Kaikki on jo pakattu ja muuttoauto odottaa pihalla. Nostan pienen kaktuksen käteeni. Valkea purkki tuntuu viileältä kättäni vasten. En olisi halunnut muuttaa, en vaihtaa koulua. Mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja. Olin muuttanut lukemattomia kertoja. En enää jaksanut laskea niitä. Isän työn perässä oltiin juostu läpi Suomen ja ulkomaillakin. Vihasin olla uusi tyttö, mutta minkäs teet. Uuden tytön leima ei luultavasti haihtuisi ikinä yltäni. Useat muutot olivat opettaneet minulle, että minun ei kannattanut haalia tavaroita ympärilleni. Siksi minulla ei ollut kulunut kuin päivä kaiken pakkaamiseen. Vaatteet yhteen laatikkoon. Kirjat, vihkot ja koulutarvikkeet toiseen. Loput tavarat kahteen pieneen matkalaukkuun. Tuijotin viimeisen kerran ikkunasta näkyvää metsäistä maisemaa. Vedin syvään henkeä ja käännyin lähteäkseni. Matelin portaat alas ja hidastelin laittaessani kenkiä jalkaani. Tavarani oli jo pakattu muuttoautoon. Puristin pientä ruukkua tiukasti. Olin saanut sen lahjaksi eräältä luokkalaiseltani. Ainoalta ihmiseltä, jota olin kyennyt kutsumaan ystäväkseni pitkään pitkään aikaan. Laitoin kuulokkeet korviin ja musiikin kovalle niin, että minun ei tarvitsisi kuunnella äidin hehkuttavan uuden paikan hyviä puolia. Joka ikinen talo, jossa olimme asuneet oli minulle vain pysähdyspaikka. Emme viipyneet missään vuotta pidempää. Miksi siis olisin edes yrittänyt kotoutua. Naputin kukkaruukun pintaa musiikin tahdissa ja ajattelin Iinestä. Kaipasin häntä valtavasti. Olin usein yrittänyt pitää ihmiset loitolla, sillä olin jo nuorena oppinut olemaan kiintymättä kehenkään. Rakkaista ihmisistä eroaminen oli vaikeaa ja raskasta. Iines oli luvannut että kirjoittelisimme ja viestittelisimme, mutta olin varma, että hän unohtaisi minut nopeasti. Kyynel karkasi silmäkulmastani, mutta pyyhkäisin sen ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Painoin pääni vasten epämukavaa penkkiä ja suljin silmäni.
Heräsin hätkähtäen, kun auto nytkähti sammuksiin. Ovet pamahtelivat, kun äiti, isä ja kaksoisveljeni nousivat autosta. Laskin hitaasti kymmeneen ja nousin lähteäkseni heidän peräänsä. Likaisen harmaa kerrostalo näytti rumalta. Taistelin vastaan haluani palata takaisin autoon. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin sain pakotettua itseni sisään. Talossa ei ollut hissiä. Tyypillistä. Nousin rappuset neljänteen kerrokseen, kuin vanhus. Menin sisään avoimesta ovesta ja suunnistin tieni keittiöön. Äiti hääräsi jo siellä ja osoitti minulle oman huoneeni. Menin sinne. Se oli itse asiassa aika tilava, tosin kalusteeton huone näytti aina isolta. Suljin oven perässäni ja nojasin sitä vasten. Liu'uin sitä vasten maahan ja halasin jalkojani.
“Tervetuloa uuteen elämääsi”, kerroin itselleni tuhannetta kertaa.
Kiitos kuvasta weirdchildmoksensworld
Hieno nimi!!
VastaaPoista