Teksti on yksi kirjeistä rajan toiselta puolelta. Aiempi kirje on Aaltojen armoilla. Lue se ennen tätä, niin saatat ymmärtää tekstiä paremmin :)
Ovi pamahti kiinni hänen jälkeensä. Ilma purkautui ulos suustani, kun valuin seinää pitkin lattialle. En näkisi sinua enää ikinä. En tiedä kuinka jatkaa enää eteenpäin, joten aloitan palaamalla ajassa taaksepäin.
Suljen silmäni ja luomieni alla näen välähdyksiä menneisyydestä. Sen kun olit ensimmäistä kertaa tullut juttelemaan minulle. Kuinka olimme katsoneet yhdessä elokuvan ja sen kuinka olit alkanut leikkimään hiuksillani, kun elokuva oli käynyt sinulle tylsäksi. Sen kuinka näin sinut ensi kertaa. Kuinka olimme suudelleet ensimmäistä kertaa. Kuinka olin saanut sinulta kaiverruksin varustetun sydän riipuksen lahjaksi.
Pieniä hetkiä myös ajalta, ennen seurustelua. Katsekontakti käytävässä, ensi hapuilut seurustelun alkuvaiheilla. Muistin kerran, kun olit ollut luonani ensimmäistä kertaa. Sen kun olin tavannut vanhempasi. Kuinka olit tullut luokseni, vaikka olin ollut kipeä. Olimme katsoneet yhdessä elokuvia ja juoneet kuumaa kaakaota.
Millään ei olisi enä mitää väliä. Sinä olit kadonnut, mennyt jonnekkin, mihin en voisi sinua seurata. En syytä sinua, mutta miksi jätit minut yksin. Kävikö se niin äkkiä, ettet ehtinyt ajatella mitään. Vai oliko se ollut tietoinen teko. Olitko itse niin halunnut. Jos olin niin, en ymmärrä miksi. Mikset sanonut mitään. Sinä olit vaikuttanut iloiselta.
Missä olet nyt rakkaani. Oletko vielä täällä, vaiko jo poissa kokonaan.
Rakastatko minua enää. Vai oletko jo unohtanut.
Koko sydämestäni haluan seurata sinua, mutten voi. Täällä on liian monta, jotka vielä tarvitsevat minua. Mutta, minä tarvitsin sinua ja silti sinä lähdit. Avaan silmät sekunniksi ja nipistän ne sitten uudestaan kiinni. Poskelleni valuu kyynel. Vedän polvet koukkuun ja kierrän käteni niiden ympärille, Keinutan itseäni edestakaisin. Hengitän syvään ja pyyhin nenän hihaani. Ällöttävää, eikö? Sinun täytyy antaa se minulle anteeksi. Muistathan, sinulla oli aina nenäliina mukana. Minä olin se, joka aina tarvitsi sitä, mutta en muistanut ottaa omia mukaani. En tiedä kuinka pärjään nyt, kun et enää ole katsomassa perääni. Vieressäni on kasa virttyneitä huopia. Otan niistä kaksi ja käärin ne ympärilleni.
Muut löytävät minut seuraavana aamuna samasta huoneesta. Kumpaankin käsivarteeni tartutaan ja minut kiskotaan pystyyn. Liikun kuin unessa. Muut pitävät minua pystyssä, minä vain liikutan jalkojani. Askel, toinen askel. Oikea, vasen, oikea... Ei se niin vaikeaa ole, jankutan itselleni. Kaadun kuitenkin muutaman kerran, ennen kuin olemme perillä. Jalkani ovat jähmeät yön jäljiltä, sen lisäksi, ne ovat täysin voimattomat. Kylpyhuoneessa peilistä tuijottaa takaisin riutuneet kasvot, joille on kuivunut kyyneleitä. Silmät ovat punaiset ja niiden ympärillä on tummat renkaat. Nenä punoittaa. Lysähdän lattialle ja keinutan itseäni itkien.
Ulkona satoi. Olimme tulossa elokuvista. Valitit, että leffa oli ollut aivan liian tyttömäinen ja imelä. Naurahdin ja sanoin, että ensi kerralla valitsisin, jotain vielä pahempaa. Virnistit, sillä tiesit, etten tekisi niin. Olimme melkein perillä. Hidastit askeleitasi hiukan niin, että olit viistosti takanani. Juuri kun olin kääntymässä puoleesi, tartuit minua takaapäin vyötäröstä ja nostit ilmaan. Kieputit minua ilmassa muutaman kierroksen ja laskit maahan niin, että kiepautit minut itseäsi kohden. Nauroin ja tarkastelin samalla kasvojasi. Kasvomme olivat vastakkain, vain noin kymmenen sentin päässä toisistaan. Kätesi olivat edelleen lanteillani. Katsoin sinun suklaan ruskeisiin silmiisi. Sitten kummarruit puoleeni ja painoit huulesi huulilleni, pehmeään suudelmaan. Olin väsynyt ja olimme molemmat likomärkiä, mutta en välittänyt. Hetki oli liian täydellinen pilattavaksi noilla merkityksetömillä yksityiskohdilla. Unohdin hetkeksi kaiken muun. Maailmassa oli vain sinä ja minä, ei ketään muuta. Lopulta tahdikas, kotiin suuntava pikkuveljeni keskeytti meidät, Marssitin kiusankappaleen matkoihinsa ja käännyin takaisin puoleesi. Hetki oli mennyt ohi, mutta kun jatkoimme matkaa kävelimme lähekkäin ja sinä kietaisit käsivartesi harteilleni. Vedit minut kainaloosi. Kotiovella vielä suutelit minua pikaisesti, ennen kuin lähdit pois. Käännyit vielä postilaatikoilla katsomaan taaksesi. Hymyilin ja vilkutin sinulle. Nostit kätesi viimeiseen tervehdykseen. Kun astuin ovesta sisälle, tuo pikku riiviö oli selittämässä äidille ja isälle, kuinka olimme suudelleet. He katsoivat minua lempeästi hymyillen, mutta eivät sanoneet mitään.
Seuraavana päivänä aloimme seurustelemaan virallisesti.
Istun kylmällä laatta lattialla, kunnes alan täristä kylmästä. Nousen ja avaan hanan. Valutan vettä ensin käsilleni, jonka jälkeen kouraisen vettä käteeni ja kastelen sillä kasvoni. Väännän veden jääkylmälle ja toistan kasvojen huuhtelun.
Laahustan keittiöön peittoon kääriytyneenä, hiukset kampaamattomana pehkona. Istun alas, eteeni työnnetään lautanen. Syön vaikka ei tee mieli. En edes tiedä, mitä suuhuni pistän, kaikki maistuu kuitenkin samalta. Äiti siirtyy taakseni ja rupeaa sormin setvimään takkujani auki.
Hän huokaa ja painaa hetkeksi poskensa päälakeani vasten. Alan taas itkeä. Silmät sumenevat. Minua huimaa. Hetken kuluttua saapuu tervetullut tiedottomuus. Mustuus.
Sinä lähdit, minä jäin. Se sattu enemmän kuin mikään muu. Mutta yritän jatkaa tiedän, että haluaisit sitä. Tulen vielä tapaamaan sinut, tavalla tai toisella. Vielä joskus. Siihen asti: Rakastan sinua. Aina ja ikuisesti, huolimatta siitä, ettet ole täällä enää.
Hyvästi rakkaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti