Juoksen portaat äänettömästi ylös, avaan oven ja hiivin sisään. Voi miten suloista. Jätkät jakoivat huoneen, mutta tuskinpa kukaan olisi voinut erottaa kumpi oli kumman puoli, sillä molemmat olivat yhtä täynnä roinaa. Andrean vihreä reppu oli nostettu kunniapaikalle, huoneen ainoaan tahrattomaan kohtaan. Olen varma, että sekin oli raivattu laukkua varten. Nappaan repun, mutta jäänkin vielä huoneeseen. Otan kummankin muistiinpanovihot. He saisivat uudet tilalle, mutta menettäisivät koko lukukauden muistiinpanot, sitä paitsi ylihuomenna on koe. Sujautan paperit reppuun Adele ja Andrea saisivat tehdä niillä mitä tahtoivat, en minä niitä tarvinnut. Pojat tulevat vastaan oleskeluhuoneessa. ”No tulitko anelemaan anteeksiantoa”, Jasper virnistää nähdessään minut. ”En ikinä”, vastaan napakasti. ”No mitä sitten”, kysyy Josef hieman hämillään, kuin olisi odottanut minun olevan pahoillaan jostakin. Olenkin, mutten mistään, mitä olin itse tehnyt. ”Pojat oikeesti. Eiks teillä oo mitään muuta tapaa kostaa, kun kiusata skidejä”?
”Et jättäny muuta vaihtoehtoa”, kuuluu uhmakas vastaus, joka muuttuu koko ajan pelokkaammaksi tuijotukseni alla. Nyökkään päälläni portaita kohti. He hipsuttavat vaisuina ja lannistuneina ohitseni. Ilmeisesti heidänkin päästään löytyy edes muutama kituva aivosolu. Idiootit, he eivät edes olleet tajunneet, minun vieneen reppua, vaikka se heilui koko ajan olallani.
Palaan takaisin tyttöjen asuntolaan. Andrea saa reppunsa takaisin ja kosto ajatuksesta haltioituneet kaksoset heittelevät papereita vuorotellen tuleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti