi parin viime päivän aikana. Antonia ja Marlene pelmahtivat keittiöön isomman porukan mukana. Heti perään huoneeseen ilmestyi Tanya, joka oli tullut varmistamaan., että ehtisimme ajoissa kouluun. Hän näytti aidosti yllättyneeltä nähdessään minut.

“Sinun ei pitäisi olla täällä. Sinulla ei ole lupaa mennä kouluun loppuviikkona”, hän hätisti minut olohuoneeseen. Antonia ja Marlene tulivat sinne perässäni.

“Älä välitä Kia, me tullaan ruokkiksella ja tänää on jo torstai”, lohdutti Antonia.

“Pärjäätkö sä nyt varmasti?” Marlene huolehti.

“Älä hätäile Len, ei mulla oo hätää ja sitä paitsi Tanya on täällä”, rauhoittelin. Silmäkulmastani näin ovelle, jossa Erica odotti Xanderia. Hän katsoi minua ja vaikka hän irvistikin minulle, silmistä näkyi pientä lämpöä. Hymyilin hänelle pienesti, lempeästi. Hän epäröi hetken, ennen kuin käänsi minulle selkänsä. Vajosin sohvalle, sillä päätäni oli alkanut särkeä. Marlene istuutui viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni. Nojauduin häntä vasten ja annoin hänen lohduttaa. Tunsin samanaikaisesti kipua, uupumusta ja surua. Antonia ojensi minulle vihreän viltin. he molemmat halasivat minua nopeasti ja lähtivät eteiseen. Xander ilmestyi eteiseen samaan aikaan heidän kanssaan. Erica, Xander, Len ja Antonia lähtivät kaikki samalla ovenavauksella. Jon ja Nat lähtivät heti heidän jälkensä, huikattuaan nopean hein minulle. Heidän lähdettyään yksinäisyyden ja epätoivon tunne palasi.

. . .Katsoin kelloa ja kävin lukujärjestyksiä läpi päässäni. Mikael luultavasti lintsasi taas kerran liikunnan, joten hänen pitäisi olla Antonin luona. Kun taas Anton, joka rakasti myöhäisiä aamuja ja oli rakentanut lukujärjestyksensä sen mukaisesti, olisi kotona vielä muutaman tunnin. Pyysin Tanyaa tuomaan läppärini huoneestani ja hän toi sen enempiä kyselemättä. Hetken kuluttua hän tuli uudestaan olohuoneeseen tarjottimen kanssa. Sillä oli vettä ja kolaa. Muutama hedelmä ja voileipä. En ollut edes tajunnut, kuinka kova jano minulla oikeastaan olikaan. Avasin skypen ja ristin sormeni, jos olin päätellyt oikein pojat olisivat tietokoneen ääressä. Virhearvio oli tosin todella todennäköinen. Anton kuitenkin ilmestyi linjoille. Ruudulla ei tosin näkynyt Antonia, vaan Mikael.

“Kis, moi!” hän sanoi ilahtuneen kuuloisena, “Eiks sun pitäis olla koulussa?”Anton kysyi kuvan ulkopuolelta. Puraisin huultani, mietin hetken, mutta päätin kertoa heille kaiken. Mikaelin silmät suurenivat tarinani edetessä. Ja Anton istui tietokoneen eteen niin, että pystyin näkemään hänetkin.

“Kis”, Mikael kuiskasi lopetettuani. Kaikesta huolimatta vanhan lempinimeni kuuleminen lämmitti sisintäni. Pojat alkoivat heti suunnitella minun pelastusoperaatiotani, mutta sain lopulta puhuttua heille järkeä päähän. Ja suostuteltua jättämään suunnitelmat sikseen. Kerroin heille, että olin nyt kunnossa ja että olin viimein alkanut hieman kotoutua ja sulautua joukkoon. Lopulta poikien oli pakko lopettaa, sillä heidän olisi mentävä kouluun. Päästin heidät menemään, sillä tiesin, että heillä oli jo ihan liikaa poissaoloja ja myöhästymisiä. Silti rintaani puristi ja halusin huutaa heitä jäämään. Toivoin, että voisin olla Suomessa niin voisin mennä Antonin kanssa yhtä matkaa kouluun ja tavata hänet joka ikisellä välitunnilla.

Napsautin koneen kannen kiinni. Kyynel vieri poskeani pitkin. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja suustani pääsi niiskaus. Kuulin oven käyvän, kun Tanya lähti ruokaostoksille. Surffailin television kanavalta toiselle etsien jotain katsottavaa. Kun mikään ohjelmista ei tuntunut katsomisen arvoiselta avasin uudestaan koneeni. Olin tallentanut sinne Mikaelin avustuksella kokoelman lempielokuviani ja - tv- sarjojani. Laitoin tähtien sota nelosen pyörimään ja hörpin kolaani. Kun se loppui vaihdoin veteen. Söin muutaman omena lohkon ja puolikkaan mandariinin. Päässäni pyöri viime päivien tapahtumia ja keskustelun pätkiä. Tanyan, Xanderin, Lenen, Antonian, Mikaelin, Antonin, Natin, Jonin, Christenin ja jopa Ercan äänet kaikuivat pääni sisällä ja tekivät elokuvan katsomisesta lähes mahdotonta. Ajatukseni karkasivat koko ajan muualle.

Ruokavälituntiin mennessä olin ehtinyt katsomaan kaksi elokuvaa. Harkitsin juuri kolmannen aloittamista, kun Len ja Antonia tulivat sisään. Ulkona ilmeisesti satoi, sillä molemmat valuivat vettä. Heidän perässään ovesta asteli Christen kahden kätyrinsä kanssa. Kätyreistä uskollisempi wannabee blondi oli nimeltään Jenny Pittman. Olin viimein saanut hänen nimensä selville. Tytöistä kolmas Ida Keller oli Antonian mukaan ryhmässä vain näön vuoksi, eikä yleensä osallistunut heidän tekemisiinsä. Ida oli enemmän minun kaltaiseni yksinäinen susi, mutta oli etsinyt porukan, kuin kuoreksi itsensä ja muiden väliin. Ilmeisesti asuntolan kaikki tytöt olivat päättäneet tulla käymään ruokatunnin aikana. . .

(Kiitos Anna avustasi puhtaaksikirjoituksessa :) )

Tuhannes elämä

Kaikki on jo pakattu ja muuttoauto odottaa pihalla. Nostan pienen kaktuksen käteeni. Valkea purkki tuntuu viileältä kättäni vasten. En olisi halunnut muuttaa, en vaihtaa koulua. Mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja. Olin muuttanut lukemattomia kertoja. En enää jaksanut laskea niitä. Isän työn perässä oltiin juostu läpi Suomen ja ulkomaillakin. Vihasin olla uusi tyttö, mutta minkäs teet. Uuden tytön leima ei luultavasti haihtuisi ikinä yltäni. Useat muutot olivat opettaneet minulle, että minun ei kannattanut haalia tavaroita ympärilleni. Siksi minulla ei ollut kulunut kuin päivä kaiken pakkaamiseen. Vaatteet yhteen laatikkoon. Kirjat, vihkot ja koulutarvikkeet toiseen. Loput tavarat kahteen pieneen matkalaukkuun. Tuijotin viimeisen kerran ikkunasta näkyvää metsäistä maisemaa. Vedin syvään henkeä ja käännyin lähteäkseni. Matelin portaat alas ja hidastelin laittaessani kenkiä jalkaani. Tavarani oli jo pakattu muuttoautoon. Puristin pientä ruukkua tiukasti. Olin saanut sen lahjaksi eräältä luokkalaiseltani. Ainoalta ihmiseltä, jota olin kyennyt kutsumaan ystäväkseni pitkään pitkään aikaan. Laitoin kuulokkeet korviin ja musiikin kovalle niin, että minun ei tarvitsisi kuunnella äidin hehkuttavan uuden paikan hyviä puolia. Joka ikinen talo, jossa olimme asuneet oli minulle vain pysähdyspaikka. Emme viipyneet missään vuotta pidempää. Miksi siis olisin edes yrittänyt kotoutua. Naputin kukkaruukun pintaa musiikin tahdissa ja ajattelin Iinestä. Kaipasin häntä valtavasti. Olin usein yrittänyt pitää ihmiset loitolla, sillä olin jo nuorena oppinut olemaan kiintymättä kehenkään. Rakkaista ihmisistä eroaminen oli vaikeaa ja raskasta. Iines oli luvannut että kirjoittelisimme ja viestittelisimme, mutta olin varma, että hän unohtaisi minut nopeasti. Kyynel karkasi silmäkulmastani, mutta pyyhkäisin sen ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Painoin pääni vasten epämukavaa penkkiä ja suljin silmäni.

Heräsin hätkähtäen, kun auto nytkähti sammuksiin. Ovet pamahtelivat, kun äiti, isä ja kaksoisveljeni nousivat autosta. Laskin hitaasti kymmeneen ja nousin lähteäkseni heidän peräänsä. Likaisen harmaa kerrostalo näytti rumalta. Taistelin vastaan haluani palata takaisin autoon. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin sain pakotettua itseni sisään. Talossa ei ollut hissiä. Tyypillistä. Nousin rappuset neljänteen kerrokseen, kuin vanhus. Menin sisään avoimesta ovesta ja suunnistin tieni keittiöön. Äiti hääräsi jo siellä ja osoitti minulle oman huoneeni. Menin sinne. Se oli itse asiassa aika tilava, tosin kalusteeton huone näytti aina isolta. Suljin oven perässäni ja nojasin sitä vasten. Liu'uin sitä vasten maahan ja halasin jalkojani.

