pitkästä aikaa

Viimesimmästä päivityksestä on vähä aikaa, mutta mulla ei ole ollut oikein aikaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin, kun jalan kunnon paheneminen on rajoittanut menemisiäni aika rajusti on taas löytynyt jonkinverran aikaa kirjoittamiselle. Tässä on taas jatkoa salaisuuden kantajalle. Vähän turhan pitkä pätkä, mutta seuraavasta teen sitten lyhemmän. :)

. . .Ulkona satoi. En ollut mitenkään yllättynyt. Tönäisin Xanderia kevyesti kylkeen. Hän kuitenkin yllättyi ni. in paljon, että oli menettää tasapainonsa. Kävelin eteenpäin ja Xander palasi hetkessä rinnalleni. Hän tönäisi minua takaisin kostoksi. Minulla tosin ei ollut yhtä hyvä tuuri, vaan päädyin rähmälleni maahan. Olin onnistunut välttämään lätäkön, mutta nurmikko allani oli myös märkä ja kosteus imeytyi nopeasti koulupukuni läpi. Kirosin ääneen ja ponnistauduin ylös kylmästä maasta, ottaen tukea Xanderin tarjoamasta kädestä. Hänen hieman kummeksuvasta ilmeestään tajusin, että olin puhunut suomea. Ilme tosin muuttui nopeasti pahoittelevaksi, kun aloin sadatellen putsaamaan vaatteitani kurasta.

“Sinä senkin. . .”aloitin, mutta pian aloin nauraa. Yritin kaataa Xanderin maahan, mutta hän juoksi karkuun. Juoksin häntä takaa ympäri koulun pihaa, kuin mikäkin pikkulapsi. Nauroimme molemmat ja jätimme huomioimatta muiden pään pudistukset ja paheksuvat ilmeet. Lopulta sain Xanderin kiinni, sillä hän joutui hidastamaan, että ei olisi juossut päin opettajaa. Opettaja komensi meidät sisään ja suoraan rehtorin kansliaan. Kun pääsimme sisään Xander riisui takkinsa ja ojensi sen minulle.

“Tässä, se on vähän iso, mut ainakaa et palele, niinku eilen.” Ihmettelin, miten hän oli huomannut. Olin jättänyt eilen takkini kaappiin ja palellut siihen asti, kunnes olin päässyt hakemaan sen. Pujotin käteni takin hihoihin. Hihat yltivät sormieni yli ja takki repsotti kaapuna ylläni. Tiesin olevani pieni kokoinen, mutta tämä takki oli ainakin kolme numeroa liian iso. Pyörähdin ympäri.

“Miltä näyttää”, kysyin nauraen.

“Sopii erittäin hyvin”, hän vastasi, “Ehkä me voidaan vaihtaa takkeja”, hän lisäsi roikottaen kuraista, läpimärkää vaatekappaletta edessäni. Se oli vielä vähän aikaa sitten takkini, mutta nyt se on niin ryvettynyt, ettei sitä hevillä tunnista osaksi siistiä sinivalkoista koulupukua. Pukkasin Xanderia kyynärpäälläni. Nauraen hän lähti johdattamaan minua kohti opettajien huonetta.

Pihalla ollut englannin opettajamme oli ilmeisesti ehtinyt sinne enne meitä. Sillä rehtori odotti meitä tuimailmeisen näköisenä huoneensa ovella.
“Alexander Nicolai King ja uusi tyttö Kia Oja”, hän  lausui nimeni hassusti ja minun piti purra huultani, etten olisi nauranut. En uskaltanut katsoa Xanderia, sillä olin ihan varma siitä, että en silloin pystyisi enää pitämään pokkaani.

“Kia, onko kukaan selittänyt sinulle koulumme sääntöjä?” voi ei mitä minä olin nyt mennyt tekemään.

“Joo Marlene on kertonu joitain yksittäisiä”, rehtori nyökkäsi.

“Edellytämme kaikilta oppilailtamme moitteetonta käytöstä ja vaikka juoksemista ei ole säännöissä kielletty, teidän pelleilynne osoitti huonoa käytöstä. . .” rehtori jatkoi saarnaansa. Painoin pään hieman kumaraan ja otin haukut vastaan, vaikka en ymmärtänytkään kaikkia sanoja. Rehtorin puheessa oli outo korostus, jonka lisäksi hän puhui erittäin nopeasti. Toisaalta minua ei edes kiinnostanut mitä hän sanoi. Seuraavaksi oli Xanderin vuoro saada osansa saarnasta. Hän yritti aluksi väittää äidilleen vastaan, mutta tyytyi lopulta kuuntelemaan moitteet yhtä kuuliaisesti, kuin minäkin. Pieni hymynkare suupielessä kuitenkin kertoi, että hän otti sen yhtä tosissaan, kuin vaikkapa historian läksyt. Lopulta rehtori viittasi meitä poistumaan. virnistimme toisillemme, olimmehan päässeet suhteellisen vähällä. Kun olimme jo ovella, rehtori sanoi vielä.

