Joulupöydässä

Tänään sain haasteen sukulaisiltani ruokapöydässä. Tehtävänä oli kirjoittaa runo aiheesta joulupöytä. Runoon piti sisällyttää sanat kiivi, ikärajat ja pölykapseli. Tehtävä ei siis ollut kovin helppo, mutta tässä on lopputulos.

 Joulupöydässä

(Kiivi, ikärajat, pölykapseli)

Joulupöydässä istutaan

säästä jutellaan

on muutamilla mielessä

jotain monimutkaisempaa

yhden mielessä käy vain siivous

ja kauppalista

tarvitaan kiivi ja jotain

herkullista

Toisia sää jo kyllästyttää

jokin muu nyt mietityttää

ikärajat muuttuivat

jo kolme vuotta sitten

mutta kyllä he riemastuivat

kun tämän vasta nyt tajusivat

pölykapseli yhdeltä puuttuu

toinen ilman kännykkää riutuu

yhdet eivät saa peppua penkkiin

toisten ajatukset harhailevat kenkiin

joulupöydässä ruoka ei lopu

ei tähän ähkyyn totu

tässä taitaa olla runoni loppu

kun nyt muualle on jo hoppu

Bea Hirvonen 25.12

Metsän kuiskaus

Kaksi vuotta sitten joululomalla aloitin kirjoittamaan tarinaa. Sitä ei koskaan ole kirjoitettu valmiiksi ja tänä jouluna löysin sen kaapin perältä. Tässä on korjailtu ja puhtaaksi kirjoitettu versio alkuperäisestä alusta. 

Metsän kuiskaus

Luku 1                Lumeton jouluaatto

"Siis niiku, et voi olla tosissas. Miten niin me ei lähetä tänä jouluna matkalle", kiljui Charlotte. "No, kun tuon raha puolen kanssa on ollut vähän niin ja näin", isä vastasi vähintään yhtä vihaisena, mutta hänen sanoistaan kuulsi puolustelu. "Heittäkää sitten Meg pihalle, siinä sitä rahaa säästyy", Charlotte ärjyi. Nyt puuttui äiti puheeseen, "Margareth pysyy täällä, jos ensi vuonna haluat matkalle, niin saat vähentää ensimmäiseksi omia kulujasi."

"Niin mut hei haloo, etteks te nyt tajuu, et kaikki lähtee jouluks ulkomaille, et voi vaan relata, eikä tartte koko ajan huolehtii läksyistä," yritti Charlotte vielä. "Millon sinua on alkanut läksyt kiinnostaa?" piikitteli Cecilia "Me ei olla menossa tänä jouluna ulkomaille", isä sanoi tuimasti. "Ja pikku Meg ei oo menossa minnekkään", täydensi Cecilia. 

Keskustelu käytiin lokakuun lopussa. Nyt on joulukuun 13. päivä, eikä vieläkään ole satanut lunta. 

Minun nimeni on Margareth Emily Sandersson, mutta vanhempieni kadottua muutin serkkujeni luo ja nimeni vaihtui. Eli nyt siis olen Meg Harf. Nimeni on edelleen Margareth, mutta Meg on muiden mielestä parempi. Emily nimeni on otettu pois ja sen tilalle annettu Celina, jotta se olisi samanlainen kuin serkuillani. Vihaan sitä nimeä niin paljon, että olen päättänyt elää ilman toista nimeä. 

Vanhempani katosivat eräänä yönä, kun olin 12-vuotias. Kun saavuin serkuilleni Cecilia otti minut huostaansa ja pitää minua edelleen pikku Meginä, vaikka hän on minua vain vuoden vanhempi. Charlotte puolestaan on vihannut minua, siitä päivästä lähtien. 

Jatkoin siis elämää Meg Harfina ja olen nyt melkein neljätoista. Koulutodistukseni hipoo melkein kympin keskiarvoa sillä, vaikka käyn kaksi kertaa viikossa tanssimassa, jää minulle paljon luppoaikaa, jonka täytän lukemalla, tekemällä käsitöitä ja opiskelemalla. 

Okei, on siis joulukuu, emmekä ole lähdössä Charlotten harmiksi ulkomaille. Minua se ei haittaa, sillä olimme aina vanhempieni kanssa joulun kotona. 

"Ei voi olla totta, just sinä jouluna, kun me ei olla lähdössä matkoille, ei sada edes lunta. Isi tee jotain, mä en haluu viettää joulua täällä harmaassa loukossa", Charlotte raivosi illallispöydässä. "Charlotte en voi nyt tehdä mitää, mutta lähdemme tapanina mummon luo ouluun ja siellä on lunta", isä lepytteli. "Minäkin kaipaisin lunta, mutta on ihana nähdä taas mummoa", pohti Cecilia. "Niin juuri, siitä onkin aikaa, kiun viimeksi oltiin joulu kotona. Ehkä Meg voisi auttaa, kun hänellä on tuoreempaa tietoa joulun vietosta", sanoi äiti. "Joo Meg voisi kertoa, miten vietetään, oikea perinnejoulu", Cecilia intoili. Lopun ajan ruokailusta istuimme hiljaa. Kuten ehkä olet huomannut, en osallistu ruokapöytä keskusteluihin kovin usein. Jos koskaan. 

Olimme hakeneet kuusen ja koristelleet sen vanhempieni vanhoilla koristeilla. Olin vienyt tätini, eli Charlotten ja Cecilian äidin jouluruoka ostoksille. Olin auttanut Ceciliaa paketoimaan lahjoja, pystyttänyt sedän kanssa kuusen ja ripustanut jouluvaloja, sekä ollut tädin oikeakäsi keittiössä. 

Nyt on joulukuun kahdeskymmeneskolmas päivä ja kaikki on valmista, mutta lunta ei ole tullut hiutalettakaan. 

Luku 2               Aattoilta

Herään aamulla varhain. Menen alas ja vain vain todeta, etteivät sukulaiseni ole kovin aamuvirkkuja. Kello on puoli kymmenen ja koko talo nukkuu, vain minä olen valveilla. Varttiavaille kymmenen talon ainoa ääni on Harry sedän tasainen kuorsaus. 

Kello on 10.15, kun oveen koputetaan. Menen avaamaan ihmetellen, miksi joku tuli jouluna ovellemme. 

Myöhemmin ajattelin, että minun olisi pitänyt miettiä, mikä tuli ovellemme jouluna. 

Näin ovellamme suden. Se katsoi minuun keltaisilla suden silmillään ja seisoi liikkumatta. Olimme molemmat hetken jähmettyneenä, kunnes sisi loikkasi minua päin. 

Seuraavan kerran. kun tulin tajuihini näin suden raahaavan minua metsään päin, pitäen hampaillaan kiinni vasemmasta nilkastani. 

Yhtäkkiä näin itseni, kuin valokuvasta. 

Näin harmaan suden ja nilkkani, josta se minua raahasi. Näin verta ja mietin, oliko se minun vai suden. Nain itseni selällään lumessa katse taivaalle kohotettuna. Minun siniharmaat silmäni näyttivät elottomilta ja hetken mietin olinko kuollut ja siksi näin kaiken itseni ulkopuolelta. Minulla oli päälläni yöpaita, joka koostui pitkistä housuista ja t-paidasta, sekä harmaasta villatakista. hiukseni olivat levinneet pilveksi pääni ympärille. Olen pitänyt itseäni aina rumana, mutta outoa kyllä, näytin aika kauniilta maatessani maassa suden repiessä minua eteenpäin. 

En pelännyt. Salaa toivoin, että susi tappaisi minut. Olin väsynyt elämään, halusin pois, en jaksanut enään taistella. Oli aika luovuttaa. 

Mutta susi ei tappanut minua, vaan vei minut syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tunsin menettäväni tajuntani ja yhtäkkiä en nähnyt enää muuta, kuin mustaa. 

Kun avaan silmät, on alkanut jo hämärtää. Joulukuussa valoisan hetki menee nopeasti ohi, mutta silti jotenkin tiesin, että oli jo miltein keskiyö. Lähdin liikkeelle, sillä en halunnut jäätyä tähän. Hassua, hetki sitten toivoin, että susi tappaisi minut ja nyt pakenen kuolemaa. 

Kun olin aikani haahuillut metsässä näin valoa. Kun menen lähemmäs pystyn toteamaan, että valo tulee nuotiosta, joka on sytytetty kalliossa olevaan onkaloon. Joudun tukemaan itseani kallion seinämää vasten, etten lyyhistyisi kasaan. Pystyssä pysyminen olikin melkoinen saavutus, sillä onkalossa istuivat omat vanhempani. "Emily kultaseni, kuinka sinä täällä" isä kysyi äänessään sitä lämpöä, jota olen kaivannut pitkään, mutta toisaalta vahva kysyvä painotus. "Tule tänne ruususeni", äiti kuiskasi kyyneleet silmissä, levittäen kätensä halaukseen. 

