Metsän kuiskaus

Kaksi vuotta sitten joululomalla aloitin kirjoittamaan tarinaa. Sitä ei koskaan ole kirjoitettu valmiiksi ja tänä jouluna löysin sen kaapin perältä. Tässä on korjailtu ja puhtaaksi kirjoitettu versio alkuperäisestä alusta. 

Metsän kuiskaus

Luku 1                Lumeton jouluaatto

"Siis niiku, et voi olla tosissas. Miten niin me ei lähetä tänä jouluna matkalle", kiljui Charlotte. "No, kun tuon raha puolen kanssa on ollut vähän niin ja näin", isä vastasi vähintään yhtä vihaisena, mutta hänen sanoistaan kuulsi puolustelu. "Heittäkää sitten Meg pihalle, siinä sitä rahaa säästyy", Charlotte ärjyi. Nyt puuttui äiti puheeseen, "Margareth pysyy täällä, jos ensi vuonna haluat matkalle, niin saat vähentää ensimmäiseksi omia kulujasi."

"Niin mut hei haloo, etteks te nyt tajuu, et kaikki lähtee jouluks ulkomaille, et voi vaan relata, eikä tartte koko ajan huolehtii läksyistä," yritti Charlotte vielä. "Millon sinua on alkanut läksyt kiinnostaa?" piikitteli Cecilia "Me ei olla menossa tänä jouluna ulkomaille", isä sanoi tuimasti. "Ja pikku Meg ei oo menossa minnekkään", täydensi Cecilia. 

Keskustelu käytiin lokakuun lopussa. Nyt on joulukuun 13. päivä, eikä vieläkään ole satanut lunta. 

Minun nimeni on Margareth Emily Sandersson, mutta vanhempieni kadottua muutin serkkujeni luo ja nimeni vaihtui. Eli nyt siis olen Meg Harf. Nimeni on edelleen Margareth, mutta Meg on muiden mielestä parempi. Emily nimeni on otettu pois ja sen tilalle annettu Celina, jotta se olisi samanlainen kuin serkuillani. Vihaan sitä nimeä niin paljon, että olen päättänyt elää ilman toista nimeä. 

Vanhempani katosivat eräänä yönä, kun olin 12-vuotias. Kun saavuin serkuilleni Cecilia otti minut huostaansa ja pitää minua edelleen pikku Meginä, vaikka hän on minua vain vuoden vanhempi. Charlotte puolestaan on vihannut minua, siitä päivästä lähtien. 

Jatkoin siis elämää Meg Harfina ja olen nyt melkein neljätoista. Koulutodistukseni hipoo melkein kympin keskiarvoa sillä, vaikka käyn kaksi kertaa viikossa tanssimassa, jää minulle paljon luppoaikaa, jonka täytän lukemalla, tekemällä käsitöitä ja opiskelemalla. 

Okei, on siis joulukuu, emmekä ole lähdössä Charlotten harmiksi ulkomaille. Minua se ei haittaa, sillä olimme aina vanhempieni kanssa joulun kotona. 

"Ei voi olla totta, just sinä jouluna, kun me ei olla lähdössä matkoille, ei sada edes lunta. Isi tee jotain, mä en haluu viettää joulua täällä harmaassa loukossa", Charlotte raivosi illallispöydässä. "Charlotte en voi nyt tehdä mitää, mutta lähdemme tapanina mummon luo ouluun ja siellä on lunta", isä lepytteli. "Minäkin kaipaisin lunta, mutta on ihana nähdä taas mummoa", pohti Cecilia. "Niin juuri, siitä onkin aikaa, kiun viimeksi oltiin joulu kotona. Ehkä Meg voisi auttaa, kun hänellä on tuoreempaa tietoa joulun vietosta", sanoi äiti. "Joo Meg voisi kertoa, miten vietetään, oikea perinnejoulu", Cecilia intoili. Lopun ajan ruokailusta istuimme hiljaa. Kuten ehkä olet huomannut, en osallistu ruokapöytä keskusteluihin kovin usein. Jos koskaan. 

Olimme hakeneet kuusen ja koristelleet sen vanhempieni vanhoilla koristeilla. Olin vienyt tätini, eli Charlotten ja Cecilian äidin jouluruoka ostoksille. Olin auttanut Ceciliaa paketoimaan lahjoja, pystyttänyt sedän kanssa kuusen ja ripustanut jouluvaloja, sekä ollut tädin oikeakäsi keittiössä. 

Nyt on joulukuun kahdeskymmeneskolmas päivä ja kaikki on valmista, mutta lunta ei ole tullut hiutalettakaan. 

Luku 2               Aattoilta

Herään aamulla varhain. Menen alas ja vain vain todeta, etteivät sukulaiseni ole kovin aamuvirkkuja. Kello on puoli kymmenen ja koko talo nukkuu, vain minä olen valveilla. Varttiavaille kymmenen talon ainoa ääni on Harry sedän tasainen kuorsaus. 

Kello on 10.15, kun oveen koputetaan. Menen avaamaan ihmetellen, miksi joku tuli jouluna ovellemme. 

Myöhemmin ajattelin, että minun olisi pitänyt miettiä, mikä tuli ovellemme jouluna. 

Näin ovellamme suden. Se katsoi minuun keltaisilla suden silmillään ja seisoi liikkumatta. Olimme molemmat hetken jähmettyneenä, kunnes sisi loikkasi minua päin. 