“Vahtimestari odottaa teitä lauantai iltana koulun edessä. hänellä on varmasti teille, jotain hyvää tekemistä jälkiistuntonne ajaksi.” Hartiani lysähtivät. Astumme ulos ovesta, joka sulkeutui raskaasti takanamme.

“Hei, ei oo nii paha. Vaksi on oikeesti ihan mukava tyyppi. Ja sitä paitsi, sä saat viettää illan mun kanssa.”

“Jollain on ihan liian suuret luulot itsestään”, kommentoin, nyt jo paremmalla tuulella. Hän nauroi ja lähdimme kävelemään pitkin tyhjiä käytäviä ensimmäiselle tunnille.

Opettaja katsoi meitä tuimasti astuessamme luokkaan. Jätin selittämisen Xanderin huoleksi ja livahdin omalle paikalleni. Marlene, joka istui vieressäni näytti samaan aikaan sekä huolestuneelta, että kiinnostuneelta. Tunnin jälkeen hän lyöttäytyi seuraani ja yritti saada minut paljastamaan, mitä olin tehnyt Xanderin kanssa. Kerroin, että olimme kävelleet samaa matkaa koululle ja että rehtorilla oli ollut minulle jotain asiaa. En kuitenkaan kertonut jälki-istunnosta tai siitä, miksi olimme sinne joutuneet. Marlene oletti, että rehtorilla oli ollut asiaa, liittyen minun saapumiseeni kouluun. Ranskan kaksoistunnin jälkeen menimme syömään. Istuimme viimeiseen vapaaseen pöytään. Hetken kuluttua seuraamme liittyi Jon, Nathan, Xander, sekä ikäisemme tyttö, joka oli liimautunut Xanderin kylkeen. Nathan istui toiselle puolelleni ja Xander toiselle. Jon istui Nathania vastapäätä Marlenen viereen. Tyttö olisi voinut mennä Marlenen toiselle puolelle, mutta veti itselleen tuolin pöydän päähän. Hetken kuluttua Antonia istui hänen vapaaksi jättämälleen paikalle. Antonia asui meidän kanssamme samassa talossa. Hän oli mukava ja istuin hänen vieressään ranskan tunneilla. Hän oli eilenkin istunut kanssamme samassa pöydässä.

“Moi”, tervehdin, kun kaikki olivat istuutuneet alas.

“Moi”, Antonia vastasi. “Kai sä kuulit et meil on kahen viikon päästä ranskan koe.”

“En, millon se kerrottiin?”

“Viime perjantaina”.

“Ok”.

“Kia”, Xander aloitti. ” Täs on mun tyttöystävä Erica, se on vitos talosta”, hän esitteli. Kohotin kulmiani Xander ei ollut maininnut aikaisemmin tyttöystäväänsä.

Kampuksella oli kaksi asuntolaa. Toinen oli nuorille oppilaille ja toinen vanhemmille. Meidän asuntolamme koostu kuudesta eri rakennuksesta. Kaksi ensimmäistä oli 11-12 vuotiaille, kolme ja neljä 13-14 vuotiaille ja rakennukset viisi ja kuusi 15-16 vuotiaille. Koulussa opiskeli noin pari sataa oppilasta, jotka olivat 5-16 vuotiaita. Olin aluksi ihmetellyt nuorimpien ikää, mutta Marlene oli selittänyt, että he olivat vasta esikoulussa ja että suurin osa oppilaista tulee kouluun vasta seitsemän vanhana. Pikku oppilaiden vanhemmat olivat usein paljon poissa kotoa työn puolesta ja olivat pitäneet parhaana vaihtoehtona lähettää lapsi sisäoppilaitokseen. Se ei ollut mitenkään tavallista, mutta koulu, jossa minä olin oli päättänyt ottaa nuorempiakin oppilaita.

“Moi, kiva tutustuu”, sanoin hymyillen kohteliaasti. Hän katsoi minua viileästi.

