. . .Katsoin kelloa. Hitto, vasta kuusi. Nousin silti ylös. Ripeän vaatteiden vaihdon ja hampaiden harjauksen jälkeen, nappasin kirjani ja laukkuni ja hiivin hiljaa nukkuvan käytävän poikki. Seisoin jääkaapin edessä pitkään, vain tuijottaen eteeni. Lopulta valitsin taas lasin kolaa ja banaani jogurtin. Avasin kirjani kohdasta, johon olin eilen jäänyt. Luin muutaman sivun, jonka jälkeen kaivoin kännykän ja kuulokkeet laukustani. Laitoin musiikin soimaan ja lisäsin äänenvoimakkuutta. Yhtäkkiä tunsin käsien kutittavan kylkiäni. Säikähdin ja inahdin ääneen. Kun käännyin, näin Alexanderin, joka virnisteli typerän näköisenä. Olin ilmeisesti kuunnellut musiikkia niin kovalla, että en ollut kuullut hänen askeleitaan.

“Alexander”, sanoin moittivasti.

“Pelkkä Xander”, hän oikaisi, “Kaikki muutki tekee nii”. Ymmärsin hyvin, miksi kaikki halusivat käyttää lempinimeä. Alexander oli yksinkertaisesti liian pitkä.

“Mikä sun toinen nimi on?” kysyin.

“Nicolai”. Kohotin kulmiani. Kuka antoi lapselleen noin pitkän nimen.

“Sun?” Pudistin päätäni. En kertoisi sitä, ainakaan ihan vielä. Hän kohautti olkiaan.

“Ei sit”. Hymyilin ja vilkaisin kelloa, se oli puoli kahdeksan.

“Puoli tuntia herätykseen”, ilmoitin.

“Mähän sanoin: Nopea oppimaan”, hän nyökkäsi virnistäen.

“Hei, ootko tehny hissan läksyt?” nyökkäsin ja hän jatkoi. “Voisitko auttaa mua?”

“Selvää hyväksikäyttöä”, vastasin, mutta nyökkäsin myöntävästi.

“Ööh sain tän a- kohan ja sit ton c:n, mut mikä toi b on. Jon näytti mulle ykkösen ja kakkosen, et mul on siis tekemättä vaa kolmonen.” Aioin ensin moittia häntä kopioimisesta, mutta annoin olla. Kerroin hänelle puuttuvat vastaukset ja yritin takoa samalla tietoa hänen päähänsä. Kun olimme valmiit, vannotin häntä etsimään ensi kerralla vastaukset oppikirjasta. Hän lupasi ja kun kuulimme ensimmäiset askeleet yläkerrasta, hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan koululle, pois muiden jaloista. Emmin hetken, mutta kun Xander vakuutti, että Marlene löytäisi minut kyllä, päätin suostua. . .