“Tervetuloa uuteen elämääsi”, kerroin itselleni tuhannetta kertaa.  

Kiitos kuvasta weirdchildmoksensworld

Sade

ulkona sataa
kyyneleet valuvat pitkin poskiani
niitä ei enää erota sateen joukosta
hiukset liimautuvat päänahkaani

kadut tulvivat
ihmiset juoksevat sateelta piiloon
minä seison tyynenä
kun vesi ryöppyää ylleni

vaatteet kastuvat
kengät täyttyvät vedelle
minä en huomaa mitään

sillä minä en välitä
en tunne enää sadetta
se menettää merkityksensä


Sonetti on nelisäkeistoinen runomuoto, joka sisältää neljätoista säettä. Yleisin kaava on 4+4+3+3. Sonetissa ei tarvitse olla riimejä, mutta yleisin riimikaava on ABBA ABBA CDC CDC. Esimerkiksi Shakespeare on kirjoittanut satoja sonetteja.

pitkästä aikaa

Viimesimmästä päivityksestä on vähä aikaa, mutta mulla ei ole ollut oikein aikaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin, kun jalan kunnon paheneminen on rajoittanut menemisiäni aika rajusti on taas löytynyt jonkinverran aikaa kirjoittamiselle. Tässä on taas jatkoa salaisuuden kantajalle. Vähän turhan pitkä pätkä, mutta seuraavasta teen sitten lyhemmän. :)

. . .Ulkona satoi. En ollut mitenkään yllättynyt. Tönäisin Xanderia kevyesti kylkeen. Hän kuitenkin yllättyi ni. in paljon, että oli menettää tasapainonsa. Kävelin eteenpäin ja Xander palasi hetkessä rinnalleni. Hän tönäisi minua takaisin kostoksi. Minulla tosin ei ollut yhtä hyvä tuuri, vaan päädyin rähmälleni maahan. Olin onnistunut välttämään lätäkön, mutta nurmikko allani oli myös märkä ja kosteus imeytyi nopeasti koulupukuni läpi. Kirosin ääneen ja ponnistauduin ylös kylmästä maasta, ottaen tukea Xanderin tarjoamasta kädestä. Hänen hieman kummeksuvasta ilmeestään tajusin, että olin puhunut suomea. Ilme tosin muuttui nopeasti pahoittelevaksi, kun aloin sadatellen putsaamaan vaatteitani kurasta.

“Sinä senkin. . .”aloitin, mutta pian aloin nauraa. Yritin kaataa Xanderin maahan, mutta hän juoksi karkuun. Juoksin häntä takaa ympäri koulun pihaa, kuin mikäkin pikkulapsi. Nauroimme molemmat ja jätimme huomioimatta muiden pään pudistukset ja paheksuvat ilmeet. Lopulta sain Xanderin kiinni, sillä hän joutui hidastamaan, että ei olisi juossut päin opettajaa. Opettaja komensi meidät sisään ja suoraan rehtorin kansliaan. Kun pääsimme sisään Xander riisui takkinsa ja ojensi sen minulle.

“Tässä, se on vähän iso, mut ainakaa et palele, niinku eilen.” Ihmettelin, miten hän oli huomannut. Olin jättänyt eilen takkini kaappiin ja palellut siihen asti, kunnes olin päässyt hakemaan sen. Pujotin käteni takin hihoihin. Hihat yltivät sormieni yli ja takki repsotti kaapuna ylläni. Tiesin olevani pieni kokoinen, mutta tämä takki oli ainakin kolme numeroa liian iso. Pyörähdin ympäri.

“Miltä näyttää”, kysyin nauraen.

“Sopii erittäin hyvin”, hän vastasi, “Ehkä me voidaan vaihtaa takkeja”, hän lisäsi roikottaen kuraista, läpimärkää vaatekappaletta edessäni. Se oli vielä vähän aikaa sitten takkini, mutta nyt se on niin ryvettynyt, ettei sitä hevillä tunnista osaksi siistiä sinivalkoista koulupukua. Pukkasin Xanderia kyynärpäälläni. Nauraen hän lähti johdattamaan minua kohti opettajien huonetta.

Pihalla ollut englannin opettajamme oli ilmeisesti ehtinyt sinne enne meitä. Sillä rehtori odotti meitä tuimailmeisen näköisenä huoneensa ovella.
“Alexander Nicolai King ja uusi tyttö Kia Oja”, hän  lausui nimeni hassusti ja minun piti purra huultani, etten olisi nauranut. En uskaltanut katsoa Xanderia, sillä olin ihan varma siitä, että en silloin pystyisi enää pitämään pokkaani.

“Kia, onko kukaan selittänyt sinulle koulumme sääntöjä?” voi ei mitä minä olin nyt mennyt tekemään.

“Joo Marlene on kertonu joitain yksittäisiä”, rehtori nyökkäsi.

“Edellytämme kaikilta oppilailtamme moitteetonta käytöstä ja vaikka juoksemista ei ole säännöissä kielletty, teidän pelleilynne osoitti huonoa käytöstä. . .” rehtori jatkoi saarnaansa. Painoin pään hieman kumaraan ja otin haukut vastaan, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia sanoja. Rehtorin puheessa oli outo korostus, jonka lisäksi hän puhui erittäin nopeasti. Toisaalta minua ei edes kiinnostanut mitä hän sanoi. Seuraavaksi oli Xanderin vuoro saada osansa saarnasta. Hän yritti aluksi väittää äidilleen vastaan, mutta tyytyi lopulta kuuntelemaan moitteet yhtä kuuliaisesti, kuin minäkin. Pieni hymynkare suupielessä kuitenkin kertoi, että hän otti sen yhtä tosissaan, kuin vaikkapa historian läksyt. Lopulta rehtori viittasi meitä poistumaan. virnistimme toisillemme, olimmehan päässeet suhteellisen vähällä. Kun olimme jo ovella, rehtori sanoi vielä.

“Vahtimestari odottaa teitä lauantai iltana koulun edessä. hänellä on varmasti teille, jotain hyvää tekemistä jälkiistuntonne ajaksi.” Hartiani lysähtivät. Astumme ulos ovesta, joka sulkeutui raskaasti takanamme.

“Hei, ei oo nii paha. Vaksi on oikeesti ihan mukava tyyppi. Ja sitä paitsi, sä saat viettää illan mun kanssa.”

“Jollain on ihan liian suuret luulot itsestään”, kommentoin, nyt jo paremmalla tuulella. Hän nauroi ja lähdimme kävelemään pitkin tyhjiä käytäviä ensimmäiselle tunnille.

Opettaja katsoi meitä tuimasti astuessamme luokkaan. Jätin selittämisen Xanderin huoleksi ja livahdin omalle paikalleni. Marlene, joka istui vieressäni näytti samaan aikaan sekä huolestuneelta, että kiinnostuneelta. Tunnin jälkeen hän lyöttäytyi seuraani ja yritti saada minut paljastamaan, mitä olin tehnyt Xanderin kanssa. Kerroin, että olimme kävelleet samaa matkaa koululle ja että rehtorilla oli ollut minulle jotain asiaa. En kuitenkaan kertonut jälki-istunnosta tai siitä, miksi olimme sinne joutuneet. Marlene oletti, että rehtorilla oli ollut asiaa, liittyen minun saapumiseeni kouluun. Ranskan kaksoistunnin jälkeen menimme syömään. Istuimme viimeiseen vapaaseen pöytään. Hetken kuluttua seuraamme liittyi Jon, Nathan, Xander, sekä ikäisemme tyttö, joka oli liimautunut Xanderin kylkeen. Nathan istui toiselle puolelleni ja Xander toiselle. Jon istui Nathania vastapäätä Marlenen viereen. Tyttö olisi voinut mennä Marlenen toiselle puolelle, mutta veti itselleen tuolin pöydän päähän. Hetken kuluttua Antonia istui hänen vapaaksi jättämälleen paikalle. Antonia asui meidän kanssamme samassa talossa. Hän oli mukava ja istuin hänen vieressään ranskan tunneilla. Hän oli eilenkin istunut kanssamme samassa pöydässä.

“Moi”, tervehdin, kun kaikki olivat istuutuneet alas.

“Moi”, Antonia vastasi. “Kai sä kuulit et meil on kahen viikon päästä ranskan koe.”

“En, millon se kerrottiin?”

“Viime perjantaina”.

“Ok”.

“Kia”, Xander aloitti. ” Täs on mun tyttöystävä Erica, se on vitos talosta”, hän esitteli. Kohotin kulmiani Xander ei ollut maininnut aikaisemmin tyttöystäväänsä.

Kampuksella oli kaksi asuntolaa. Toinen oli nuorille oppilaille ja toinen vanhemmille. Meidän asuntolamme koostu kuudesta eri rakennuksesta. Kaksi ensimmäistä oli 11-12 vuotiaille, kolme ja neljä 13-14 vuotiaille ja rakennukset viisi ja kuusi 15-16 vuotiaille. Koulussa opiskeli noin pari sataa oppilasta, jotka olivat 5-16 vuotiaita. Olin aluksi ihmetellyt nuorimpien ikää, mutta Marlene oli selittänyt, että he olivat vasta esikoulussa ja että suurin osa oppilaista tulee kouluun vasta seitsemän vanhana. Pikku oppilaiden vanhemmat olivat usein paljon poissa kotoa työn puolesta ja olivat pitäneet parhaana vaihtoehtona lähettää lapsi sisäoppilaitokseen. Se ei ollut mitenkään tavallista, mutta koulu, jossa minä olin oli päättänyt ottaa nuorempiakin oppilaita.