“Sä siis oot se syy, miks Xander on jälki-istunnossa lauantai iltana mun bileiden aikana”. Aika ihana alku meillä. Marlene vilkaisi minua ihmeissään.

“Ei, mähän kerroin sulle jo, et se on mun vika”, Xander puolusti minua.

“Ja mä kerroin sulle, et en usko sua”, Erica vastasi edelleen happamana.

“Se oli osittain mun vika”, sanoin. Xander vilkaisi minua nopeasti.

“Ei, se oli kokonaan mun vika”, hän sanoi.

“Sä sit varmaa pääsit ku koira veräjästä”, Erica oletti.

“Joo, niinki vois sanoo”, vastasin. “Toisin sanoen saarna rehtorilta, jälki-istuntoa ja viesti kotiin. Joo, voin saada potkut koulusta ennätysajassa”, lisäsin, kun hän kohotti kulmiaan.  

“Hyvä, mitä pikemmin sä lähdet täältä sen parempi”, hän sanoi hyytävästi.

“On mukavaa, kun tulemme näin hyvin toimeen keskenämme”, ehdin vielä sanoa, ennen kuin Xander keskeytti meidät.

“Okei, jos kekeytätte hetkeks, nii mul on sulle asiaa Erica.” He lähtivät ruokalasta, vieden lähes täydet tarjottimet mennessään.

“Sehän meni hyvin”, Jon kommentoi. Painoin kasvot käsiini ja nojasin kyynärpäillä pöytään. Ei tämän näin pitänyt mennä. Toinen päivä koulussa ja kaikki rehtoria myöten vihasivat minua.

“Älä välitä, Erica on vähän inhottava, mut nii se on meille kaikille”, lohdutti Antonia.

“Nii, se oli viel vähä aikaa sitten tosi mukava”, jatkoi Jon.

“Mitä tapahtu?” kysyin. Käteni tukahduttivat äänen melkein kokonaan, mutta muut kuulivat silti kysymykseni.

“No vähä aikaa sitte sille ja Xanderille tuli jotain riitaa. Kai niille tuli jotain erimielisyyksii. No kuienki, ne jatko yhessä, mut siitä lähtien Erica on ollu tosi epämiellyttävä ja inhottava muita kohtaan, varsinki tyttöjä. Kai se pelkää, et Xander jättää sen ja alkaa seurustelee jonku toisen kaa”, selvitti Marlene. Laskin kädet kasvoiltani ja sipaisin häiritsevät hiussuortuvat korvan taakse. Rypistin otsaani, selitys tuntui järkevältä, mutta epäilin, että taustalla oli jotain muutakin.

“Ihme, et Xander ei oo jättäny sitä, ku se käyttäytyy tosi inhottavasti”,ihmetteli Nathan.

“Ja paljon säki seurustelusta tiedät”, kommentoi Antonia.

“Ehkä Xander rakastaa sitä tai jotain”, sanoi Marlene. Nathan kohautti olkiaan.

“Kyl se silti tuntuu hullulta.”

“Äh, hei muistaaks kukaan, mitä matikast tuli läksyy?” kysyi Jon selaillen oppikirjaansa.

“En mä ainakaan”, sanoi Nathan, “Tein ne eilen illalla, mut ei mitää hajuu, mitä ne tehtävät oli.”

“Sivulta seitkyt kahdeksan tehtävät kolme viiva kuus”, sanoin huokaisten.

“Pelastava enkeli”, Jon ylisti. Hän alkoi ratkoa kotiläksyjä ja muut jatkoivat keskustelua. Aiheet koskivat melkein poikkeuksetta koulua.

“Hei, haittaaks teitä, jos meen jo. Pitäis käydä kaapil ja vessas, ennen ku tunti alkaa”, sanoin. He katsoivat toisiaan hieman yllättyneinä.

“Joo mee vaa”, Nathan sanoi. Jonkin heilautti kättään, keskittyen kuitenkin matematiikkaan.

“Haluutko, et tuun mukaan”, Marlene tarjoutui.

“Kiitti, mut enköhän pärjää itekki ja sitä paitsi muistan jo mis matikan luokka on.”

“Okei”, hän sanoi epäröiden. “Nähään sit siellä”.

“Joo”, sanoin keräten tavaroitani.

Kävelin käytävään ja kuljin sitä pitkin. Menin vessojen ohi, mutta minulla ei ollut mitään aikomusta mennä sinne. Avasin oven ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan. Ei onneksi satanut enää. Yhtäkkiä tajusin Erican minulle suomat erityisen ilkeät katseet. Minä nimittäin pidin päälläni edelleen Xanderin takkia. Takki oli samanlainen, kuin kaikkien muidenkin, mutta epäilin Erican osaavaan laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Kävelin rivakasti kulman ympäri koulun taakse. Otin kännykkäni esiin ja valitsin Antonin numeron.