Menen äidin luo ja hetken päästä nukahdin tulen liekin ja äidin turvallisten käsien lämpöön. 

Luku 3                Aavistus

Herään tyhjässä luolassa tuhkakasaksi muuttuneen nuotion vierestä. Vanhempiani ei näy enää missään. Se, että vieressäni on hiipunut nuotio todistaa, että joku muukin on ollut luolassa, sillä minä en osaisi sytyttää nuotiota. Sitä paitsi suden raatelema jalkani on sidottu taitavasti. 

Kun astun luolasta ulos, huomaan maassa jalanjälkiä ja lähden seuraamaan niitä. Yhtäkkiä pensaikko heilahtaa ja susi hyppää päälleni, kaataen minut selälleni märkään maahan. Susi kumartuu kohti oikeaa kättäni ja juuri kun se on upottamassa hampaitaan siihen, paikalle tulee huomattavasti suurempi susi. Murahtamalla se käskee pienemmän pois kimpustani, ilmeisesti suurempi haluaa itse tappaa minut. 

Kun pienempi susi on poistunut isompi jää istumaan lähelleni. Istumme pitkän aikaa, ennen kun nousen varovasti seisomaan. Susikin nousee ja nyökkää päällään pois päin luolalta. Lähden seuraamaan sutta, vaikka tiedänkin, että se on sulaa hulluutta. Hämmästyn suuresti, kun tulemme metsän reunaan. Siin kohtaa susi pysähtyy ja arvaan, ettei se halua tulla tämän lähemmäksi asutusta.l Se katsoo minuun, mikä aiheuttaa minulle kylmiä väreitä, sillä voisin vaikka vannoa, että ne sen silmät ovat tismalleen samanlaiset kuin isäni. Hetken tuoijotammen toisiamme simiin, jonka jälkeen lähden hitaasti kävelemään kohti serkkujeni taloa, sillä jalkaani pakottaa aika lailla. 

Kun astun sisälle taloon, ajattelen hetken ilmoittavani paluustani, mutta jätän sen kuitenkin tekemättä. Löydän kaikki tapittamasta televisiota, kun kävelen olohuoneen ohi. Pieni pettymys häivähtää rinnassani, kun kukaan ei näytä huomanneen katoamistani, saati paluutani. En ollut syönyt sitten toissapäivän, mutta silti minulle ei ollut nälkä, joten jätin pohjaan palaneen keiton keittiöön ja suuntasin omaan huoneeseeni, joka oli aiemmin ollut vierashuone. 

Kymmenen minuutin päästä löydän itseni vessasta oksentamasta. Koska kaikki olivat yhä TV:n lumoissa, en häirinnyt heitä vaan tassuttelin keittiön lääkekaapille. Mittasin kuumeen- ei kovin korkea- ja otin särkylääkkeen pahimpaan jomotukseen. 

Hiivin huoneeseeni ja pujahdin heti peiton alle. Nukahdin heti ja näin levottomia unia. 

Olin lentokentällä, vilkutin jollekulle, mutta en nähnyt häntä, enkä saanut mieleeni hänen nimeään. Tähyilin väkijoukkoon, mutta en näe ketään tuttua. Sitten näen punaisten hiusten vilahduksen. Äiti? Yritän seurata häntä, mutta joku tarttuu minua takaapäin olkapäistä ja repii minua lentokoneeseen johtavaan putkeen. En näe käsien omistajaa, mutta nuo kylmät kädet vetivät minua koneeseen ja istuttivat minut etummaiselle penkille. Kone kiihdytti vauhtia ja nousi ilmaan. Juuri kun kone oli asettumassa kurssilleen se alkoi valua takaisin kohti maata. Kone putosi täysin pystyasennossa. Sisätiloissa alkoi vilkkua punaiset valot ja lentoemännät alkoivat hädissään huudella ohjeita laskuvarjojen käyttöön. Koneen kapteeni ilmoitti, että meillä olisi viisitoista sekuntia aikaa, ennen kuin kone rysähtäisi maahan. Ovet avattiin. Menin etumaiselle ovelle, mutta epäröin, sillä minusta tuntui, että koneessa oli jotain tai joku, mitä minun pitäisi pelastaa. Yhtäkkiä varmuus, että tuo jokin selviäisi täytti minut ja hyppäsin. Liidin ilman halki muutaman sekunnin ajan, kunnes tömähdin maahan. Makasin selälläni matalassa suihkulähteessä, jossa oli vettä niin vähän, että se ylettyi juuri ja juuri peittämään käteni. Päälleni tömähti jotain. Räpyttelin silmiäni, sillä en kyennyt uskomaan näkemääni. Päälläni makasi puolentoista vuoden ikäinen tyttö. Tytöllä oli pitkät punaiset hiukset ja suuret vihreät silmät. Ihan niin kuin minulla, tismalleen samanlaiset. Nousin seisomaan ja puristin lasta itseäni vasten. Tyttö kietoi kylmät kätensä kaulani ympärille. Seisoimme siinä matalassa vedessä, johon heijastui liekkejä ja katselimme koneen palavan koneen savuavia raunioita. Pahoinvointi ja syyllisyys kulkivat lävitseni puistattavina aaltoina. Lapsi piti minusta yhä tiukemmin kiinni. Vain me olimme selvinneet. Minä ja pikkusiskoni. 

Tällä kertaa en ehtinyt vessaan vaan oksensin sänkyyni. Silmät olivat märät kyynelistä ja hiukset takussa. Ihoani peitti ohut, nihkeä hiki kerros. Täti kurkisti ovesta ja kiirehti luokseni. "Voi sinua pientä, täälläkö sinä olet ollut koko ajan ja vielä vatsataudissa", Helena surkutteli. Nyökyttelin surkeana, sillä en todellakaan halunnut kertoa yöstäni metsässä. Menin vessaan pesemään kasvoni ja harjaamaan hampaat, sekä hiukset. En ole mitenkään laiha, mutta en myöskään lihava. Jotain siltä väliltä. Sellainen normaali.  Minulla oli kapeat kasvot, pieni suu ja nenä, sekä suuret silmät. Punaiset kiharat yltivät ristiselkään asti. Näytän vahvalta ja jollain tapaa balleriinalta. 

Kaikesta huolimatta lähdimme tapanina mummolaan. Helenan mukaan se oli vain joku yhden vuorokauden pöpö, sillä aamulla olin ihan terve. Mutta itse ajattelin huonon olon johtuneen jalassani olevasta haavasta. . .  

  

24.12

. . . Sujautin kirjan merkin kirjani väliin ja menin avaamaan ovea. Äiti seisoi vaivaantuneena ovella kasvot punaisina. ”Mitä nyt”, sanoin sillä halusin lukea kirjani loppuun. ”No me ajattelimme isäsi kanssa...”

”Isäpuoleni”,korjasin välittömästi. ”Isäpuolesi kanssa”, äiti jatkoi,”että voisit mennä vähäksi aikaa mummosi luo kun meillä on vähän hankala tilanne kotona”. Viimeksi kun äiti oli sanonut meillä olevan hankala tilanne kotona hän ja isä olivat eroamassa. Katsoin siis epäilevänä äitiin, mutta kun näin hänen surkean ilmeensä sanon:”Joo, kyllä mä voin lähteä”. Äiti näytti helpottuneelta ja lähti oveltani mutisten jotain sen suuntaista, että menisi soittamaan muommolle.

Rakastin mummoa. Hän oli ihana ja homaavainen. Kaikkein tärkeintä minulle hänessä oli se, että hän huomasi minut. Hän saattoi soittaa vain kysyäkseen mitä minulle kuului ja saattoi tulla yllätysvierailulle vain koska halusi nähdä minut. Kun äiti soitti mummolle hän oitis lupasi ottaa minut luokseen ja sanoi, että minä saisin olla hänen luonaan niin kauan kun halusin. Lähtisin ylihuomenna.