“Moi, kiva tutustuu”, sanoin hymyillen kohteliaasti. Hän katsoi minua viileästi.

“Sä siis oot se syy, miks Xander on jälki-istunnossa lauantai iltana mun bileiden aikana”. Aika ihana alku meillä. Marlene vilkaisi minua ihmeissään.

“Ei, mähän kerroin sulle jo, et se on mun vika”, Xander puolusti minua.

“Ja mä kerroin sulle, et en usko sua”, Erica vastasi edelleen happamana.

“Se oli osittain mun vika”, sanoin. Xander vilkaisi minua nopeasti.

“Ei, se oli kokonaan mun vika”, hän sanoi.

“Sä sit varmaa pääsit ku koira veräjästä”, Erica oletti.

“Joo, niinki vois sanoo”, vastasin. “Toisin sanoen saarna rehtorilta, jälki-istuntoa ja viesti kotiin. Joo, voin saada potkut koulusta ennätysajassa”, lisäsin, kun hän kohotti kulmiaan.  

“Hyvä, mitä pikemmin sä lähdet täältä sen parempi”, hän sanoi hyytävästi.

“On mukavaa, kun tulemme näin hyvin toimeen keskenämme”, ehdin vielä sanoa, ennen kuin Xander keskeytti meidät.

“Okei, jos kekeytätte hetkeks, nii mul on sulle asiaa Erica.” He lähtivät ruokalasta, vieden lähes täydet tarjottimet mennessään.

“Sehän meni hyvin”, Jon kommentoi. Painoin kasvot käsiini ja nojasin kyynärpäillä pöytään. Ei tämän näin pitänyt mennä. Toinen päivä koulussa ja kaikki rehtoria myöten vihasivat minua.

“Älä välitä, Erica on vähän inhottava, mut nii se on meille kaikille”, lohdutti Antonia.

“Nii, se oli viel vähä aikaa sitten tosi mukava”, jatkoi Jon.

“Mitä tapahtu?” kysyin. Käteni tukahduttivat äänen melkein kokonaan, mutta muut kuulivat silti kysymykseni.

“No vähä aikaa sitte sille ja Xanderille tuli jotain riitaa. Kai niille tuli jotain erimielisyyksii. No kuienki, ne jatko yhessä, mut siitä lähtien Erica on ollu tosi epämiellyttävä ja inhottava muita kohtaan, varsinki tyttöjä. Kai se pelkää, et Xander jättää sen ja alkaa seurustelee jonku toisen kaa”, selvitti Marlene. Laskin kädet kasvoiltani ja sipaisin häiritsevät hiussuortuvat korvan taakse. Rypistin otsaani, selitys tuntui järkevältä, mutta epäilin, että taustalla oli jotain muutakin.

“Ihme, et Xander ei oo jättäny sitä, ku se käyttäytyy tosi inhottavasti”,ihmetteli Nathan.

“Ja paljon säki seurustelusta tiedät”, kommentoi Antonia.

“Ehkä Xander rakastaa sitä tai jotain”, sanoi Marlene. Nathan kohautti olkiaan.

“Kyl se silti tuntuu hullulta.”

“Äh, hei muistaaks kukaan, mitä matikast tuli läksyy?” kysyi Jon selaillen oppikirjaansa.

“En mä ainakaan”, sanoi Nathan, “Tein ne eilen illalla, mut ei mitää hajuu, mitä ne tehtävät oli.”

“Sivulta seitkyt kahdeksan tehtävät kolme viiva kuus”, sanoin huokaisten.

“Pelastava enkeli”, Jon ylisti. Hän alkoi ratkoa kotiläksyjä ja muut jatkoivat keskustelua. Aiheet koskivat melkein poikkeuksetta koulua.

“Hei, haittaaks teitä, jos meen jo. Pitäis käydä kaapil ja vessas, ennen ku tunti alkaa”, sanoin. He katsoivat toisiaan hieman yllättyneinä.

“Joo mee vaa”, Nathan sanoi. Jonkin heilautti kättään, keskittyen kuitenkin matematiikkaan.

“Haluutko, et tuun mukaan”, Marlene tarjoutui.

“Kiitti, mut enköhän pärjää itekki ja sitä paitsi muistan jo mis matikan luokka on.”

“Okei”, hän sanoi epäröiden. “Nähään sit siellä”.

“Joo”, sanoin keräten tavaroitani.

Kävelin käytävään ja kuljin sitä pitkin. Menin vessojen ohi, mutta minulla ei ollut mitään aikomusta mennä sinne. Avasin oven ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan. Ei onneksi satanut enää. Yhtäkkiä tajusin Erican minulle suomat erityisen ilkeät katseet. Minä nimittäin pidin päälläni edelleen Xanderin takkia. Takki oli samanlainen, kuin kaikkien muidenkin, mutta epäilin Erican osaavaan laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Kävelin rivakasti kulman ympäri koulun taakse. Otin kännykkäni esiin ja valitsin Antonin numeron.

“Moi mä täällä”, sanoin kun hän vastasi kolmannen piippauksen jälkeen. Tiesin, että hänellä oli nyt hyppytunti ja että hän olisi luultavasti kotona. Anton asui kolmen sadan metrin päässä entisestä lukiostani, jonka kolmatta luokkaa Anton kävi. Mikael oli muualla lukiossa ja vasta toisella luokalla.

“Kia”, Anton sanoi hämmästyneenä.

“Mä haluun pois täältä”, sanoin.

“Ei se nyt noin paha voi olla” hän vastasi.

“Et arvaakkaa.”

Kymmenen minuutin kuluttua juoksin matikan luokan ovelle, jossa hidastin vauhtia ja liu'uin viimeiselle vapaalle paikalle Nathanin ja Marlenen välissä. Opettaja astui luokkaan ja tunti alkoi. Ehdin juuri ja juuri ajoissa. Onneksi.

Kopioidessani muistiinpanoja taululta pulpetilleni liukui ryppyinen lappu. Avasin sen.

´Mis olit. Etkö löytäny luokkaan?´ Käänsin lapun ja kirjoitin. `Kävin nopee ulkona. Ei mitään ongelmaa.´ Marlene kääntyi minuun päin.

“Ai ei ongelmaa, sä käyttäydyt koko ajan tosi omituisesti”, hän suhisi.

“Oon pahoillani. Kai se on tää muutto ja kaikkee. Sitä paitsi tää on tosi outoo olla sisäoppilaitoksessa”, vastasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

“Etkö oo ennen ollu?”, hän ihmetteli.

“En.”

“Missä sit?”

“Iha normi koulussa”.

“Oikeestikko?”

“Neiti Renald, jos sinulla on jotain asiaa, voit sanoa sen koko luokalle”, opettaja puuttui puheeseen. Marlene mutisi nopean anteeksipyynnön ja opettaja jatkoi selitystä luokan edessä. Näköni alkoi sumeta ja äänet muuttuivat puuroksi korvissani. Paha olo virtasi lävitseni. Kun esineet lakkasivat tanssimasta silmissäni nostin käteni ylös.

“Neiti Oja”, opettaja sanoi.

“Ööh, saisinko poistua. Mul on vähän paha olo. Pitäis päästä varmaa lepäämään.”

“Tottakai, lähtisikö joku näyttämään Kialle, missä on terveydenhoitajan huone?” Useampi käsi nousi pystyyn. Ilmeisesti kaikki halusivat tekosyyn poistua tunnilta.

“Alexander”, opettaja sanoi nyökäten ja kääntyi takaisin taululle. Keräsin nopeasti tavarani ja sulloin ne laukkuun. Xander odotti minua ovella. Käytävässä hän tarjoutui kantamaan laukkuni ja kun en heti antanut sitä hän nappasi sen olaltani ja nosti omalleen. Minulla ei ollut mitään tarvetta puhua ja Xanderkin oli poikkeuksellisen hiljainen. Terveydenhoitaja sanoi, että paha oloni luultavasti johtui aikaeron tuomasta väsymyksestä, joka minun olisi vain nukuttava pois. Hän kirjoitti lupalapun loppupäivän poissaoloon. Xander saattoi minut vielä asuntolaamme ja lupasi toimittaa lapun opettajille. Matkalla hän puheli sitä sun tätä. En oikeastaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta oli mukava tietää, että en ollut ihan yksin sillä hetkellä. Maa keikahti uhkaavasti ja jouduin pysähtymään hakeakseni taas tasapainon. Vakuutin Xanderille olevani kunnossa ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua maa keikkui taas. Tällä kertaa en saanut pidettyä tasapainoani vaan suistuin maahan. Näköni pimeni ennen kuin osuin maahan.

Heräsin omasta huoneestani. Huoneessa oli useita ihmisiä. Huoneeseen oli siirretty kolme tuolia. Yhdellä istui Marlene, toisella Antonia ja kolmannella Xander. Myös Tanya oli huoneessa. Hän istui sänkyni reunalla, huolestuneen näköisenä.

“Kia, kuuletko minua?” Tanya kysyi. Nyökkäsin, Tanya tuntui puhuvan hulluja, mutta annoin olla.

“Kuinka kauan minä olen ollut tajuttomana?” kysyin.

“Eilisestä lähtien”,Xander vastasi. Kohottauduin istumaan. Katsoin jokaista vuorotellen.