“Moi mä täällä”, sanoin kun hän vastasi kolmannen piippauksen jälkeen. Tiesin, että hänellä oli nyt hyppytunti ja että hän olisi luultavasti kotona. Anton asui kolmen sadan metrin päässä entisestä lukiostani, jonka kolmatta luokkaa Anton kävi. Mikael oli muualla lukiossa ja vasta toisella luokalla.

“Kia”, Anton sanoi hämmästyneenä.

“Mä haluun pois täältä”, sanoin.

“Ei se nyt noin paha voi olla” hän vastasi.

“Et arvaakkaa.”

Kymmenen minuutin kuluttua juoksin matikan luokan ovelle, jossa hidastin vauhtia ja liu'uin viimeiselle vapaalle paikalle Nathanin ja Marlenen välissä. Opettaja astui luokkaan ja tunti alkoi. Ehdin juuri ja juuri ajoissa. Onneksi.

Kopioidessani muistiinpanoja taululta pulpetilleni liukui ryppyinen lappu. Avasin sen.

´Mis olit. Etkö löytäny luokkaan?´ Käänsin lapun ja kirjoitin. `Kävin nopee ulkona. Ei mitään ongelmaa.´ Marlene kääntyi minuun päin.

“Ai ei ongelmaa, sä käyttäydyt koko ajan tosi omituisesti”, hän suhisi.

“Oon pahoillani. Kai se on tää muutto ja kaikkee. Sitä paitsi tää on tosi outoo olla sisäoppilaitoksessa”, vastasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

“Etkö oo ennen ollu?”, hän ihmetteli.

“En.”

“Missä sit?”

“Iha normi koulussa”.

“Oikeestikko?”

“Neiti Renald, jos sinulla on jotain asiaa, voit sanoa sen koko luokalle”, opettaja puuttui puheeseen. Marlene mutisi nopean anteeksipyynnön ja opettaja jatkoi selitystä luokan edessä. Näköni alkoi sumeta ja äänet muuttuivat puuroksi korvissani. Paha olo virtasi lävitseni. Kun esineet lakkasivat tanssimasta silmissäni nostin käteni ylös.

“Neiti Oja”, opettaja sanoi.

“Ööh, saisinko poistua. Mul on vähän paha olo. Pitäis päästä varmaa lepäämään.”

“Tottakai, lähtisikö joku näyttämään Kialle, missä on terveydenhoitajan huone?” Useampi käsi nousi pystyyn. Ilmeisesti kaikki halusivat tekosyyn poistua tunnilta.

“Alexander”, opettaja sanoi nyökäten ja kääntyi takaisin taululle. Keräsin nopeasti tavarani ja sulloin ne laukkuun. Xander odotti minua ovella. Käytävässä hän tarjoutui kantamaan laukkuni ja kun en heti antanut sitä hän nappasi sen olaltani ja nosti omalleen. Minulla ei ollut mitään tarvetta puhua ja Xanderkin oli poikkeuksellisen hiljainen. Terveydenhoitaja sanoi, että paha oloni luultavasti johtui aikaeron tuomasta väsymyksestä, joka minun olisi vain nukuttava pois. Hän kirjoitti lupalapun loppupäivän poissaoloon. Xander saattoi minut vielä asuntolaamme ja lupasi toimittaa lapun opettajille. Matkalla hän puheli sitä sun tätä. En oikeastaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta oli mukava tietää, että en ollut ihan yksin sillä hetkellä. Maa keikahti uhkaavasti ja jouduin pysähtymään hakeakseni taas tasapainon. Vakuutin Xanderille olevani kunnossa ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua maa keikkui taas. Tällä kertaa en saanut pidettyä tasapainoani vaan suistuin maahan. Näköni pimeni ennen kuin osuin maahan.

Heräsin omasta huoneestani. Huoneessa oli useita ihmisiä. Huoneeseen oli siirretty kolme tuolia. Yhdellä istui Marlene, toisella Antonia ja kolmannella Xander. Myös Tanya oli huoneessa. Hän istui sänkyni reunalla, huolestuneen näköisenä.

“Kia, kuuletko minua?” Tanya kysyi. Nyökkäsin, Tanya tuntui puhuvan hulluja, mutta annoin olla.

