Heräsin aikaisin, kuten yleensäkin. En kuitenkaan noussut  heti ylös, sillä en halunnut herättää Antoniaa. Hetken kuluttua kurotin ottamaan kirjaani ja Antonia havahtui pieneen narahdukseen. Pyysin anteeksi. Hän sanoi, ettei sen väliä ja nukahti heti uudestaan. Keräsin tavarani ja hiivin Antonian ohi käytävään. Kun tulin alakertaan Xander oli jo hereillä. Yleensä minä heräsin ensin, mutta olin kai jumittanut liian kauan omassa huoneessani Antonian takia.

“Moi”, hän sanoi suu täynnä ruokaa.

“Hei”, vastasin vaisusti.

“Ootko okei”, hän varmisti. Kerroin olevani ja yritin olla ärsyyntymättä hänen huolehtimisestaan. Xander ryhtyi selittämään selittämään mistä kaikesta olin jäänyt paitsi parin viime päivän aikana. Antonia ja Marlene pelmahtivat keittiöön isomman porukan mukana. Heti perään huoneeseen ilmestyi Tanya, joka oli tullut varmistamaan., että ehtisimme ajoissa kouluun. Hän näytti aidosti yllättyneeltä nähdessään minut.

“Sinun ei pitäisi olla täällä. Sinulla ei ole lupaa mennä kouluun loppuviikkona”, hän hätisti minut olohuoneeseen. Antonia ja Marlene tulivat sinne perässäni.

“Älä välitä Kia, me tullaan ruokkiksella ja tänää on jo torstai”, lohdutti Antonia.

“Pärjäätkö sä nyt varmasti?” Marlene huolehti.

“Älä hätäile Len, ei mulla oo hätää ja sitä paitsi Tanya on täällä”, rauhoittelin. Silmäkulmastani näin ovelle, jossa Erica odotti Xanderia. Hän katsoi minua ja vaikka hän irvistikin minulle, silmistä näkyi pientä lämpöä. Hymyilin hänelle pienesti, lempeästi. Hän epäröi hetken, ennen kuin käänsi minulle selkänsä. Vajosin sohvalle, sillä päätäni oli alkanut särkeä. Marlene istuutui viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni. Nojauduin häntä vasten ja annoin hänen lohduttaa. Tunsin samanaikaisesti kipua, uupumusta ja surua. Antonia ojensi minulle vihreän viltin. he molemmat halasivat minua nopeasti ja lähtivät eteiseen. Xander ilmestyi eteiseen samaan aikaan heidän kanssaan. Erica, Xander, Len ja Antonia lähtivät kaikki samalla ovenavauksella. Jon ja Nat lähtivät heti heidän jälkensä, huikattuaan nopean hein minulle. Heidän lähdettyään yksinäisyyden ja epätoivon tunne palasi.

. . .Katsoin kelloa ja kävin lukujärjestyksiä läpi päässäni. Mikael luultavasti lintsasi taas kerran liikunnan, joten hänen pitäisi olla Antonin luona. Kun taas Anton, joka rakasti myöhäisiä aamuja ja oli rakentanut lukujärjestyksensä sen mukaisesti, olisi kotona vielä muutaman tunnin. Pyysin Tanyaa tuomaan läppärini huoneestani ja hän toi sen enempiä kyselemättä. Hetken kuluttua hän tuli uudestaan olohuoneeseen tarjottimen kanssa. Sillä oli vettä ja kolaa. Muutama hedelmä ja voileipä. En ollut edes tajunnut, kuinka kova jano minulla oikeastaan olikaan. Avasin skypen ja ristin sormeni, jos olin päätellyt oikein pojat olisivat tietokoneen ääressä. Virhearvio oli tosin todella todennäköinen. Anton kuitenkin ilmestyi linjoille. Ruudulla ei tosin näkynyt Antonia, vaan Mikael.

“Kis, moi!” hän sanoi ilahtuneen kuuloisena, “Eiks sun pitäis olla koulussa?”Anton kysyi kuvan ulkopuolelta. Puraisin huultani, mietin hetken, mutta päätin kertoa heille kaiken. Mikaelin silmät suurenivat tarinani edetessä. Ja Anton istui tietokoneen eteen niin, että pystyin näkemään hänetkin.

“Kis”, Mikael kuiskasi lopetettuani. Kaikesta huolimatta vanhan lempinimeni kuuleminen lämmitti sisintäni. Pojat alkoivat heti suunnitella minun pelastusoperaatiotani, mutta sain lopulta puhuttua heille järkeä päähän. Ja suostuteltua jättämään suunnitelmat sikseen. Kerroin heille, että olin nyt kunnossa ja että olin viimein alkanut hieman kotoutua ja sulautua joukkoon. Lopulta poikien oli pakko lopettaa, sillä heidän olisi mentävä kouluun. Päästin heidät menemään, sillä tiesin, että heillä oli jo ihan liikaa poissaoloja ja myöhästymisiä. Silti rintaani puristi ja halusin huutaa heitä jäämään. Toivoin, että voisin olla Suomessa niin voisin mennä Antonin kanssa yhtä matkaa kouluun ja tavata hänet joka ikisellä välitunnilla.

Napsautin koneen kannen kiinni. Kyynel vieri poskeani pitkin. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja suustani pääsi niiskaus. Kuulin oven käyvän, kun Tanya lähti ruokaostoksille. Surffailin television kanavalta toiselle etsien jotain katsottavaa. Kun mikään ohjelmista ei tuntunut katsomisen arvoiselta avasin uudestaan koneeni. Olin tallentanut sinne Mikaelin avustuksella kokoelman lempielokuviani ja - tv- sarjojani. Laitoin tähtien sota nelosen pyörimään ja hörpin kolaani. Kun se loppui vaihdoin veteen. Söin muutaman omena lohkon ja puolikkaan mandariinin. Päässäni pyöri viime päivien tapahtumia ja keskustelun pätkiä. Tanyan, Xanderin, Lenen, Antonian, Mikaelin, Antonin, Natin, Jonin, Christenin ja jopa Ercan äänet kaikuivat pääni sisällä ja tekivät elokuvan katsomisesta lähes mahdotonta. Ajatukseni karkasivat koko ajan muualle.

Ruokavälituntiin mennessä olin ehtinyt katsomaan kaksi elokuvaa. Harkitsin juuri kolmannen aloittamista, kun Len ja Antonia tulivat sisään. Ulkona ilmeisesti satoi, sillä molemmat valuivat vettä. Heidän perässään ovesta asteli Christen kahden kätyrinsä kanssa. Kätyreistä uskollisempi wannabee blondi oli nimeltään Jenny Pittman. Olin viimein saanut hänen nimensä selville. Tytöistä kolmas Ida Keller oli Antonian mukaan ryhmässä vain näön vuoksi, eikä yleensä osallistunut heidän tekemisiinsä. Ida oli enemmän minun kaltaiseni yksinäinen susi, mutta oli etsinyt porukan, kuin kuoreksi itsensä ja muiden väliin. Ilmeisesti asuntolan kaikki tytöt olivat päättäneet tulla käymään ruokatunnin aikana. . .

(Kiitos Anna avustasi puhtaaksikirjoituksessa :) )