“Te pilailette,eiks vaa?” kysyin vähän peloissani. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

“Ei, Kia olet ollut tajuttomana eilisestä lähtien. Olit pyörtynyt matkalla tänne, jonka jälkeen Xander kantoi sinut sisälle”, Tanya sanoi. Vilkaisin kelloa. Se näytti puolta seitsemää illalla. Eilen olin lähtenyt tunnilta hieman jälkeen kahdentoista.

“Kia oikeesti, syötkö sä ikinä mitään? Sä et painanu melkein mitään. Ei ihme et oot noin huonos kunnos, jos et syö mitään”,Xander sanoi. Lysähdin takaisin selälleni, olin väsynyt kuulemaan ihmisiltä. että minun pitäisi syödä enemmän. Osasin pitää huolta itsestäni.  Tanya hätisti muut pois, jotta saisin levätä. Olin iloinen, että minulla oli ystäviä, jotka välittävät minusta, mutta juuri sillä hetkellä en jaksanut heidän huolehtimistaan. Saatoin olla yksinäinen susi, mutta ei se minua haitannut. Eikä se ollut haitannut Antonia, eikä Mikaeliakaan. Olin usein vastustellut, kun he olivat esitelleet suunnitelmiaa. Lopulta olin myöntynyt tai minut oli pakotettu mukaan. Yleensä minulla oli loppujen lopuksi hauskaa, mutta taustalla kummitteli ajatus siitä, mitä kaikkea olisin voinut tehdä yksin kotona. Esimerkiksi lukea hyvää kirjaa tai nukkua pois koulun aiheuttamaa väsymystä. Joskus tosin oli hyvä, että ympärillä oli muita, esimerkiksi en olisi ikinä selvinnyt Elielin kuolemasta ilman Mikaelia ja Antonia. Tunteeni olivat risiriitaiset. Samaan aikaan halusin olla ystävieni kanssa ja kuitenkin toisaalta toivoin, että he menisivät pois ja jättäisivät minut rauhaan. Kun muut olivat poistuneet Tanya sanoi:

“Muut ovat jo syöneet, mutta jos sinulla on nälkä, voin tuoda sinulle ruokaa”.

“Kiitos, mutta ei oo oikein nälkä. Ehkä mä voisin ottaa jotain juotavaa, mut en muuta”.

“Odota hetki”, Tanya sanoi nousten ylös. hetken kuluttua ovi avautui taas. Antonia pisti päänsä sisään.

“Moi, Tanya sanoi, et pyysit juotavaa”, hän selitti, kantaen tarjotinta.

“Joo, kiitti”, vastasin. Tarjottimella oli lasi vettä, toinen kolaa ja yksi voileipä. Join veden muutamalla kulauksella, mutta en edes vilkaissut leipää.

“Ootko sä kunnossa. Me kaikki säikähdettiin ihan hirveesti, ku Xander kerto, et olit pyörtyny keskelle koulun pihaa”, hän kertoi vieläkin säikähtäneenä. “Ja aina vaa paheni, ku et ollu heränny iltaan mennessä. Me oltiin tääl koko ilta ja aamulla ennen koulua. Livahdettiin tänne salaa ruokkiksella ja heti viimesen tunnin jälkeen. Autettiin Tanyaa, ku sen piti mennä laittaa ruokaa, mut se ei halunnu jättää sua yksin.” Olin sanaton. En ollenkaan tienny, kuinka reagoida.

“Me oltiin tosi helpottuneita, kun sä tänään heräsit. Mut ensimmäisel kerral et kuullu tai nähny yhtään mitään. Makasit vaa, tuijotit kattoon ja valitit hijaa ääneen”. Katsoin häntä ihmeissäni, minulla ei ollut mitään muistikuvaa, että olisin herännyt aiemmin tänään.

“Nukahdit pian uudestaan ja näytti siltä, ku kipu tai mikä se sit oliki ois menny pois”, hän pudisti päätään.

“Oli se kyl hitsin pelottavaa. Meille sanottiin, et jos sä et tuu kunnolla tajuihis kaheksaan mennessä meiän pitää viedä sut sairaalaan. Muistatsä yhtään mitään?”

“Mä muistan, et mä kävelin Xanderin kanssa koulun pihan poikki ja et yhtäkkii maa tuntu katoavan jalkojen alta. Se tunne meni kuitenki nopeesti ohi ja me jatkettiin kävelyy. Sit hetken kuluttuu se tunne palas, mut vaa paljon voimakkaampana. Musta tuntu siltä, et joku naru mun sisällä olis katkennu ja et mul ei ois enää mitää, mist pitää kiinni. Mitään joka pitäis mua enää tässä maailmassa.” Vasta kun puhuin mieleeni palautui muistoja, joita en ollut hetki sitten muistanut ollenkaan.

“Sen jälkeen tuli vaan mustaa. Sit jossain vaiheessa sinne mustan keskelle ilmesty valoa. Pieni huone, jossa oli sänky ja muutamii muita huonekaluja. Mä menin sinne huoneeseen ja suoraan sänkyyn peiton alle. Tunsin itteni pohjattoman väsyneeks. Tuntu siltä, et mä voisin vaa sulkee silmäni, enkä avais niitä enää koskaa”, jatkoin. Antonia näytti hieman säikähtäneeltä, mutta samalla erittäin uteliaalta.

“Mä nukuin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja sit, kun mä lopulta heräsin, mä näin mun isoäidin ja mun veljen. Ne odotti, mun heräämistä. Lopulta mä sit revin itteni irti siitä unesta. Mun eniten rakastamat ihmiset oli siellä. Ne ei ollu lähössä pois. Ainoo, joka oli siellä vaan väliaikaisesti olin minä. Mä tiesin jo sillon, et en tulis olee siellä ku vaan hetken. Mut en halunnu ajatella sitä.” Antonia istui sänylläni ja vain kuunteli hiljaa.

“Mä tunsin jonkun kiskovan mua sisältäpäin. Mä en ois halunnu lähtee, mut mun oli pakko. Tuntu musertavalta jättää ne ihmiset sinne ku tiesin, etten  tulis enää ikinä tapaamaan niitä. Tai ehkä hyvällä tuurilla isoäidin, mut en mun veljee”, huokasin.

“En olis halunnu lähtee pois, yritin kaikin mahollisin keinoin päästä takas. Mä en kuitenkaan. päässy. Tuntu, kun mä oisin ollu veden alla ja noste olis yrittäny nostaa mua pintaan. Et mä oisin noussu koko ajan ylemmäs, vaikka mä kaikin voimin uin kohti pohjaa. Lopulta mä heräsin tääl huoneessa teidän keskellä.” Kyyneleet valuivat äänettömästi poskillani. Yksi valui ylähuultani pitkin. Se maistui suolaiselta ja siinä maistui suru ja kaipaus.

Antonia ei selvästikään tiennyt mitä tehdä. Lopulta hän kietoi kätensä ympärilleni.

“Mä oon varma et sä näät ne viel uudestaan, et sä täällä ikuisuuksia oo”, hän kuiskasi lohduttavasti. Arvositn sitä, vaikka hän ei tiennyt mistä puhui.

“Mun isoäiti on sairaalan vuodeosastolla ja kuolee lääkäreiden ennusteen mukaan vuoden sisällä. Ja mun veli”. aloin itkeä kahta katkerammin.

“Mun veli on kuollu. Se kuoli kaks vuotta sitten, ku se oli kuustoista. Yks hemmetin juoppo ajo meiän autoo päin ja Eliel sai kaikkein pahimman osuman. Ja siinä missä meiltä muilta vaan katkes luita ja meiltä piti ommella joitain haavoja, hän kuoli matkalla sairaalaan. Mun ois pitäny istuu sillä paikalla. Mun ois pitäny kuolla, ei Elielin. Eliel oli liian hyvä ihminen. Se ei ansainnu sitä. Se vitun juoppo ei varmaa ikinä tajunnu, mitä se teki.” Itkuni oli muuttunut raivonpuuskaksi. Antonia näytti kauhistuneelta.

“Anteeks, mä en tienny. Anteeks Kia”.

“Ei se mitää. Ei se sun vika ollu, et sä voinu tietää. Mun ois kai pitäny kertoo aikaisemmin.” Halasimme toinen toisiamme. Itkin ja hän silitti hiuksiani lohduttavasti. Vähän ajan kuluttua nojauduin taaksepäin. Kun hän sanoi, että hänen olisi mentävä huoneeseensa, pyysin häntä jäämään huoneeseeni yöksi. Hän kävi nopeasti kysymässä luvan Tanyalta, jonka jälkeen petasimme hänelle yhdessä patjan sänkyni viereen. . .

Syksyinen iltapäivä

Syksyinen iltapäivä

Katsoin ikkunan läpi pihalle. Päivä oli ollut raskas ja olin iloinen päästyäni vihdoin kotiin. Aamulla lämpömittari oli näyttänyt pakkaslukemia ja maa oli ollut jäässä. Nurmikolla näkyi edelleen huurretta ja lehdet olivat jäätyneet koppuraiseksi kerrokseksi nurmimaton päälle. Vaikka kello ei ollut vasta, kuin vartin yli kuusi, aurinko oli alkanut jo laskea puiden taakse.

Koulussa opettajat olivat taas pistäneet parastaan, kiusatakseen oppilaita jälleen kerran tylsillä luennoilla ja suurilla läksy määrillä. Koulun jälkeen olin kiirehtinyt tanssiin ja vaikka yleensä rakastinkin tanssia oli se tänään tuntunut vain velvoitteelta, joka piti hoitaa alta pois. Bussissa matkalla kotiin olin vain yrittänyt pysyä hereillä.

Matka pysäkiltä kotiin oli väsymyksestäni huolimatta tuntunut ihanalta. Talveen valmistautuva luonto oli samaan aikaan niin kaunis ja surullinen. Yksi aika päättyi ja valmistautui kohtaamaan kuoleman, samaan aikaan, kun toinen oli valmistautumassa keväällä odottavaan herätykseen. Ilma oli raikas ja tuoksui hyvälle. Kirpeä, mutta samalla leuto sää teki kävelymatkasta miellyttävän. Kuulokkeistani soi kappale Syksyinen iltapäivä, elokuvasta Ámelie. Nimi tuntui kuvastavan hetkeä erittäin hyvin.

Kotona olin laittanut kaunista piano musiikkia soimaan ja mennyt sohvalle lepäämään. En kuitenkaan ollut, jostain syystä kyennyt rauhoittumaan. Olin lähtenyt vaeltamaan pitkin taloa ja päätynyt tuijottamaan ikkunasta ulos.

Naapurin lapset tulivat pihalle leikkimään. Jokainen oli puettu sään vaatimiin varusteisiin. Kaksi nuorempaa lasta jäivät leikkimään omalle pihalleen kahdestaan, mutta vanhin suuntasi viereiseen taloon. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan naapurin samanikäinen tyttö.

Lasten elämä oli niin paljon helpompaa. Aamulla tarhaan tai eskariin. Koko päivä leikkimistä ja touhuamista. Illalla kotiin, jossa leikki jatkui vanhempien sallimissa rajoissa. Ei velvoitteita tai tiukkoja aikatauluja. Vanhemmat huolehtivat kaikesta.

Tällaisina päivinä toivoin, että minullakin olisi joku joka huolehtisi kaikesta, niin ettei minun tarvitsisi vaivata asialla päätäni. Vanhemmat eivät olleet tulleet vielä töistä kotiin, eikä pikkusiskoakaan näkynyt. Isoveli oli muuttanut pois kotoa vuotta aiemmin, joten häntä en mitä luultavimmin tulisi näkemään.

Tujotin pihalle, kunnes valo kävi vähiin ja lapset komennettiin sisään. Nostin otsani kylmästä ikkunalasista, jota vasten oli sitä lepuuttanut. Laahustin keittiöön, jossa otin mukaani hieman välipalaa ja koululaukkuni.

Menin omaan huoneeseeni ja purin laukkuni sisällön pöydälle. Muutama oppikirja, kalenteri, penaali ja lehtiö muistiinpanoja varten. Avasin englannin oppikirjani ja muistiinpanot. Aloitin kokeeseen kertaamisen, vaikka en olisi millään jaksanut. Jäinkin hetken kuluttua tuijottamaan ikkunastani ulos. Tuijotin mustaan iltaan. Ainoastaan ikkunani vieressä oleva katulamppu valaisi näkymää. Pääni alkoi tuntua raskaalta ja houkutus painaa se hetkeksi vasten pöytää kävi liian suureksi. Silmäni sulkeutuivat miltein välittömästi.

Kun heräsin, tiesin heti, nukkuneeni pitkään. Tiesin sen ensinnäkin siitä, että niskani oli ihan jumissa. Toisekseen ulkona oli jo aavistuksen verran valoisampaa. Kännykkäni kello kertoi minulle, että kello oli seitsemän aamulla. Minulla oli tänään kymmenen aamu koulussa, joten olin laittanut herätyksen vasta puoli kahdeksaksi. Keräsin tavarani laukkuun ja laahustin suihkuun. Puin vaatteet päälleni ja suuntasin alakertaan. Kumpaakaan autoa ei näkynyt pihassa, joten vanhempani olivat jo lähteneet. Sisareni oli myöskin jo lähtenyt. Kävin vielä varmuuden vuoksi hänen huoneessaan, sillä hänen olisi pitänyt olla jo matkalla kouluun. Useimmiten kahdeksan aamuina hän nukkui pommiin, joten päätin varmistaa, että hän todella oli jo lähtenyt.

Lähdin itsekin piakkoin bussille. Vaihdoin Helsingissä ratikkaan ja kävelin vielä muutaman sadan metrin matkan pysäkiltä koululle. Menin koulun kirjastoon, sillä minulla oli vielä noin tunti aikaa ennen ensimmäistä oppituntiani.

Viimeisen tunnin aikana vilkuilin kelloa puolen minuutin välein. Kun kello viimein soi, juoksin ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Menin odottamaan bussia pysäkille, vaikka tiesinkin, ettei bussi tulisi, kuin aikaisintaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Laitoin kuulokkeet korviini ja jäin odottamaan. Bussi tuli tänään ajallaan, joten odotus ei ollut mahdottoman pitkä.

Matkalla tuijotin ikkunasta ulos ja mietin edellistä päivää. Siinä oli ollut jotain outoa, mutta en osannut sanoa mitä. Sisareni oli usein myöhään poissa, samoin vanhempani. Nyt kun me lapset olimme vanhempia ja osasimme huolehtia itsestämme, heillä ei ollut niin kiire kotiin.

Matelin bussipysäkiltä kotiin. En jaksanut kävellä nopeammin, eikä minulla ollut mitään syytä kiirehtiä. Avasin oven ja astuin sisään. Ikkunat olivat vielä huurussa ja nurmi edelleen kuurankukkien peitossa.

Tein läksyni ja luin kokeeseen, mutta huomasin jatkuvasti huomioni kiinnittyvän ikkunaan. Tuijotin ikkunasta vähän väliä ulos ja lopulta luovutin ja nousin ylös. Jäin seisomaan ikkunan eteen, kuten ennenkin.

Seisoin siinä pitkään odottaen, että joku tulisi kotiin. Tänään oli perjantai, joten sisareni olisi luultavasti juhlimassa viikonloppua ystäviensä kanssa myöhään yöhön. Äiti ja isä saattaisivat mennä yhdessä syömään, joten heitäkään ei kuuluisi kotiin vähään aikaan. Avasin television. Kävin nopeasti läpi kaikki kanavat, jonka jälkeen valitsin hyllystä elokuvan. Käynnistin blue-ray soittimen ja menin keittiöön laittamaan itselleni popcornia. Kun palasin olohuoneeseen kyhäsin peitoista ja tyynyistä itselleni pesän, jonne asetuin katselemaan elokuvaa.

Nousin aika ajoin ylös ja kurkistin ulos keittiön ikkunasta toivoen, että joku tulisi kotiin. Ketään ei kuitenkaan tullut. Yritin soittaa, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta annoin olla ja katsoin elokuvan rauhassa loppuun. Lämmitin itselleni ruokaa mikrossa. Syötyäni valmistin mukillisen höyryävää kaakaota ja palasin olohuoneeseen. Sytytin takan. Käperryin sen lämpöön ja kun en muutakaan keksinyt valitsin uuden elokuvan. Pihan äänet hiipuivat vähitellen. Kaikki lähtivät yksi kerrallaan, jättäen taakseen tyhjenevän pihan.

Nukahdin kesken elokuvan ja havahduin vasta ovikellon soittoon. Joku oli vihdoin tulossa kotiin. Rypistin otsaani, vanhemmillani oli aina avaimet mukana. Sisareni unohti ne yhtenään, mutta repi aina oven kahvaa odottaessaan jotakuta avaamaan ovea. Hän myös rämpytti ovikelloa.

Nyt ovikello pysyi hiljaa, eikä ovenkahvassa roikkunut ketään. Sitä paitsi oven takana oleva hahmo oli paljon kookkaampi, kuin pikkusiskoni.

Avasin oven ja kohtasin isoveljeni tutut kasvot. Ilme niillä puolestaan oli harvinainen. Silmistä paistoi läpitunkeva suru ja huulet olivat raottuneet äänettömään avunpyyntöön. Pelko alkoi juurtua sisääni. Hänen silmäkulmastaan karkasi kyynel. Jokin oli pahasti vinossa. Omat kasvoni heijastivat samaa epätietoisuutta ja surua, hitusen pelkoakin.

Hautasin pääni veljeni olkapäähän. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja puristi tiukasti.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Kiitos LK;) ihanista kuvista. Tässä ois nyt tää teksti. :)

Arkipäivän ongelmia

”Perkele! Kuka se on?!”

”Vaan yks mun kaveri. Me ollaan menossa leffaan”, huusin vastaukseksi. Pyörittelin silmiäni.

”Et muuten mene!” kuului takaani.

”Nyt äkkiä ulos”, puuskahdin Andreakselle. ”Mene nyt, ennen ku se ehtii estää”, hoputin.

Ulkona vihmoi jääkylmää vettä. Kiedoin kädet ympärilleni. En ollut ehtinyt napata takkia mukaani. Onneksi oli vasta elokuu ja pärjäsin hyvin pelkällä hupparillakin.

”Ihana faija sulla”, Andreas kommentoi. Asuimme vierekkäin, joten menimme yhtä matkaa. Suunnitelmana oli, että tapaisimme kaksi kaveriamme leffateatterin edessä.

”Älä muuta sano”, tiuskaisin edelleen kiukkuisena. ”Se on jatkanu tota koko päivän. Veti kännit kahen aikaan ja on ollu rasittava siitä lähtien.” Kylmän väreet kulkivat pitkin selkääni. Andreas ojensi minulle takkiaan. Hetken vastustelun jälkeen otin sen vastaan.