Olin palavassa talossa. Olin huoneessa jossa ei ollut ikkunoita ja ainoa 0ovi oli lukossa, enkä saanut sitä millään auki. Yritin hajottaa oven, mutta se oli liian kestävä. Liekit levisivät oveen. Peräännyin huoneen nurkkaan, mahdollisimman kauas ovesta. Liekit matelivat lattian poikki. Ne tarttuivat mekkoni helmaan. Yritin tukaduttaa liekkejä, mutta ne vain levisivät. Kipu oli sietämätöntä. Paloin elävältä. Jalkani pettivät ja rojahdin lattialle. Ihmettelin miksen jo herännyt. Tämän täytyi olla unta. Niinhän? Liekit nuolivat minua ja savu oli jo melkein tukahduttanut minut kun kuulin äänen: ”Aikasi on tullut. Minä odotan.”. . .

kolme yötä jouluun

lumihiutale leijuu

maahan hiljaiseen

syöksyy lätäkköön

tummaan mutaiseen

lunta toivon

valkean Joulun

kauniin aamunkoiton

kuusen kultaisen

lumituiskun valkean

tuulen jäätävän

poistaisi ankean

talven pimeän

valot loistaa pimeään

keskeltä loskasään

löydän rauhan rakkauden

Joulun kultaisen

20. joulukuuta

. . . kadotit enkelin, kadotit tähdenkin. Pian on joulu äiti, miks mustan maan näet vaan. Mistä enkelin sulle löytäisin, siipi peittää taivaan, sataa lunta. Enkelistä äiti näitkö unta. . .

Olin tänään perheeni kanssa Club for fiven joulukonsertissa. Muistoksi sieltä jäi lippu, ohjelmalehtinen ja nimikirjoituksin varusteltu nuottivihko.

... Jumala kuiskaa joulun maailmaan, pienessä lapsessa. Ja vapahtaja syntyi yöllä, hiljaisessa sydämessä. Rauha kietoutuu jo sielu levoton, hymyilee unissaan. Ja salaisuuksista kaunein, jouluna Taivaassa kuiskataan. . .

Jatkoa aiempaan

Jatkoa kahdeksannentoista päivän tekstiin.

. . . Seisoin meressä viileiden aaltojen hyväillessäni jalkojani. Seisoin polviin asti ulottuvassa vedessä. Merivesi vetäytyi jättäen minut seisomaan hiekalle. Yhtäkkiä valtava aalto paiskautui minua päin. Uin kohti pintaa. Virtaukset kuljettivat minua mukanaan ja heittelivät minua paikasta toiseen. Päähäni osui jotain kovaa. Loppu ilma karkasi keuhkoistani ja aloin vajota kohti pohjaa.

Säpsähdin. Aurinko oli ehtinyt kivuta jo korkealle taivaalla, joten olin luultavasti nukahtanut pihalle. Lähdin sisälle etsimään ruokaa ja vasta kun istuuduin pöydän ääreen syömään huomasin, että hiukseni olivat märät. Ruokailun jälkeen letitin kosteat hiukseni ja lähdin polkemaan kauppaan. Oli ihanaa päästä ulkoa ilmastoituun ruokakauppaan. Ostin jäätelön ja suklaapatukan. Jatkoin kaupasta uimarannalle, mutta päästyäni sinne muistin taas uneni ja käännyin takaisin. Halusin mahdollisimman kauaksi merestä joten päädyin taas kotiin ja avasin television. Surffailin eri kanavilla löytämättä mitään katsomisen arvoista. Valitsin elokuva valikoimasta Jos vielä jään elokuvan. Itkin elokuvan lopussa, vaikka olinkin nähnyt elokuvan monta kertaa. Kello oli vasta neljä joten katsoin seuraavaksi Tähtiin kirjoitetun virheen, joka myöskin perustui yhteen suosikki kirjoistani. Tunsin elokuvan lopussa vihaa kirjailijaa kohtaan siitä, että oli kirjoittanut Augustukselle ja Hazelille niin onnettoman lopun. Lopulta päädyin taas kannattamaan John Greeniä siitä, että hän oli kirjoissaan rehellinen siitä, ettei kaikki olisi pelkkää ruusuhöttöä vaan kuolema oli osa ihmisen elämää ja siitä olisi vain päästävä yli. Kun vanhempani palasivat kotiin sulkeuduin huoneeseeni, sillä heillä näytti olevan taas riitaa jostakin. Laitoin musiikin soimaan, etten kuulisi alhaalla käytävää huuto matsia ja koska olin lukenut Jos vielä jään kirjan loppuun, syvennyin Rakkaus ei katso aikaa kirjasarjan toiseen osaan. Vaikka pidinkin eniten kolmannesta osasta luin tälläkertaa Safiirinsineä. Juuri kun olin päässyt kirjan lopussa olevaan Gideonin ja Gwendolynin suureen riitaan ovelle koputettiin. . .

19.12

valkea lumi

vihreät oksat

 kun kuusi haetaan

sulava jää 

tuuheat oksat

kuusi sisään kannetaan

kultaiset pallot 

tähti latvaan

pellavapäinen enkeli 

ja hopeanauhaa

kuusi koristellaan

kynttilät loistavat

hämärässä

aaton aattona

oksilla kuusen

aatto aamuna 

suojaa lahjoja

oksat kuusen

illalla yhdessä

aikaa vietetään

ympärillä kuusen

Joulukuusi on useimmille perinne, josta ei voi luistaa. Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, huokaa Josephine kirjassa Pikku Naisia. Sama ajatus kuusen kanssa. Ei joulu tunnu joululta ilman kuusta, jonka oksilla kimaltelevat kynttilät ja kauniit koristeet. Latvassa sädehtivä tähti on myös pakollinen osa jouluista maisemaa.  

Kaksi näkökulmaa

Kaksi näkökulmaa on yksi kirjoituskurssini tehtävistä. Tehtävänantona oli kirjoittaa, jostakin aiheesta kaksi eri näkökulmaa. Aiheen sai valita vapaasti.
Itse valitsin ihan tavallisen iltapäivän kotona ja kirjoitin tekstin kahden sisaruksen näkökulmista. Teksti on poikkeuksellisesti kirjoitettu puhekielellä, sillä ajattelin sen sopivan tähän parhaiten.

Isosisko

Päätä jomottaa, on kuumetta. Ulko-ovi pamahtaa kiinni. Vanhemmat on vielä töissä, joten sen on pakko olla sisko. Huudan moin. Ei vastausta. Okei, ei sitte. Nappaan kaakaomukin ja lähden eteiseen. Siskon tavarat on sikin sokin lattialla. Reppu ja kengät. Tuolla on takki ja lapaset näkyvät olevan tuolin alla. Pipo on heitetty kaapin viereen. Alkaa ärsyttää. Aina kun itse tulen kotiin laitan kaiken järjestykseen. Eikö se tajua, että on kaikkien kannalta mukavampaa, jos ovesta mahtuisi sisään. Nyt se tulee vessasta. Mulkaisee inhottavasti ja sivuuttaa uudestaan tervehdykseni. Huokaan. Nyt se tuntuu vihdoin huomaavan mut. Ilmottaa, et sen kaverit on tulossa meille. Kysyn kuinka monta. Viis, se vastaa. Huokaan uudestaan. Että tämmönen päivä tänää. Eikö toi voi muistaa, et oon kipee. Aivastan muutaman kerran. Ei ne tänää voi tulla, mä oon kipee. Sisko nakkelee niskojaan ja vastaa et mä voin pysyy omassa huoneessani. Yritän inttää vastaan. Soitan äidille. Se on palaverissa, ei voi puhuu. Sillä väliin sisko on laittanu itselleen välipalaks muroja ja kaks voileipää. Voi on jäänyt pöydälle, samoin mato ja muropaketti. Leipäpussi on kellahtanut lattialle. Käsken häntä siivoamaan. Vastaukseksi saan kiukkuisen saarnan siitä, ettei se ole hänen tehtävänsä ja ettei minulla ole oikeutta huomauttaa asiasta. Alkaa taas huimaamaan. Menen sohvalle lepäämään ja yritän tavoittaa iskää. Ei se vastaa. Ovikello soi. Sisko menee avaamaan ja päästää kaverinsa sisään. Menen uudestaan eteiseen ja sanon, ettei hänen kaverinsa saa tulla nyt meille. Muut epäröivät. Siskoni viittaa heitä tulemaan peremmälle. Sisko rupeaa sättimään ja haukkumaan minua. Hänen kaverinsa nauravat vieressä. Nyt ne marssii räkättäen jonossa yläkertaan. Huimaa, menen seinään nojaten keittiöön juomaan vettä. Pöydällä on leipä voipuoli alaspäin ja kulhossa puurontunutta muro mössöä. Mittaan kuumeen, se on noussu vähän. Menen sohvalle ja yritän nukkua, mutta ylhäällä pauhaava musiikki häiritsee. Pää tuntuu räjähtävän ja paineen tunne kasvaa, kun nousen peittoon kääriytyneenä portaita. Meen siskon huoneen ovelle ja pyydän sitä laittaa musiikkia hiljemmalle. Se käskee mun menee pois ja paiskaa oven kiinni. Oksettaa. Nojaan seinään ja liun sitä pitkin maahan istumaan.