“Kuinka kauan minä olen ollut tajuttomana?” kysyin.

“Eilisestä lähtien”,Xander vastasi. Kohottauduin istumaan. Katsoin jokaista vuorotellen.

“Te pilailette,eiks vaa?” kysyin vähän peloissani. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

“Ei, Kia olet ollut tajuttomana eilisestä lähtien. Olit pyörtynyt matkalla tänne, jonka jälkeen Xander kantoi sinut sisälle”, Tanya sanoi. Vilkaisin kelloa. Se näytti puolta seitsemää illalla. Eilen olin lähtenyt tunnilta hieman jälkeen kahdentoista.

“Kia oikeesti, syötkö sä ikinä mitään? Sä et painanu melkein mitään. Ei ihme et oot noin huonos kunnos, jos et syö mitään”,Xander sanoi. Lysähdin takaisin selälleni, olin väsynyt kuulemaan ihmisiltä. että minun pitäisi syödä enemmän. Osasin pitää huolta itsestäni.  Tanya hätisti muut pois, jotta saisin levätä. Olin iloinen, että minulla oli ystäviä, jotka välittävät minusta, mutta juuri sillä hetkellä en jaksanut heidän huolehtimistaan. Saatoin olla yksinäinen susi, mutta ei se minua haitannut. Eikä se ollut haitannut Antonia, eikä Mikaeliakaan. Olin usein vastustellut, kun he olivat esitelleet suunnitelmiaa. Lopulta olin myöntynyt tai minut oli pakotettu mukaan. Yleensä minulla oli loppujen lopuksi hauskaa, mutta taustalla kummitteli ajatus siitä, mitä kaikkea olisin voinut tehdä yksin kotona. Esimerkiksi lukea hyvää kirjaa tai nukkua pois koulun aiheuttamaa väsymystä. Joskus tosin oli hyvä, että ympärillä oli muita, esimerkiksi en olisi ikinä selvinnyt Elielin kuolemasta ilman Mikaelia ja Antonia. Tunteeni olivat risiriitaiset. Samaan aikaan halusin olla ystävieni kanssa ja kuitenkin toisaalta toivoin, että he menisivät pois ja jättäisivät minut rauhaan. Kun muut olivat poistuneet Tanya sanoi:

“Muut ovat jo syöneet, mutta jos sinulla on nälkä, voin tuoda sinulle ruokaa”.

“Kiitos, mutta ei oo oikein nälkä. Ehkä mä voisin ottaa jotain juotavaa, mut en muuta”.

“Odota hetki”, Tanya sanoi nousten ylös. hetken kuluttua ovi avautui taas. Antonia pisti päänsä sisään.

“Moi, Tanya sanoi, et pyysit juotavaa”, hän selitti, kantaen tarjotinta.

“Joo, kiitti”, vastasin. Tarjottimella oli lasi vettä, toinen kolaa ja yksi voileipä. Join veden muutamalla kulauksella, mutta en edes vilkaissut leipää.

“Ootko sä kunnossa. Me kaikki säikähdettiin ihan hirveesti, ku Xander kerto, et olit pyörtyny keskelle koulun pihaa”, hän kertoi vieläkin säikähtäneenä. “Ja aina vaa paheni, ku et ollu heränny iltaan mennessä. Me oltiin tääl koko ilta ja aamulla ennen koulua. Livahdettiin tänne salaa ruokkiksella ja heti viimesen tunnin jälkeen. Autettiin Tanyaa, ku sen piti mennä laittaa ruokaa, mut se ei halunnu jättää sua yksin.” Olin sanaton. En ollenkaan tienny, kuinka reagoida.

“Me oltiin tosi helpottuneita, kun sä tänään heräsit. Mut ensimmäisel kerral et kuullu tai nähny yhtään mitään. Makasit vaa, tuijotit kattoon ja valitit hijaa ääneen”. Katsoin häntä ihmeissäni, minulla ei ollut mitään muistikuvaa, että olisin herännyt aiemmin tänään.

“Nukahdit pian uudestaan ja näytti siltä, ku kipu tai mikä se sit oliki ois menny pois”, hän pudisti päätään.

“Oli se kyl hitsin pelottavaa. Meille sanottiin, et jos sä et tuu kunnolla tajuihis kaheksaan mennessä meiän pitää viedä sut sairaalaan. Muistatsä yhtään mitään?”