”Mitä se sille kuuluu, mitä mä teen”, jatkoin tilitystäni. Andreas kuittasi sen olankohautuksella, joka tarkoitti, ettei hän ottaisi asiaan kantaa.

”Se valvoo jo mun puheluita ja viestejä. Ihmeen vainoharhanen koko ukko. Hei Annika laitto viestii. Se kysy, et ollaaks me jo lähellä.”

”Vastaa sille et ollaa koht siel. Kato, tos tulee meiän bussiki.”

Nousimme yhdessä bussiin, joka suuntasi kohti Tennispalatsia.

Luovan kirjoittamisen kurssin tehtävä. Aikaa kymmenen minuuttia ja tehtävänä kirjoittaa teksti, joka alkaa tai päättyy annettuun lauseeseen. Vaihtoehtoja oli kolme ja alleviivaan yllä olevasta tekstistä valitsemani lauseen. 

. . .Katsoin kelloa. Hitto, vasta kuusi. Nousin silti ylös. Ripeän vaatteiden vaihdon ja hampaiden harjauksen jälkeen, nappasin kirjani ja laukkuni ja hiivin hiljaa nukkuvan käytävän poikki. Seisoin jääkaapin edessä pitkään, vain tuijottaen eteeni. Lopulta valitsin taas lasin kolaa ja banaani jogurtin. Avasin kirjani kohdasta, johon olin eilen jäänyt. Luin muutaman sivun, jonka jälkeen kaivoin kännykän ja kuulokkeet laukustani. Laitoin musiikin soimaan ja lisäsin äänenvoimakkuutta. Yhtäkkiä tunsin käsien kutittavan kylkiäni. Säikähdin ja inahdin ääneen. Kun käännyin, näin Alexanderin, joka virnisteli typerän näköisenä. Olin ilmeisesti kuunnellut musiikkia niin kovalla, että en ollut kuullut hänen askeleitaan.

“Alexander”, sanoin moittivasti.

“Pelkkä Xander”, hän oikaisi, “Kaikki muutki tekee nii”. Ymmärsin hyvin, miksi kaikki halusivat käyttää lempinimeä. Alexander oli yksinkertaisesti liian pitkä.

“Mikä sun toinen nimi on?” kysyin.

“Nicolai”. Kohotin kulmiani. Kuka antoi lapselleen noin pitkän nimen.

“Sun?” Pudistin päätäni. En kertoisi sitä, ainakaan ihan vielä. Hän kohautti olkiaan.

“Ei sit”. Hymyilin ja vilkaisin kelloa, se oli puoli kahdeksan.

“Puoli tuntia herätykseen”, ilmoitin.

“Mähän sanoin: Nopea oppimaan”, hän nyökkäsi virnistäen.

“Hei, ootko tehny hissan läksyt?” nyökkäsin ja hän jatkoi. “Voisitko auttaa mua?”

“Selvää hyväksikäyttöä”, vastasin, mutta nyökkäsin myöntävästi.

“Ööh sain tän a- kohan ja sit ton c:n, mut mikä toi b on. Jon näytti mulle ykkösen ja kakkosen, et mul on siis tekemättä vaa kolmonen.” Aioin ensin moittia häntä kopioimisesta, mutta annoin olla. Kerroin hänelle puuttuvat vastaukset ja yritin takoa samalla tietoa hänen päähänsä. Kun olimme valmiit, vannotin häntä etsimään ensi kerralla vastaukset oppikirjasta. Hän lupasi ja kun kuulimme ensimmäiset askeleet yläkerrasta, hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan koululle, pois muiden jaloista. Emmin hetken, mutta kun Xander vakuutti, että Marlene löytäisi minut kyllä, päätin suostua. . . 

Haaste

Okei laitan nyt teille rakkaat lukijani (kaikille kahdelle :) ) haasteen. Laittakaa mulle kuva, joko kommenttikenttään tai sähköpostiin ja mä kirjotan siitä tekstin. Oheen voi liittää ohjeita tai kriteereitä, mitä vaa haluu.
Ideana on siis harjoitella luovaa kirjoittamista kuvan pohjalta. Hyväksi kirjailijaksi tulee vain kirjoittamalla ja välillä on hyvä olla myös, joitain tehtäviä, eikä vain vapaata kirjoittamista. Vaikka tosin sekin on erittäin tärkeää.

Joten jos viittitte nii laittakaa kuvia. :) <3

Unelmia pakkassäässä

Herään mustaan aamuun
Hiivin alakertaan nukkuvaan
Laitan kahvin tippumaan

Ulos hyiseen ilmaan
Matka kohti siltaa
Pakkanen puree sormia
Lapanen taas ilman paria

Bussi kohti unelmia
Joka aamu missataan
Vielä tulee päivä
Kun kyytiin keritään

. . .Siirsin katseeni välittömästi lattiaan. Odotin, että muut ottaisivat paikkansa pöydän äärestä ja siirryin nopeasti vapaalle paikalle. Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta. Tanya astui sisään kantaen isoa pataa, jossa oli hernekeittoa. Hän kyseli hetken iloisesti päivän kuulumisia, kunnes lähti hoitamaan, joitain muita askareitaan. Kun keitto tuli minun kohdalleni, otin vain hieman ja siirsin astian eteenpäin. Oikealla puolellani istuva vaaleahiuksinen tyttö kohotteli kulmakarvojaan lautaselleni. Hetken kuluttua hän avasi suunsa.

“Sinuna minäkään en söisi juuri mitään. Ensinnäkin ruoka on myrkytettyä ja toiseksi sinun pitäisi varmaan laihduttaa”, hän oli väärässä, ensinnäkin ruoka ei ollut myrkytettyä ja toiseksi kaikki lääkärit sanoivat minulle, että olin alipainoinen. Näinhän minä sen itsekin, mutta olin aina ollut laiha ja Elielin kuoleman jälkeen olin laihtunut entisestäänkin. Juuri alkanut puheensorina taukosi taas, kuin seinään. Blondin vieressä istuva tyttö tökkäsi häntä kevyesti kylkeen ja muutamat loivat häneen paheksuvia katseita. Loput päätyivät taas tuijottamaan minua.

“Todella mukava tutustua sinuunkin”, vastasin ja ojensin kättäni ottaakseni sämpylän korista. Kun vilkaisin sivusilmällä blondia hän näytti kiehuvan raivosta.

Vasemmalla puolellani istuva poika kääntyi puoleeni.

“Hei, Christen on vähän töykeä, mutta pohjimmiltaan ihan mukava. Mä oon Nathan”.

“Kia”, esittäydyin ja soin hänelle pienen hymyn tapaisen.

“Kia”, hän toisti nimeni englantilaisittain äänettynä. “Kaunis nimi”.

“Kiitos”.

“Nathan! Ootko taas etsimässä uutta tyttöystävää, vai?” joku huusi pöydän toisesta päästä.

“Mitä se sulle kuuluu Jon”, Nathan huusi vastaukseksi. Olin kiitollinen, ettei kukaan enää kiinnittänyt minuun huomiota. Kunnes blondi - Christen - päätti taas suoda minulle huomiotaan.

“Me kuultiin, et sä jouduit ongelmiin kotona ja et sut lähetettiin siks tänne. Olitsä vankilassa?” hän kysyi oikeasti hieman kiinnostuneen kuuloisena. Hymähdin hieman nauraen.

“En, mun vanhemmat vaan päätti, et niil ei oo enää käyttöö mulle ja päätti lähettää mut pois”. Ainakin minusta tuntui siltä.  

“Ai oikeesti?” hän kysyi pilkallisesti.

“No ei. Mitä sä luulet”, vastasin suloisesti hymyillen. Blondi tuhahti ja käänsi uudestaan selkänsä minulle. Keskityin hetken aikaa vain syömiseen. Nathan kurottautui taas puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä.

“Sun ei ois ehk kannattanu tehä tota. Christen osaa olla tosi inhottava ja kantaa sulle luultavasti kaunaa vielä pitkään. Huokasin, niinpä tietysti. Kun olin saanut lusikoitua suuhuni keiton jämät lautaseltani, kysyin Nathanilta, pitäisikö minun viedä lautaseni jonnekkin. Hän vastasi, että ei, joten nousin kiireesti pöydästä toivottaen hänelle hyvää yötä. Ruokailu ei ollut mennyt ihan niin huonosti, kuin olin pelännyt, mutta en silti jaksanut enää jäädä katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Menin hakemaan huoneestani hammasharjan ja menin vessan pesemään hampaita. Kello oli vasta seitsemän, mutta oli parempi, jos tekisin sen ennen kuin muut tulisivat ylös. Puoli yhdeksän aikaan joukko ihmisiä tuli ylös, mutta erotin vain kolmet askeleet, joten osa oli jäänyt vielä alas. Yläkerrassa oli neljä huonetta, joista kaksi oli yhden hengen, kaksi kahden hengen huoneita. Alhaalla oli vastaavasti neljä huonetta, mutta joista vain yksi oli kahden hengen huone. Pojat, joita oli nyt yksi vähemmän kuin tyttöjä, nukkuivat alakerrassa. Yhdeksän aikaan ovelleni koputettiin. Kun avasin oven näin edessäni lyhyehkön tummahiuksisen tytön, joka oli istunut pöydässä minua viistosti vastapäätä. Hän ei ollut puhunut paljoa, enkä ollut kuullut kenenkään sanovan hänen nimeään.