Pikkusisko

Paiskaan ulko-oven perässäni kiinni. Ketään ei ole kotona. Joku on sittenkin kotona, sillä kuulen tukkoisen äänen huutavan tervehdyksen. En jaksa vastata. Riisun ulkovaatteet ja kiirehdin vessaan. Eteisestä kuuluu askeleita. Pesen kädet ja astun vessasta ulos. Sisko seisoo eteisessä nojaten kaappia vasten. Hänen kasvonsa ovat aika kalpeat, mutta ainahan ne on. Sisko on avaamassa suutaan, kai se taas alkaa valittaa noista tavaroista lattialla. Mulkaisen sitä, pitäisi suunsa kiinni. Nyt se sanoo moi. Äh, en jaksa vastata. Menen keittiöön ja avaan jääkaapin. Paiskaan oven kiinni, ei siellä oo mitään hyvää. Sisko on varmaa syöny taas kaiken. Kerron sille, et mun kaverit on tulos meille. Se tenttaa, et kuin monta. Eihän se sille kuulu. Sanon kuitenki et viis. Nyt se vaa huokailee tossa ja valittaa päätään. Aivastaa ja valittaa et ei meille voi tulla kukaa, ku se on kipee. Ei se voi sitä päättää. Voisit pysyy omassa huoneessa, nii et häiritse meitä, sanon. Se yrittää inistä taas jotain, mut ei kiinnosta. Nyt se menee itkee äidille. Löydän kaapista muroja ja leipää. Teen välipalaa ja syön nopeasti. Nyt se tulee takas, huutaa kiukkusena, et siivoo omat jälkes. Huudan takas, et siivoo ite, ei kuulu mulle. Sitä paitsi sä et oo äiti, älä kerro mulle, mitä mun pitää tehdä. Sisko menee sohvalle, makaa silmät kiinni oikein marttyyrin elkein. Ei sitä oikeesti vaivaa mikään. Nytki se vaa räplää puhelintaan. Ovikello soi, en oo saanu viel syötyy ja se on ton vika. Meen kuitenki avaa oven. Päästän kaverini sisään. Ja taas toi tulee valittaa, se sanoo et meille ei oikeesti voi tulla kukaan. Mun kaverit epäröi hetken, mut sanon et kyl meille voi tulla. Sisko ei aio mennä pois, huudan sille, et sen pitää mennä pois meiän tieltä. Se ei liiku, joten alan haukkua sitä. Mun kaverit nauraa, niiden mielestä mä oon hauska. Jatkan huutamista ja ne nauraa vaa enemmän. Me mennään mun huoneeseen. Hetken kuluttua sisko tulee valittaa, et musiikki on liian kovalla. Sanon sille, et voi painuu hiiteen ja paiskaan oven sen edestä kiinni.

Kahdeksastoista päivä

. . .Olen 15-vuotias. Lonkkaan ulottuvat olivat yön mustat ja silmäni vihreät. Tällähetkellä päälläni oli valkoinen mekko jota oli pitänyt eilen päälläni. Olin aika hoikka ja 156 cm pitkä. En oikeastaan harmitellut pientä kokoani sillä minua ei voisi vähempää kiinnostaa miltä näytin. En voinut ymmärtää mitä järkeä oli käyttää meikkiä ja pynttäytyä joka päivä, kun kukaan ei kumminkaan oikeasti huomannut. Olin aina toivonut rakastuvani samalla tavalla kuin kirjoissa. Useimmat luokallani olevista tytöistä seurustelivat, mutta minulla ei koskaan ole ollut poikaystävää. Ei se minua oikeastaan haitannut, sillä en ollut ikinä tavannut ketään jonka kanssa haluaisin seurustella. Yleensä kartoin muiden ihmisten seuraa ja hakeuduin jonnekkin hiljaiseen paikkaan, jossa luin kirjojani. Aurinko alkoi nousta, mutta minulla ei ollut mitään kiirettä. Perheeni -äiti ja isäpuoleni- ei heräisi vielä pitkään aikaan. Hetken kuluttua nousin ja hain keittiöstä omenan. Äiti tuli portaita alas ja alkoi touhottaa keittiössä. Äidin kolistelu herätti isäpuoleni joka laahusti portaita alas ja rupesi sitten sadattelemaan sillä kello näytti puolta kahdeksaa ja hänen pitäisi olla töissä viimeistään yhdeksältä. ”Jos vielä jään”, äiti luki kirjani kannesta ja pudisteli päätään, ”etkö ole lukenut tuon kirjan jo tarpeeksi monta kertaa”.

”Tiedät hyvin, että se on lempi kirjani”, vastasin ja kävelin takaisin pihalle. Isäpuoleni tuli sanomaan jotain äidille ja molemmat siirtyivät eteiseen. Jätin huokaisten kirjani pihakeinuun ja suuntasin eteiseen kuulemaan joka päiväisen luennon siitä kuinka jääkaapissa oli ruokaa ja kuinka heillä menisi taas myöhään töissä. Kun he lähtivät väläytin heille parhaimman tekohymyni ja vilkutin. Raahauduin takapihalle ja lysähdin voimattomana riippukeinuun. Sama juttu joka aamu he lähtivät kovalla tohinalla ja kertasivat minulle ohjeet. Illalla he palaisivat kuuden seitsemän maissa ja syventyivät tutkimaan päivän lehtiä tai katsomaan televisiosta jotain ohjelmaa edes kysymättä miten päiväni oli mennyt. . .

Jatkoa yhdennentoista päivän tekstiin. :) Iso helpotus nyt kun koulu loppui. En ollut mokannut lukuvuotta ihan niin pahasti, kun olin pelännyt, mutta jäljellä on vielä pitkä matka Kallion lukioon. Jos nyt edes ikinä pääsen sinne. 

Kirjeitä rajan toiselta puolelta - Hän, joka jäi tänne

Teksti on yksi kirjeistä rajan toiselta puolelta. Aiempi kirje on Aaltojen armoilla. Lue se ennen tätä, niin saatat ymmärtää tekstiä paremmin :) 

Ovi pamahti kiinni hänen jälkeensä. Ilma purkautui ulos suustani, kun valuin seinää pitkin lattialle. En näkisi sinua enää ikinä. En tiedä kuinka jatkaa enää eteenpäin, joten aloitan palaamalla ajassa taaksepäin. 

Suljen silmäni ja luomieni alla näen välähdyksiä menneisyydestä. Sen kun olit ensimmäistä kertaa tullut juttelemaan minulle. Kuinka olimme katsoneet yhdessä elokuvan ja sen kuinka olit alkanut leikkimään hiuksillani, kun elokuva oli käynyt sinulle tylsäksi. Sen kuinka näin sinut ensi kertaa. Kuinka olimme suudelleet ensimmäistä kertaa. Kuinka olin saanut sinulta kaiverruksin varustetun sydän riipuksen lahjaksi. 

Pieniä hetkiä myös ajalta, ennen seurustelua. Katsekontakti käytävässä, ensi hapuilut seurustelun alkuvaiheilla. Muistin kerran, kun olit ollut luonani ensimmäistä kertaa. Sen kun olin tavannut vanhempasi. Kuinka olit tullut luokseni, vaikka olin ollut kipeä. Olimme katsoneet yhdessä elokuvia ja juoneet kuumaa kaakaota. 

Millään ei olisi enä mitää väliä. Sinä olit kadonnut, mennyt jonnekkin, mihin en voisi sinua seurata. En syytä sinua, mutta miksi jätit minut yksin. Kävikö se niin äkkiä, ettet ehtinyt ajatella mitään. Vai oliko se ollut tietoinen teko. Olitko itse niin halunnut. Jos olin niin, en ymmärrä miksi. Mikset sanonut mitään. Sinä olit vaikuttanut iloiselta. 

Missä olet nyt rakkaani. Oletko vielä täällä, vaiko jo poissa kokonaan. 

Rakastatko minua enää. Vai oletko jo unohtanut. 

Koko sydämestäni haluan seurata sinua, mutten voi. Täällä on liian monta, jotka vielä tarvitsevat minua. Mutta, minä tarvitsin sinua ja silti sinä lähdit. Avaan silmät sekunniksi ja nipistän ne sitten uudestaan kiinni. Poskelleni valuu kyynel. Vedän polvet koukkuun ja kierrän käteni niiden ympärille, Keinutan itseäni edestakaisin. Hengitän syvään ja pyyhin nenän hihaani. Ällöttävää, eikö? Sinun täytyy antaa se minulle anteeksi. Muistathan, sinulla oli aina nenäliina mukana. Minä olin se, joka aina tarvitsi sitä, mutta en muistanut ottaa omia mukaani. En tiedä kuinka pärjään nyt, kun et enää ole katsomassa perääni. Vieressäni on kasa virttyneitä huopia. Otan niistä kaksi ja käärin ne ympärilleni. 