“Mä muistan, et mä kävelin Xanderin kanssa koulun pihan poikki ja et yhtäkkii maa tuntu katoavan jalkojen alta. Se tunne meni kuitenki nopeesti ohi ja me jatkettiin kävelyy. Sit hetken kuluttuu se tunne palas, mut vaa paljon voimakkaampana. Musta tuntu siltä, et joku naru mun sisällä olis katkennu ja et mul ei ois enää mitää, mist pitää kiinni. Mitään joka pitäis mua enää tässä maailmassa.” Vasta kun puhuin mieleeni palautui muistoja, joita en ollut hetki sitten muistanut ollenkaan.

“Sen jälkeen tuli vaan mustaa. Sit jossain vaiheessa sinne mustan keskelle ilmesty valoa. Pieni huone, jossa oli sänky ja muutamii muita huonekaluja. Mä menin sinne huoneeseen ja suoraan sänkyyn peiton alle. Tunsin itteni pohjattoman väsyneeks. Tuntu siltä, et mä voisin vaa sulkee silmäni, enkä avais niitä enää koskaa”, jatkoin. Antonia näytti hieman säikähtäneeltä, mutta samalla erittäin uteliaalta.

“Mä nukuin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Ja sit, kun mä lopulta heräsin, mä näin mun isoäidin ja mun veljen. Ne odotti, mun heräämistä. Lopulta mä sit revin itteni irti siitä unesta. Mun eniten rakastamat ihmiset oli siellä. Ne ei ollu lähössä pois. Ainoo, joka oli siellä vaan väliaikaisesti olin minä. Mä tiesin jo sillon, et en tulis olee siellä ku vaan hetken. Mut en halunnu ajatella sitä.” Antonia istui sänylläni ja vain kuunteli hiljaa.

“Mä tunsin jonkun kiskovan mua sisältäpäin. Mä en ois halunnu lähtee, mut mun oli pakko. Tuntu musertavalta jättää ne ihmiset sinne ku tiesin, etten  tulis enää ikinä tapaamaan niitä. Tai ehkä hyvällä tuurilla isoäidin, mut en mun veljee”, huokasin.

“En olis halunnu lähtee pois, yritin kaikin mahollisin keinoin päästä takas. Mä en kuitenkaan. päässy. Tuntu, kun mä oisin ollu veden alla ja noste olis yrittäny nostaa mua pintaan. Et mä oisin noussu koko ajan ylemmäs, vaikka mä kaikin voimin uin kohti pohjaa. Lopulta mä heräsin tääl huoneessa teidän keskellä.” Kyyneleet valuivat äänettömästi poskillani. Yksi valui ylähuultani pitkin. Se maistui suolaiselta ja siinä maistui suru ja kaipaus.

Antonia ei selvästikään tiennyt mitä tehdä. Lopulta hän kietoi kätensä ympärilleni.

“Mä oon varma et sä näät ne viel uudestaan, et sä täällä ikuisuuksia oo”, hän kuiskasi lohduttavasti. Arvositn sitä, vaikka hän ei tiennyt mistä puhui.

“Mun isoäiti on sairaalan vuodeosastolla ja kuolee lääkäreiden ennusteen mukaan vuoden sisällä. Ja mun veli”. aloin itkeä kahta katkerammin.

“Mun veli on kuollu. Se kuoli kaks vuotta sitten, ku se oli kuustoista. Yks hemmetin juoppo ajo meiän autoo päin ja Eliel sai kaikkein pahimman osuman. Ja siinä missä meiltä muilta vaan katkes luita ja meiltä piti ommella joitain haavoja, hän kuoli matkalla sairaalaan. Mun ois pitäny istuu sillä paikalla. Mun ois pitäny kuolla, ei Elielin. Eliel oli liian hyvä ihminen. Se ei ansainnu sitä. Se vitun juoppo ei varmaa ikinä tajunnu, mitä se teki.” Itkuni oli muuttunut raivonpuuskaksi. Antonia näytti kauhistuneelta.

“Anteeks, mä en tienny. Anteeks Kia”.

“Ei se mitää. Ei se sun vika ollu, et sä voinu tietää. Mun ois kai pitäny kertoo aikaisemmin.” Halasimme toinen toisiamme. Itkin ja hän silitti hiuksiani lohduttavasti. Vähän ajan kuluttua nojauduin taaksepäin. Kun hän sanoi, että hänen olisi mentävä huoneeseensa, pyysin häntä jäämään huoneeseeni yöksi. Hän kävi nopeasti kysymässä luvan Tanyalta, jonka jälkeen petasimme hänelle yhdessä patjan sänkyni viereen. . .