“Hei”, hän aloitti ujosti. “Ei ehitty aikasemmin kunnol tavata, ajattelin vaa et. . .” Hän ei näyttänyt tietävän miten lopettaa lauseensa, joten kiirehdin hätiin.

“Joo, ois ollu tosi kiva tutustuu, mut mul oli vähän huono olo ruualla. Matka väsymystä”, selitin nopeasti. Pieni valkoinen valhe, mutta en halunnut kertoa totuutta.

“Ai, no hyvä jos nyt voit paremmin”, hän sanoi jo rohkeammin. Nyökkäsin hänelle hymyillen. “Joo nii mun nimi on Marlene.”

“Kia”, sanoin edelleen hymyillen. “Haluatko tulla sisään”, jatkoin tajuttuani, että roikotin häntä epäkohteliaasti ovella.

“Vaikka”, hän sanoi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, mutta näin, että hän oli toivonut ja odottanut kutsua sisään. Astuin taaksepäin ja istahdin matolle. Vanhasta tottumuksesta avasin jalat sivuspagaatti venytykseen. Marlene jäi seisomaan keskelle huonetta ja pyöri ympäri tarkastellen huoneen jokaista yksityiskohtaa. Lopulta hän istui alas.

“Täällä näyttää niin eriaiselta. Mun kaveri nukku tääl ennen, mut niitten perhe muutti, joten se vaihto kouluu”, hän selitti kiireesti.

“Aa”, totesin tietämättä mitä sanoa.

“Ei meiän välit ollu enää muutenkaa kunnossa”, Marlene jatkoi hetken kuluttua. “Sen mielestä mä olin tylsä ja nörtti”.

“Mä en vois ikinä ajatella sillee. Sä oot tosi mukava. Me. . . siis öh. . . jos sä haluut nii me voitais olla kavereita”. Tiedetään, kuulostin viisivuotiaalta, joka oli juuri tavannut uuden ikätoverin, mutta Marlenen silmät alkoivat loistaa ja hän hymyili leveästi.

“Joo, tottakai mä haluun”. Pieni haukotus pääsi suustani, vaikka olin valehdellut aikaisemmin, oli totta, että pitkä matka oli uuvuttanut minut. Marlene huomasi haukotuksen ja alkoi kiireesti tehdä lähtöä. Hyvästelin hänet pienellä halauksella. Hän lupasi esitellä minulle huomenna koulun, jonka jälkeen luikki käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Suljin oven ja jäin nojaamaan sitä vasten. Hetken kuluttua suoristauduin, puin yöpaidan päälle ja pujahdin peiton alle.

Seuraavana aamuna oli maanantai ja siis koulupäivä. Koulu alkaisi yhdeksältä. Eilisen ruokailun aikana sängylleni oli ilmestynyt muovitasku, jossa oli lukujärjestykseni ja muita papereita. Nousin ylös jo varttia vaille seitsemän. Kävin nopeasti vessassa ja samalla pesin hampaani. Loiskutin hieman vettä kasvoilleni ja tuijotin hetken peilikuvaani. Nielaisin ja otin sitten itseäni niskasta kiinni. Käskin itseni ryhdistäytyä. Kuivasin kasvoni ja kävelin kiireesti käytävää pitkin omaan huoneeseeni. Puin koulupuvun päälle ja nappasin koululaukkuni kaapin pohjalta. Sujautin laukkuun yhden pokkareistani ja suunnistin alakertaan. Marlene oli eilen kertonut, että saisimme hakea keittiöstä ruokaa aina kun halusimme, joten suuntasin ensimmäiseksi sinne. Yllätyin löytäessäni jääkaapista pullollisen kolaa. Otin ison lasillisen ja täydensin huipputerveellisen aamupalani omenalla ja muutamalla ikivanhalla keksillä, jotka löysin eräästä rasiasta laatikon pohjalta. Menin ruokapöydän ääreen ja avasin pokkarini. Luin hyvän aikaa, ennen kuin kukaan muu ilmestyi ruokailuhuoneeseen.

Säpsähdin kolinaa, joka kuului keittiöstä. Laskin kirjan kädestäni ja kurkotin kaulaani, nähdäkseni, mistä meteli tuli. Keittiön lattialta nousi vaaleahiuksinen poika, joka oli eilen istunut pöydän päässä Jonin vieressä. Hänen ilmeestään pystyi päättelemään, että hän oli yrittänyt hiipiä keittiössä hiljaa. Nousin ja vein lasini keittiöön. Olin jo menossa takaisin, kun hän puhui.

“Hei, sähän oot se uus tyttö”, käännyin hänen puoleensa.

“En”, vastasin pokkana.

“Tosi hauskaa. Mä oon Alexander.”, poika väläytti hymyn, joka luultavasti sai jokaisen tytön pään pyörälle. Minä toisin en ollut niin tyhjäpäinen.

“Kia”, sanoin ykskantaan.

“Joo, kuulin eilen. Oot aika aikasin hereillä”. Vilkaisin kelloa. Kymmenen yli kahdeksan. Hymähdin.

“Joo, heräsin varttii vaille seittemän.” Poika ei näyttänyt aluksi uskovan, mutta nyökkäsi sitten pienesti.

“Oot varmaa sit jostain toiselt puolelt maapalloo. Siis ku toi sun aksentti ja sit, et tunnu noudattavan ihmisten aikoja.” Naurahdin hieman. Olin asunut pienempänä Ruotsissa, joten aksenttini ei ollut sitä ihan pahinta Suomalaisen sönkötystä. Oli totta, että Suomessa kello oli kaksi tuntia enemmän, mutta ei pelkkä aikaero ollut minua aikaisin herättänyt.

“Heräätkö aina muita aiemmin?” kysyin kiinnostuneena.

“Nääh, kyllä ne kohta nousee”, hän vilkaisi kelloa. “Odota. Kolme, kaksi, yksi. . . nyt.” Tismalleen samaan aikaan alkoi ympäri taloa kuulua juoksuaskeleita ja huudahduksia. Alexander hymyili ja minä nyökkäsin hymyillen.

“Kuulostaa siltä, kuin kaikki olisivat pahasti myöhässä”.

“Et arvaakaan”, hän sanoi ja nappasi voileivän mukaansa. Palasin  ruokapöydän ääreen ja keräsin tavarani. Laukkuni kirjani ja koulupuvun takin. Alexander istui pöydän ääressä ja hymyili tietäväisena, kun ryhmä oppilaita kiirehti keittiöön.

Marlene tuli minun luokseni ja sanoi, että me voisimme lähteä. Kysyin, eikö hän halunnut syödä mitään. Marlene kohotti kättään, jossa hän piteli leipää ja omenaa. Tarvoimme halki vesisateen ja lätäköiden koululle. Muovitaskussa oli ollut lokeroni numero ja koodi, joten ensimmäiseksi etsimme sen. Se oli vain kolmen kaapin päässä Marlenen omasta. Marlene johdatti minut kohti matematiikan luokkaa samalla, kun kertasi koulun sääntöjä. Nyökkäilin silloin tällöin, mutta en oikeasti kiinnittänyt hänen hölötykseensä huomiota.

Astuimme sisälle luokkaan ja jähmetyin paikoilleni. Lävitseni virtasi pahoinvoinnin aalto. Marlene kääntyi huomattuaan minun pysähtyneen. Hän näytti huolestuneelta.

“Onks kaikki hyvin?”

“Joo,  on”, kun hän vielä näytti epäilevältä jatkoin. “Tajusin vaa just, et unohdin mun kännykän mun huoneeseen.”

“Ai okei”. Hän istuutui ja viittasi minua istumaan viereiseen tuoliin. Kaikki muutkin valuivat pikkuhiljaa luokkaan. Opettaja oli nuori ruskea hiuksinen nainen. Oppilaat kutsuivat häntä hänen etunimellään, mikä oli koulussa harvinaista, kuten myöhemmin tajusin. Hänellä oli kuitenkin yksi ärsyttävä tapa, joka oli kaikilla opettajilla. Hän käski minut luokan eteen esittäytymään. Nousin viivytellen, pakotin itseni ylös tuolista. Jalkani kuljettivat minua eteenpäin, kuin robottia. Luokan edessä seisoin hetken selkä luokkaan päin, ennen kuin käännyin. Olin erittäin hyvä puhumaan englantia, mutta sillä hetkellä kaikki sanat olivat karanneet päästäni. Yritin tavoitella niitä, pinnistää muistiani. Vedin hitaasti henkeä, käteni vapisivat.

“Well. . . My name is Kia Oja and i come from Finland. . .” Ja siitä se alkoi. Joka ikinen tunti toistin samat asiat luokan edessä uudestaan ja uudestaan. Sen jälkeen opettajat ojensivat minulle kirjat ja päästivät omalle paikalleni.

Puoli neljältä raahauduin rappusia ylös, kuin vanhus. Laahustin huoneeni ovelle ja kaaduin suoraan sänkyyn. Hetken kuluttua Marlene tuli ovelle ja kysyi tulisinko alas tekemään läksyjä yhdessä hänen kanssaan. Sanoin olevani liian väsynyt ja ottavani torkut, ennen ruokaa. Minun teki pahaa nähdä hänen lähtevän allapäin alakertaan, mutta en voinut mitään. Olin kuolemanväsynyt. Nyt  tajusin, miksi kaikki nukkuivat aamulla niin pitkään. Jos he olivat puoliksikaan niin väsyneitä, kuin minä ihmettelin, miten he edes pystyivät nousemaan.