Muut löytävät minut seuraavana aamuna samasta huoneesta. Kumpaankin käsivarteeni tartutaan ja minut kiskotaan pystyyn. Liikun kuin unessa. Muut pitävät minua pystyssä, minä vain liikutan jalkojani. Askel, toinen askel. Oikea, vasen, oikea... Ei se niin vaikeaa ole, jankutan itselleni. Kaadun kuitenkin muutaman kerran, ennen kuin olemme perillä. Jalkani ovat jähmeät yön jäljiltä, sen lisäksi, ne ovat täysin voimattomat. Kylpyhuoneessa peilistä tuijottaa takaisin riutuneet kasvot, joille on kuivunut kyyneleitä. Silmät ovat punaiset ja niiden ympärillä on  tummat renkaat. Nenä punoittaa. Lysähdän lattialle ja keinutan itseäni itkien. 

Ulkona satoi. Olimme tulossa elokuvista. Valitit, että leffa oli ollut aivan liian tyttömäinen ja imelä. Naurahdin ja sanoin, että ensi kerralla valitsisin, jotain vielä pahempaa. Virnistit, sillä tiesit, etten tekisi niin. Olimme melkein perillä. Hidastit askeleitasi hiukan niin, että olit viistosti takanani. Juuri kun olin kääntymässä puoleesi, tartuit minua takaapäin vyötäröstä ja nostit ilmaan. Kieputit minua ilmassa muutaman kierroksen ja laskit maahan niin, että kiepautit minut itseäsi kohden. Nauroin ja tarkastelin samalla kasvojasi. Kasvomme olivat vastakkain, vain noin kymmenen sentin päässä toisistaan. Kätesi olivat edelleen lanteillani. Katsoin sinun suklaan ruskeisiin silmiisi. Sitten kummarruit puoleeni ja painoit huulesi huulilleni, pehmeään suudelmaan. Olin väsynyt ja olimme molemmat likomärkiä, mutta en välittänyt. Hetki oli liian täydellinen pilattavaksi noilla merkityksetömillä yksityiskohdilla. Unohdin hetkeksi kaiken muun. Maailmassa oli vain sinä ja minä, ei ketään muuta. Lopulta tahdikas, kotiin suuntava pikkuveljeni keskeytti meidät, Marssitin kiusankappaleen matkoihinsa ja käännyin takaisin puoleesi. Hetki oli mennyt ohi, mutta kun jatkoimme matkaa kävelimme lähekkäin ja sinä kietaisit käsivartesi harteilleni. Vedit minut kainaloosi. Kotiovella vielä suutelit minua pikaisesti, ennen kuin lähdit pois. Käännyit vielä postilaatikoilla katsomaan taaksesi. Hymyilin ja vilkutin sinulle. Nostit kätesi viimeiseen tervehdykseen. Kun astuin ovesta sisälle, tuo pikku riiviö oli selittämässä äidille ja isälle, kuinka olimme suudelleet. He katsoivat minua lempeästi hymyillen, mutta eivät sanoneet mitään. 

Seuraavana päivänä aloimme seurustelemaan virallisesti.

 Istun kylmällä laatta lattialla, kunnes alan täristä kylmästä. Nousen ja avaan hanan. Valutan vettä ensin käsilleni, jonka jälkeen kouraisen vettä käteeni ja kastelen sillä kasvoni. Väännän veden jääkylmälle ja toistan kasvojen huuhtelun. 

Laahustan keittiöön peittoon kääriytyneenä, hiukset kampaamattomana  pehkona. Istun alas, eteeni työnnetään lautanen. Syön vaikka ei tee mieli. En edes tiedä, mitä suuhuni pistän, kaikki maistuu kuitenkin samalta. Äiti siirtyy taakseni ja rupeaa sormin setvimään takkujani auki. 

Hän huokaa ja painaa hetkeksi poskensa päälakeani vasten. Alan taas itkeä. Silmät sumenevat. Minua huimaa. Hetken kuluttua saapuu tervetullut tiedottomuus. Mustuus.

 Sinä lähdit, minä jäin. Se sattu enemmän kuin mikään muu. Mutta yritän jatkaa tiedän, että haluaisit sitä. Tulen vielä tapaamaan sinut, tavalla tai toisella. Vielä joskus. Siihen asti: Rakastan sinua. Aina ja ikuisesti, huolimatta siitä, ettet ole täällä enää. 

Hyvästi rakkaani. 

Seitsemän päivää jäljellä

Tummana taivas

tummana maa

lunta pyydän 

valoa pelastavaa

jouluksi valkeutta

sydämen rauhaa

rakkautta

Kynttilän liekki

väräjää

laulu hiipuu

särähtää

talo hiljenee

yöhän viimeiseen

aamu valkenee

jouluun kultaiseen

Myöhästyneet nimipäivä onnittelut Anna <3 :)

16 päivä

Papallani oli tänään syntymäpäivä, joten tämä runo on omistettu hänelle.

Vuodet

vuodet vierii

ihon rypyt siitä kielii

ikä on vaan numeroita

lapsuutta ei mikään voita

teini-ikä tulee aikanaan

avaa silmät uudestaan

aikuisena elämä kovaa

muuttumatonta

takana kaikki, joka oli hauskaa

holtitonta

vanhana kaiken uudelleen näkee

kaikki muistot sydämeen kätkee

kädessään onnen pisaroita kantaa

pieniä helmiä meille antaa

Nyt kun sain viimeisen kokeen suoritettua on enemmän aikaa kirjoittamiseen. Joten siis laitan heti huomenna uuden laajemman postauksen. 

Mutta nyt sormet ristissä todistuksia odotellessa.

joulukuun viidestoista

kyyneleitä poskilla

kaipuu silmissä

kerroit mulle suurimmat unelmas

tahdoit lentää korkealla, kuin taivaan lintu

kurkottaa vapauteen

tahdoit tanssia ja juosta

laulaa läpi yön

lentää vapauteen

tähtiä taivaalla

monia unelmia

ne kanssasi jakaa saan

kuin kuu taivaalla

on niistä jotkut 

saavuttamattomia

se ei estä haaveilua

itket niin katsot kun muut elää täysillä 

et niitä seurata voi

hymyilet ja käännyt pois

ei sua kukaan korjata vois

sun sydän tuhottu on

nouset kerran vielä 

yrität uudelleen

lentää vapauteen

tähtiä taivaalla 

monia unelmia

ne kanssasi elää saan

kuin kuu taivaalla

on niistä jotkut kaukana

se ei estä haaveilua

tähtiä taivaalla

monia unelmia

ne meidät kantaa huomiseen

perjantai 11.12

Viimeisestä päivityksestä on kulunut pitkä aika, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa kirjoittamiseen. Kun kokeet loppuvat ensi viikon puolessa välissä, aion laittaa postauksia säännöllisemmin. Joululomalla isona projektina on Rasavillin kirjoittaminen, mutta aion kirjoittaa myös muita tekstejä.

Sormeni lipesivät. Puosin mustaan kuiluun jossa huutoni kaikui vaimeasti. Putosin useita minuutteja. Vihdoin näin kuilun pohjan. Ihan liian myöhään sillä paiskauduin sitä vasten. Keuhkoni tyhjenivät ja hetken pimeässä kuului vain sydämeni hidastuva syke, kunnes se lakkasi kokonaan.

Hätkähdin hereille ja yritin tasoittaa hengitykseni. Uneni olivat jo pitkään vaivanneet minua ja ne muuttuivat koko ajan todellisemmiksi. Hiivin hiljaa keittiöön, jossa totesin kellon olevan vasta kolme aamuyöllä. Otin lasin vettä ja löysin kirjani keittiön tasolta. Yritin avata parvekkeen oven mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi ketään. Tiesin kokemuksesta, etten pystyisi enää nukkumaan tänä yönä, joten etsin mukavan asennon riippukeinusta ja syvennyin kirjaani. Luin lempikirjaani ja olin juuri päässyt siihen kohtaan, jossa Mia kertoo kuinka hän ja Adam olivat suudelleet ensimmäistä kertaa. Käänsin sivua ja pelästyin. Sivulla oli vain yksi lause: ”Aikasi on tullut”. Suljin silmäni ja kun avasin ne sivu oli taas muuttunut normaaliksi. Kesäloma oli alkanut edellisellä viikolla. Olin siitä lähtien nähnyt outoja unia, jotka muuttuivat koko ajan pelottavammiksi. Jatkoin lukemista ja yritin karistaa uneni mielestäni. Rakastin kirjoja sillä niiden luomiin fantasia maailmoihin pystyi helposti upputumaan tuntikausiksi.