Varttia yli viisi nousin istumaan sängylläni loppujen lopuksi en ollut nukkunut, mutta olin maannut paikoillani reilut puolitoista tuntia ja antanut ajatusteni vaellella vapaina. Ruokaan oli vain kolme varttia, mutta tiesin ettei minulla olisi tänään enään muuta tilaisuutta. Nostin läppärini yöpöydän laatikosta. Samalla, kun kone avautui etsin virtajohdolle pistoketta. Avasin skypen ja onnekseni Anton oli koneellaan. Vedin syvään henkeä, etten olisi alkanut itkeä.  Kaipasin kotiin, kavereideni luo.

“Kia, mitäs sinne puskaan.”

“Kai ihan hyvää, no niin hyvää ku voi”, vastasin nauraen.

“Kuka se on”, kuului Antonin takaa. Ääni kuulosti tutulta.

“Kia”, Anton vastasi. Ruudulle ilmestyivät toiset tutut kasvot.

“Mikael!” huudahdin, ennen kuin tajusin, että joku yläkerrassa olijoista saattaisi kuulla. Kirottu asuntola ja sen ohuet seinät. Olin saanut koko viime yön kuunnella jonkun kuorsausta.

“Älä nyt putoa tuolilta Kis”, hän vastasi suu hymyssä. En ollut koskaan ymmärtänyt lempinimeä, jonka hän oli minulle antanut.

“Istun sängyllä”, huomautin.

“Miten vaan”, hän kohotteli kulmakarvojaan.

“Joko ne on ottanu uuden lemmikin mun tilalle”, kysyin leikkisästi vaikka asia painoi minua kipeästi. 

“Ei”, Anton ei sanonut enempää. Oloni tuntui vähän kevyemmältä, huolimatta siitä tosiasiasta, että vanhempani eivät olleet ottaneet minuun yhteyttä kertaakaan lähtöni jälkeen. Juttelin Mikaelin ja Antonin kanssa kuuteen ja hyvästelin heidät vasta sen jälkeen, kun minua oli kolmesti huudettu syömään. Kirjaimellisesti törmäsin Marleneen portaissa. Hän selitti olleensa tulossa katsomaan olinko varmasti kuullut heidän huutonsa. Purin huultani, etten olisi nauranut ääneen. Blondi kääntyi puoleeni, heti kun olin istunut alas. Olin saanut Nathanin suostuteltua vaihtamaan paikkaa kanssani, mutta ei se Christeniä estänyt.

“Kuka on Mikael, sun poikaystävä?” Olin iloinen, ettei blondi osannut suomea.

“Joo”.

“Ai jaa”, hän sanoi miettien kuumeisesti mitä vaisi sanoa. Silloin minä aloin nauraa. Minä ja kaikki muut. Äänensävyni oli kertonut kaikille, etten todellakaan seurustellut Mikaelin kanssa. No, kaikille paitsi Christenille ja hänen ystävälleen, joka oli selvästikin värjännyt hiuksensa vaaleiksi. Christenin ilme kuvasti silkkaa turhautumista. Hymyilin hänelle.

“No haluutko sit kertoo kuka Mikael oikeesti on?”kysyi Nathan, joka näytti hyvin uteliaalta.

“Joo tota, se on vaa yks mun parhaista kavereista”, vastasin hieman vältellen. Christenin ystävä kuiskasi  jotain tämän korvaan ja blondi piristyi silmissä.

“No, entä se Anton?”

“Te siis kuuntelitte mun yksityistä puhelua”. Mikaelin nimen esiin nostaminen oli ihan okei. Olinhan itse mennyt huutamaan nimen ääneen, mutta että koko keskustelu. Pientä rajaa hei. Selvästikään he eivät osanneet suomea, mutta olivat poimineet keskustelusta nimiä, jotta voisivat käyttää niitä minua vastaa.

“Onko?”

“Mitä?”

“Onko se sun poikaystävä?”

“Ei!”

“Entä sit Eliel?” Se oli isku vasten kasvoja. Eliel oli ollut minulle tärkeintä koko maailmassa ja sitten kieroutunut maailmankaikkeus oli ottanut hänet minulta pois. Yleensä Mikael ja Anton eivät maininneet hänen nimeään, mutta nyt Mikael oli kysynyt, oliko minulla Elielin huppari ylläni. Ja nyt tuo typerä blondi oli saanut nimen tietoonsa. Nousin hitaasti seisomaan.

“Sanokin tuo nimi vielä kerran ja jonain yönä sulta katoaa hiukset päästä”, sanoin uhkaavasti. Sen jälkeen poistuin huoneesta jättäen taakseni jäätävän ilmapiirin.

Omassa  huoneessani istuin lattialle ja nojasin otsaani yöpöydän reunaan. Hetken kuluttua oveen koputettiin.

“Kia?” kuulin Marlenen sanovan, mutta en vastannut.  Huoneessa oli kylmä. Ihoni nousi kananlihalle ja kiskoin hihoja suojaamaan käsiäni kylmältä.

“Kia!” Marlene kuulosti erittäin huolestuneelta. Kyynel vieri poskeani pitkin. Se tuntui polttavan kuumalta kylmettynyttä poskeani vasten.

“Kia!” Marlenen ääni oli hysteerinen ja hän yritti avata ovea. Olin lukinnut oven, eikä se antanut tuumaakaan periksi. Loittonevat askeleet saivat minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi. Tuntui siltä, kuin huoneeni leijailisi avaruudessa, jos avaisin oven en näkisi muuta, kuin mustaa. Nostin pääni, kyyneleet sumensivat silmäni ja kipu ja kaipuu jyskyttivät päässäni. Oveen koputettiin taas.

“Kia”, ääni ei ollut Marlenen. Se oli lempeä ja hiljainen. Nousin huojuen seisomaan. Vedin syvään henkeä ja avasin oven. Alexander seisoi oven takana kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita.

“Hei”, hän sanoi. Huokaisin ja päästin hänet sisään.

“Mitä sä haluut?” kysyin.

“Marlene on alakerrassa ihan hysteerisenä, joten ajattelin tulla kattoo, et ootko kunnossa”, hän totesi tyynesti. Pyyhin kasvoillani valuvat kyyneleet nopeasti hihaani. Istuin sängylleni. Hän jäi seisomaan oven viereen kädet taskuissa. Hiljaisuus tuntui kiusalliselta. Alexander avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Nostin käteni ja haroin takkuista tukkaani, yrittäen selvittää samalla ajatuksiani. Yksittäinen kyynel karkasi silmäkulmastani. Alexander kyykistyi eteeni. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltani, mutta ei siirtänyt kättään heti pois. Hänen siniset silmänsä tarkastelivat minua huolestuneina. Istuimme pitkään hiljaa. Minä sängylläni. Alexandre kyykyssä edessäni. Hänen kätensä lepäsi minun poskellani ja tuntui siltä, kuin siitä olisi levinnyt lämpöä, joka puolelle kehoani.

“On varmaan turha kysyä, että ootko kunnossa”, hän sanoi viimein.

“Niin kai”, myönsin, ”Me molemmat tiedetään jo vastaus” Samalla yritin viestittää silmilläni, etten halunnut puhua tästä aiheesta enempää.

“Mä en aio tivata sulta vastausta, mut sun pitäis oikeesti kertoo jollekulle.” Aloin vastustelemaan, mutta hän siirsi sormensa minun huulilleni.

“Me ja varsinki Marlene oltiin äsken aika huolissamme.” Pudistin lohduttomana päätäni. Vatsaani väänsi tiukka solmu. Kyllä minäkin haluaisin puhua jollekulle, mutta en ollut edes itsekään varma, mikä oli vialla. Hän nyökkäsi kevyesti. Hetken kuluttua hän siirtyi viereeni sängylle. Tunnelma huoneessa vapautui.

“Nyt mä tajuun, miks kaikki on aamulla myöhäs. Opettajat rääkkää meiät ihan näännyksiin. Varmaa siks, et me ei tehtäis mitää luvatonta”, sanoin toteavasti.

“Sä tajusit ton aika nopeesti, muil on menny aina ainaki viikko.”

“Kauaks sä sit oot ollu tääl?” kysyin hieman ihmetellen.

“Aina”

“Aina?”

“Mun äiti on tän paikan rehtori ja se on kasvattanu mut täällä”.

“Et sä oo ikinä käyny missää?”

“Oon, mä vietän kesät isän kaa”.

“Aaa”. Keskustelu tyrehtyi siihen.

“Hei, kuka tos on”, rypistin otsaani, ”toi tos valokuvas. Sun poikaystävä?”

“Mun veli”, kakistin sanat suustani, vaikka kurkussa tuntui iso karvas möykky.

“Oikeesti, te ette näytä yhtään samanlaisilta”.

“Joo, ei nii”, mutta meillä oli samanlainen sydän. Rakkaus tanssin ja ikuinen vapauden kaipuu.

“Jäiks sun veli Suomeen?”

“Ei, tai siis joo. Tavallaan. Se on kuollu.”

Alexander jäi vielä hetkeksi. Hän yritti piristää minua, kertomalla kaikkea yhdentekevää koulusta ja muista oppilaista. Kun hän oli jo ovella, hän kääntyi katsomaan minua.

“Kia”.

“Nii?”

“Mikä sun veljen nimi oli?” Epäröin hetken. Mutta mitä turhia, hän tiesi vastauksen jo.

“Eliel”. Hän nyökkäsi ja lähti sulkien oven perässään. . .