5. joulukuuta

Ylös alas ylös alas ylös alas ylös... huokaus... alas ylös alas. Ylös alas kävi neula tasatahtia kankaan pinnassa samalla kun hopeiset kyyneleet tipahtelivat. Ylös alas kävi neula aamun sarastuksesta illan viimeiseen valon säteeseen. Ylös alas kävi neula tottuneesti varmoissa käsissä. Ylös alas kävi neula päivästä toiseen viikosta toiseen. Ylös alas kävi neula viikon, kuukauden, vuoden. Ylös alas kävi neula kävi vuoden, kävi toisen, kolmannen. Monta vuotta, kunnes neulaa liikuttava käsi oli poissa.

Näillä sanoilla alkaa pitkään työn alla ollut Suojelusenkeli. Se on melkein valmis, mutta vaatii vielä hiontaa ja oikolukua. 

Edelleen 4.12

. . . jos Jumala on puolellamme, ken voi olla meitä vastaan. . .

Arska 4.12. Eero Junkkaala antoi paljon ajattelemisen aihetta. Tähän mennessä muodostunut mielipiteeni ei muuttunut tippaakaan opetuksen aikana. Sen sijaan sain paljon uusia ajatuksia ja kysymyksiä, jotka tukivat omaa kantaani. Kaikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla, mutta itse olen sillä kannalla, että usko ja tiede ovat vain kaksi eri näkökulmaa. Tiede ei osaa selittäää kaikkea, eikä Raamattua ole tehty selittämiseen, vaan Jumalan sanan välittämiseen.

Arska oli myös hyvä tapa nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä, ennen joululomaa. <3

 

  . . . ei elämä, ei kuolema, ei enkelit, ei henkivalta, voi erottaa   meitä rakkaudesta Jumalan. . .

  . . . nyt edessäsi seison, polvistun ja palvon, tunnustan sä Jumalani oot. . .

Neljäs joulukuuta

Juoksen portaat äänettömästi ylös, avaan oven ja hiivin sisään. Voi miten suloista. Jätkät jakoivat huoneen, mutta tuskinpa kukaan olisi voinut erottaa kumpi oli kumman puoli, sillä molemmat olivat yhtä täynnä roinaa. Andrean vihreä reppu oli nostettu kunniapaikalle, huoneen ainoaan tahrattomaan kohtaan. Olen varma, että sekin oli raivattu laukkua varten. Nappaan repun, mutta jäänkin vielä huoneeseen. Otan kummankin muistiinpanovihot. He saisivat uudet tilalle, mutta menettäisivät koko lukukauden muistiinpanot, sitä paitsi ylihuomenna on koe. Sujautan paperit reppuun Adele ja Andrea saisivat tehdä niillä mitä tahtoivat, en minä niitä tarvinnut. Pojat tulevat vastaan oleskeluhuoneessa. ”No tulitko anelemaan anteeksiantoa”, Jasper virnistää nähdessään minut. ”En ikinä”, vastaan napakasti. ”No mitä sitten”, kysyy Josef hieman hämillään, kuin olisi odottanut minun olevan pahoillaan jostakin. Olenkin, mutten mistään, mitä olin itse tehnyt. ”Pojat oikeesti. Eiks teillä oo mitään muuta tapaa kostaa, kun kiusata skidejä”?

”Et jättäny muuta vaihtoehtoa”, kuuluu uhmakas vastaus, joka muuttuu koko ajan pelokkaammaksi tuijotukseni alla. Nyökkään päälläni portaita kohti. He hipsuttavat vaisuina ja lannistuneina ohitseni. Ilmeisesti heidänkin päästään löytyy edes muutama kituva aivosolu. Idiootit, he eivät edes olleet tajunneet, minun vieneen reppua, vaikka se heilui koko ajan olallani.

Palaan takaisin tyttöjen asuntolaan. Andrea saa reppunsa takaisin ja kosto ajatuksesta haltioituneet kaksoset heittelevät papereita vuorotellen tuleen.

Kolmas päivä

Jääruusuja

jääruusuja ikkunaan

pakkasyö piirtää

luonnon kauneutta 

kylmään lasiin siirtää

kynttilän liekki lepattaa

vasten mustaa yötä

pimeys salaisuuttaa kuiskuttaa

seuraa pakkastytön työtä

takkatuli risahtaa

silmäluomet värähtää

henki poistuu täältä

jättäen meidät pimeään

2.12

Toinen joulukuuta. Nimet ovat tärkeitä ja kätkevät yleensä taaksensa tarinoita. Beata on latinalaisperäinen naisen nimi, joka tarkoittaa onnelista tai autuasta. Beata juhlii nimipäiväänsä juuri toinen joulukuuta. Beata nimestä on monia muunnoksia, joista yksi on oma etunimeni Bea.

Meillä on aina ollut tapana juhlia nimipäivää, ja tänään kun avasin joulukalenterin toisen pussin sieltä paljastui vihje. Vihje johdatti vierashuoneeseen kätketyn lahjan ja kortin luo. Lahjaksi sain ihanan Letille kirjan, jossa neuvotaan vaihe vaiheelta ihanien ja kauniiden lettien tekoa.

Poissaoloni aikana kertyi rästi kokeita ja niitä pitää suorittaa kiireellä pois alta ennen joulua, niinpä niitä on melkein joka päivä. Vanhat, sekä uudet kokeet vaativat paljon lukemista ja jatkuvasti on stressi päällä, siitä, että saako nyt varmasti riittävän hyviä numeroita. Se yhdistettynä univaikeuksiin on melkoinen ongelma, mutta onneksi joka päiväisestä elämästä löytyy pieniä toivon hiukkasia ja onnen pisaroita, jotka auttavat rämpimään eteenpäin.

1. päivä

 Ensimmäinen luukku joulukalenterista on nyt avattu. :) Meillä kalenterin virkaa toimittaa äidin taidokkaasti suunnittelema,pusseista koostuva klenteri. Pussit täyttää usein äiti, mutta minulla ja sisarellani Annalla on mahdollisuus täyttää toistemme pusseja, koska avaamme kalenteria vuorotellen. :) Enään kaksikymmentäkolme päivää jouluun.

Lunta vai sadetta

Syksy on jo ohi. Joulukuu alkaa ja odotetaan jo lunta. Odotettu joululoma saapuu pian. Huomenna avataan kalenterin ensimmäinen luukku. Salaisuuksia ja kuisketta, kiirettä ja huisketta. Talven taikaa ja kynttilän valoa, mutta mitä on jäänyt taakse. Ehkä vuoden kaunein vuodenaika. Mutta vain niille, jotka löytävät syksyn kauneuden.

sade rummuttaa

puut huokaa

tuuli ulvoo

lunta tuokaa

on taikaa talvessa

valkeassa joulussa

monet ei syksyn kauneutta nää

pohjustusta uuteen elämään

salaisuuksia sateen verhossa

lupaus uudesta putoavassa lehdessä

rantakalliot lehti peitteessä loistaa

syksyn uskomattomia värejä toistaa

avaa silmäsi

haista ilmaa

syksyn tuoksussa

on turvaa ja taikaa

Menetyksen pelkoa

Heräsin yöllä savun hajuun. En jäänyt odottamaan, että palohälytin alkaisi vinkua. Ryntäsin suoraan pikkusiskoni Siljan huoneeseen. Kiskoin unisen sisareni ylös sängystä ja käskin häntä menemään suoraan ulos. Kun olin varmistanut, että Silja oli päässyt turvallisesti ulko-ovelle , ryntäsin omaan huoneeseeni ja otin sänkyni vierestä repun, jonka olin pakannut tällaisten tilanteiden pelossa jo aikaa sitten. Siellä oli vähän ruokaa, vesipullo, taskulamppu, huopa, päiväkirjani, pari kynää ja kännykkäni, jonka sujautin repun taskuun aina, kun menin nukkumaan. Sitten nappasin valjaat ja menin häkin luo, kaappasin kanini Sabrinan käsiini. Juoksin niin kovaa kuin kykenin ja ehdin nipin napin ovesta ulos, ennen kuin ylemmän kerroksen lattia sortui. Siihen mennessä kun olin päässyt ulos palohälytin oli herättänyt ulinallaan useita naapureita ja äänestä päätellen, joku oli jo kutsunut palokunnan.

Kun tuli oli sammutettu, avuliaat palomiehet veivät minut ja Siljan poliisiasemalle. Poliisi kyseli kaikenlaista. Kun hän kysyi, missä vanhempamme olivat, vastasin kuuliaisesti: “Vanhempamme lähtivät risteilylle, ja mummimme tulee huomenna valvomaan meitä”. Poliisin kasvoille levisi säälivä ilme “Oliko sen laivan nimi Dreamboat?”poliisi kysyi vaivaantuneena. “Kyllä, miten niin”, tiuskahdin, ja juuri sillä hetkellä tunne iski kivuliaasti, minä nimittäin tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa.”Miten niin?” tällä kertaa melkein huusin. Poliisin ilme muuttui tuskaiseksi, mutta silti hän vastasi. “No kun Dreamboat upposi kaksi tuntia sitten, ja tuhannesta matkustajasta vain viisi selvisi”. Silloin romahdin totaalisesti. “Ei ei ei”, vikisin hiljaa.

Puolta tuntia myöhemmin eräs toinen poliisi kertoi, että mummini ruumis oli löydetty talostamme, ja että hänellä oli ollut  sytkäri kädessään. “epäilemme, että mummisi kuuli vanhempiesi kuolemasta ja ajatteli, että teille olisi helpompaa, jos tekin kuolisitte, selitti  poliisi minulle. Silja oli nukahtanut epämukavaan tuoliin virttyneen ja kulahtaneen lempi pupunsa kanssa. Seuraavaksi ensimmäinen poliisi kysyi oliko meillä sukulaisia, joiden luokse mennä. Nyt kun mummi oli kuollut, jäljelle jäi ainoastaan Kaija- täti, joka asui Kajaanissa.

Istuimme junassa matkalla Kajaaniin. Käytän pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden ja kerron vähän itsestäni. No, nimeni on Minttu ja olen 13- vuotias. Minulla on vaaleanruskeat hiukset ja siniharmaat silmät. En mielestäni ole kovin nätti, enkä todellakaan suosittu. Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, mutta jo nyt minulla on sellainen tunne, että haluaisin joululomalle. Minua nimittäin kiusattiin vanhassa koulussani, enkä usko, että tilanne muuttuu, vaikka vaihdan koulua. Vieressäni tuhiseva Silja on 5-vuotias, ja hänellä on viljan vaaleat kiharat ja tismalleen saman väriset silmät kuin minulla. Sylissäni nuokkuva Sabrina on vaaleanharmaa kääpiöluppakorva.

Kun viimein saavuimme Kajaaniin, tökkäsin Siljan hereille ja nostin repun selkään. Heti kun olimme löytäneet Kaija- tädin -se oli yllättävän vaikeaa, kun viime kerrasta, kun näin tädin, on kahdeksan vuotta ja silloin oli 5-vuotias-, hän otti meidät lämpimään halaukseen ja sanoi, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Miten, minulta on kuollut äiti, isä ja mummi ja sen lisäksi taloni on palanut tuhkaksi.

Näytin surkealta.  En ollut antanut itselleni lupaa itkeä, mutta suru jäyti minua sisältäpäin. Kajaanissa koulu alkaa viikkoa aikaisemmin kuin muualla, siispä minulla ei ole riittävästi aikaa saada itseäni näyttämään ihmiseltä, jos itken koko ajan. Onneksi Silja oli hyväksynyt tilanteen ja näyttää pitävän Kaijasta. Luultavasti hän ei tajunnut, että isä ja äiti eivät enää koskaan tule takaisin.

Koulu alkaa kahden päivän päästä. Kaija vei meidät ostoksille. “Pitäähän teidän ressukoiden saada edes kunnollisia vaatteita”, Kaija totesi samalla, kun tarkasteli kuluneita yöpaitojamme ja villatakkejamme, ainoita vaatteita, jotka meillä oli.   Menimme Kaijan vaatekaapille, ja Kaija alkoi ojennella meille vaatteita ostos reissua varten. Minä valitsin tummansiniset farkut ja vihreän kevyen neulepaidan. Vaatteet olivat reilun kokoiset, mutta pysyvät kuitenkin päällä. Siljan päälle punaisen puuvillamekon ja nostamme helmoja vyön avulla, ettei Silja kompastuisi. Kauppakeskuksessa Kaija sanoi, että saisin katsella ja sovittaa kaikkea, mistä pidin, ja että hän voisi katsoa Siljan kanssa Siljalle sopivia vaatteita. Kun Silja ei kuullut, Kaija kuiskasi korvaani:” tiedäthän, että pikkulasten vaatemaku on ööh… aika omaperäinen.” Hymyillen lähdin kiertelemään vaatekauppoja.

Kahden tunnin päästä kun menimme jäätelölle, minä ja Silja olimme saaneet niin paljon vaatteita, että aloin pelätä, että olimme tuhlanneet kaikki Kaijan rahat. Kun Kaija vei vielä Siljan korukauppaan, kysyin Kaijalta:” Oletko varma, että sinulla on rahaa näihin kaikkiin vaatteisiin?”

“Voi kulta pieni, sain juuri palkankorotuksen ja pientä rahallista apua, kun otin teidät luokseni. Sitä paitsi, teidän oli pakko saada vaatteita, ette voi käyttää ikuisesti niitä yöpaitojanne,” Kaija rauhoitteli. Menin sisään korukauppaan ja ostimme minulle ripsivärin, hiuslenkkejä ja hiusharjan. Silja sai pinnejä, pompuloita ja hiuspantoja. Kotimatkalla kun Silja oli nukahtanut takapenkille kysyin Kaijalta, miksi kaikki nuoret olivat tuijottaneet minua. “Voi Minttu, tänne muuttaa harvoin uusia nuoria, ja sinä herätät vain uutena huomiota”, Kaija tyynnytteli

Heräsin omaan huutooni. Olin nimittäin juuri nähnyt, kuinka laiva oli uponnut ja vienyt vanhempani mukanaan merenpohjaan. Tänään olisi ensimmäinen koulupäiväni. Valmistauduin huolella, puin valkoisen mekon ja harmaan boleron. Laitoin ripsiväriä. Hiukset kampasin letille.

Koulussa rehtori saattoi minut 8b- luokan ovelle. Kun astuin sisään, luokkaan levisi hiljaisuus ja kaikki tuijottivat minua. “Hei Minttu, tervetuloa 8b:lle. Minun nimeni on Marjatta”, tervehti pirteän oloinen nainen. Kun hän näki lohduttoman ilmeeni, hänen äänensävynsä muuttui. “Otamme osaa”, hän sanoi lempeällä äänellä ja viittasi minua istumaan.

Tunnin jälkeen minulla oli vähän huono olo ja menin vessaan. Kun tulin sieltä näköni sumeni. Kun taas pystyin hahmottamaan tilaa, jossa olin huomasin olevani autotien reunassa. Sitten huomasin Siljan, joka juoksi tien toisella puolella minua kohti. Vasta kun Silja oli astumassa autotielle, huomasin auton.

Huusin Siljaa pysähtymään, mutta hän ei kuullut minua. Seuraavaksi yritin huutaa auta ajavalle miehelle tuloksetta. Huusin ja huusin, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta tapahtui yhteentörmäys. Verta roiskui joka paikkaan. Juoksin verisen Siljan luo ja yritin löytää jotain elonmerkkejä siskostani, mutta hän oli kuollut. Laskeuduin polvilleni Siljan viereen ja kuiskasin hänen korvaansa: “Olen pahoillani”. Tarkoitin sitä todella. En tietenkään aiheuttanut kolaria, mutta on niin paljon asioita, joita olin jättänyt kertomatta, ja asioita, joita olin tehnyt Siljalle. Nyt kaduin, etten ollut hypännyt autotielle ja vetänyt Siljaa pois auton tieltä, vaikka olisinkin kuollut itse. Ensimmäisen kerran moneen viikkoon itkin. En enää kestänyt katsella pientä veristä ruumista ajotiellä vaan lähdin juoksemaan. Hetken kuluttua silmissäni sumeni ja kaaduin maahan.

Seuraavan kerran kun heräsin olin omassa huoneessani, siis siinä, joka oli palanut, mutta joka nyt näytti siltä kuin koko tulipaloa ei olisi ollutkaan. Ja mikä parasta äitini ja isäni istuivat sänkyni laidoilla. “Oletko kunnossa Minttu?” äiti kysyi huolestuneen näköisenä. Olisin halunnut sanoa, että olin ihan kunnossa, mutta suustani ei tullut sanaakaan. Voiko olla, että kaikki oli vain pahaa unta, josta olin nyt herännyt? Kaikkien rakkaitteni kuolemat vain unta? Sitten äitini ja isäni muuttuivat hetki hetkeltä yhä epäselvemmiksi, kunnes pimeys nieli heidät sisäänsä.

Kelluin äärettömässä pimeydessä ja kuulin kuinka joku toisteli nimeäni. Ääni kuului aina vain lähempää ja lähempää, kunnes viimein avasin vastahakoisesti silmäni. En tunnistanut tilaa, mutta kasvot, jotka katsoivat minuun silmät kyynelissä olivat tuttuakin tutummat. Silja. Silja oli aikeissa sanoa jotain, mutta hänen takanaan seisova Kaija ehti ensin. “Nuku nut Minttu, näytät kalpealta, ja terve ihminen ei pyörry kesken koulupäivän”, hän sanoi ja nyökkäsin. “Me viemme sinut Siljan kanssa kotiin heti, kun olet levännyt sen verran, että jaksat kävellä”, hän jatkoi. Suljin silmäni ja pimeys nieli minut taas syleilyynsä. Tällä kertaa en ollut yksin, vaan äitini ääni kuului pimeyden keskeltä, kun hän lauloi rauhoittavaa tuutulaulua.

Painajainen

Ei, ei voi olla totta, se ei saa olla totta. En halua uskoa. Se ei tunnu todelliselta.

Mutta totuus on tämä.

Ravistelin Elsea hereille. En nähnyt mitään, sillä kyyneleet valuivat virtana poskilleni. Isä, maailman huolellisin ja tarkin kuljettaja. Ja nyt olimme joutuneet kolariin. Tai ei se oikeastaan isän vika ollut, joku humalassa ajanut mies oli ajanut väärällä kaistalla ja törmännyt meihin. Isä oli yrittänyt väistää, joten seuraavaksi olimme luisuneet ojaan. Isä, joka oli saanut pahimman osuman, oli tajuttomana omalla paikallaan. Äiti oli törmännyt ikkunaan ja roikkui nyt puoliksi, puoliksi auton sisällä. Isoveljeni Lucas oli lysähtänyt etupenkkiä vasten ja 3-vuotias sisareni Else, joka istui vieressäni oli puoliksi tajuissaan ja vikisi kivusta. Tarkastelin itseäni. Kädessäni oli syvä avohaava ja päässäni tuntui samanlainen särky kuin silloin kun olin saanut aivotärähdyksen. “Else, Else kiltti herää”, huusin ja ravistelin häntä varoen. Kuulin sireenien soivan ja samaan aikaan Else veti viimeisen kerran henkeä.

Kaikki tuo tapahtui kuukausi sitten. Ensihoitajat totesivat heti aluksi, että sekä isä, että Else olivat kuolleet. Äitini Adele ja Lucas joutuivat teholle ja sieltä suoraan leikkaussaliin. Minut vietiin päivystykseen, jossa käteni tikattiin Sen jälkeen minulle annettiin lääkettä ja vietiin pieneen huoneeseen. Heti kun olin jäänyt yksin hautasin kasvoni tyynyyn ja itkin. Itkin isää, en voisi elää ilman häntä ja itkin Elsea, joka oli saanut ihan liian vähän elinvuosia. Seuraavana aamuna minulle kerrottiin, että myös äiti oli kuollut, eikä Lucasin uskottu enään heräävän koomastaan.

Olin hautausmaalla ja kuljin mustiin pukeutuneena hautajaissaatossa. Jouduin pakottamaan jalkani liikkeelle ja maanittelemaan itseäni jatkamaan. Olin laittanut pitkähihaisen mekon, jottei valtava, ruma arpeni tai mustelmani näkyisi. Olin sitonut hiukseni mustalla nauhalla.Hautajaiset pidettiin juutalaisella hautausmaalla, sillä koko perheeni on juutalainen. Oli juutalainen, ajattelin ja näpäytin itseäni henkisesti sormille, nyt ei olisi muita kuin minä. Kyyneleet valuivat polttavan kuumina virtoina poskiani pitkin. Tähän asti olin pystynyt olemaan itkemättä, mutta äidin lempilaulu mursi suojakuoreni. Halusin vain käydä makaamaan haudan viereen ja juurtua siihe puiden ja läheisteni ympäröimänä. Lysähdin polvilleni ja katsoin kuinka miehet laskivat ensimmäistä arkkua auki kaivettuun sukuhautaan. Otto Nymber, kurkkuani kuristi kun näin isän nimen kaiverrettuna arkun päälle. Kun kaikki arkut oli laskettu muut lähtivät poispäin haudalta, mutta antoivat minun jäädä. “Kuule Israel, herra meidän Jumalamme, herra on yksi”, kuiskasin ja heitin hautaan kimpun punaisi ruusuja ja valkeita liljoja. Nousin ylös ja otin pari askelta poispäin, mutta käännyin vielä katsomaan hautakiveä: Otto Nymber, Adele Nymber, Lucas Nymber, sekä Else Madalena Nymber. Halusin, että noiden kaikkien alla lukisi Gabriella Nymber 1999-2014. Mutta ei, olin vieläkin täällä. Menin kotiin ja sohvalle makaamaan. Itkin, kunnes vajosin autuaan tiedottomaan tilaan.

Näin kaiken uudestaan, tällä kertaa vain en ollut auton sisällä vaan sen ulkopuolella ja yritin varoittaa perhettäni. En onnistunut. Kauhea yhteentörmäyksen ääni täytti korvani. Juoksin kohti autoa, jotta voisin tehdä jotain pelastaakseni perheeni. Else juoksi minua vastaan ja nappasin hänet tiukkaan syleilyyn. Else alkoi yskiä ja yskän mukana lensi verta hänen suustaan. Laskeuduin polvilleni ja laskin Elsen pään jalkojeni varaan. Silitin Elsen kasvoja ja juoksutin sormiani hänen hiuksissaan. Elsen poskelle vieri kyynel, jonka suutelin pois. “Ei hätää”, toistelin hänelle tyynnyttävästi. Else yritti sanoa jotain, mutta hänen suustaan tuli vain verta ja muminaa. Kumarruin lähemmäs. “Tässä”, Else kuiskasi ja tajusin, että hän yritti ojentaa minulle jotain. Hän puristi sen käteeni ja kuulin kuinka Elsen sydän lähti laukkaan, ennen kuin pysähtyi lopullisesti. “Else!”

Heräsin huohottaen omaan huutooni. Kämmenessäni tuntui kipua ja huomasin, että olin puristanut käteni nyrkkiin. Avasin nyrkkini, kämmenelläni lepäsi Elsen rakkain rannekoru, jonka hän oli saanut isoäidiltämme Gwendolyn Numberiltä. “Miksi minä oli ainoa, joka selviytyi?”

Heräsin uudetsaan itsepintaiseen koputukseen. Kiedoin peiton ympärilleni ja laahustin avaamaan ovea. Vilkaisin itseäni eteisen peilistä. Näytin kamalalta: silmäni olivat punaiset itkemisen jäljiltä ja poskilleni oli kuivunut kyyneleitä. Olin laihtunut niin paljon viime kuukauden aikana, että erotin selvästi törröttävät luuni vaatteiden alta ja ennen pyöreähköt kasvoni olivat muuttuneet teräviksi ja luisiksi. Ihoni oli kauttaaltaan kiristynyt luitteni päälle kuulaana ja kireänä. Vaaleanruskean hiukseni olivat takussa ja hamppuuntuneet. Määrätietionen koputus jatkui yhä ja menin vihdoin avaamaan.

“Mummi, mitä sinä täällä teet? Et tullut edes hautajaisiin. Luulin, että sinulla oli lonkka murtunut”, sanoin ihmeissäni tunnistaessani henkilön, joka seisoi ovellamme. “Gabriella kulta, tulin hakemaan sinut kotiin. Sinä saat asua tästä lähin minun luonani”, mummi sanoi, kun päästin hänet sisään. “Pakkaappa tavarasi niin lähdetään”.

Tunnin kuluttua matkalaukkuni oli pakattu. Mummi sanoi, että loput tavarani tultaisiin hakemaan myöhemmin. “Mummi”, aloitin epäröiden,”voisimmeko käydä haudalla” Mummi katsoi minua ymmärtäväisesti: “Tottakai Gab”.

Laskeuduin polvilleni ja laskin maahan kynttilän, jonka mummi sytytti ja Elsen käsikorun. Mummi katsoi korua ja sitten minua. “Else haluaisi, että ottaisit tuon korun ja vaalisit sitä kuin kalleinta aarrettasi” Mietin hetken ja tajusi, että mummin sanoissa oli järkeä. Pujotin korun laihaan ranteeseeni ja vilkaisi olkani yli hautaa vielä kerran. Lähdin mummin mukaan uuteen elämääni, joka olisi täynnä ikävää ja menetyksen tuskaa, mutta sieltä voisi löytyä myös muutama valon pilkahdus.