Seuraavan kerran. kun tulin tajuihini näin suden raahaavan minua metsään päin, pitäen hampaillaan kiinni vasemmasta nilkastani. 

Yhtäkkiä näin itseni, kuin valokuvasta. 

Näin harmaan suden ja nilkkani, josta se minua raahasi. Näin verta ja mietin, oliko se minun vai suden. Nain itseni selällään lumessa katse taivaalle kohotettuna. Minun siniharmaat silmäni näyttivät elottomilta ja hetken mietin olinko kuollut ja siksi näin kaiken itseni ulkopuolelta. Minulla oli päälläni yöpaita, joka koostui pitkistä housuista ja t-paidasta, sekä harmaasta villatakista. hiukseni olivat levinneet pilveksi pääni ympärille. Olen pitänyt itseäni aina rumana, mutta outoa kyllä, näytin aika kauniilta maatessani maassa suden repiessä minua eteenpäin. 

En pelännyt. Salaa toivoin, että susi tappaisi minut. Olin väsynyt elämään, halusin pois, en jaksanut enään taistella. Oli aika luovuttaa. 

Mutta susi ei tappanut minua, vaan vei minut syvemmälle ja syvemmälle metsään. Tunsin menettäväni tajuntani ja yhtäkkiä en nähnyt enää muuta, kuin mustaa. 

Kun avaan silmät, on alkanut jo hämärtää. Joulukuussa valoisan hetki menee nopeasti ohi, mutta silti jotenkin tiesin, että oli jo miltein keskiyö. Lähdin liikkeelle, sillä en halunnut jäätyä tähän. Hassua, hetki sitten toivoin, että susi tappaisi minut ja nyt pakenen kuolemaa. 

Kun olin aikani haahuillut metsässä näin valoa. Kun menen lähemmäs pystyn toteamaan, että valo tulee nuotiosta, joka on sytytetty kalliossa olevaan onkaloon. Joudun tukemaan itseani kallion seinämää vasten, etten lyyhistyisi kasaan. Pystyssä pysyminen olikin melkoinen saavutus, sillä onkalossa istuivat omat vanhempani. "Emily kultaseni, kuinka sinä täällä" isä kysyi äänessään sitä lämpöä, jota olen kaivannut pitkään, mutta toisaalta vahva kysyvä painotus. "Tule tänne ruususeni", äiti kuiskasi kyyneleet silmissä, levittäen kätensä halaukseen. 

Menen äidin luo ja hetken päästä nukahdin tulen liekin ja äidin turvallisten käsien lämpöön. 

Luku 3                Aavistus

Herään tyhjässä luolassa tuhkakasaksi muuttuneen nuotion vierestä. Vanhempiani ei näy enää missään. Se, että vieressäni on hiipunut nuotio todistaa, että joku muukin on ollut luolassa, sillä minä en osaisi sytyttää nuotiota. Sitä paitsi suden raatelema jalkani on sidottu taitavasti. 

Kun astun luolasta ulos, huomaan maassa jalanjälkiä ja lähden seuraamaan niitä. Yhtäkkiä pensaikko heilahtaa ja susi hyppää päälleni, kaataen minut selälleni märkään maahan. Susi kumartuu kohti oikeaa kättäni ja juuri kun se on upottamassa hampaitaan siihen, paikalle tulee huomattavasti suurempi susi. Murahtamalla se käskee pienemmän pois kimpustani, ilmeisesti suurempi haluaa itse tappaa minut. 

Kun pienempi susi on poistunut isompi jää istumaan lähelleni. Istumme pitkän aikaa, ennen kun nousen varovasti seisomaan. Susikin nousee ja nyökkää päällään pois päin luolalta. Lähden seuraamaan sutta, vaikka tiedänkin, että se on sulaa hulluutta. Hämmästyn suuresti, kun tulemme metsän reunaan. Siin kohtaa susi pysähtyy ja arvaan, ettei se halua tulla tämän lähemmäksi asutusta.l Se katsoo minuun, mikä aiheuttaa minulle kylmiä väreitä, sillä voisin vaikka vannoa, että ne sen silmät ovat tismalleen samanlaiset kuin isäni. Hetken tuoijotammen toisiamme simiin, jonka jälkeen lähden hitaasti kävelemään kohti serkkujeni taloa, sillä jalkaani pakottaa aika lailla. 

Kun astun sisälle taloon, ajattelen hetken ilmoittavani paluustani, mutta jätän sen kuitenkin tekemättä. Löydän kaikki tapittamasta televisiota, kun kävelen olohuoneen ohi. Pieni pettymys häivähtää rinnassani, kun kukaan ei näytä huomanneen katoamistani, saati paluutani. En ollut syönyt sitten toissapäivän, mutta silti minulle ei ollut nälkä, joten jätin pohjaan palaneen keiton keittiöön ja suuntasin omaan huoneeseeni, joka oli aiemmin ollut vierashuone. 

Kymmenen minuutin päästä löydän itseni vessasta oksentamasta. Koska kaikki olivat yhä TV:n lumoissa, en häirinnyt heitä vaan tassuttelin keittiön lääkekaapille. Mittasin kuumeen- ei kovin korkea- ja otin särkylääkkeen pahimpaan jomotukseen. 

Hiivin huoneeseeni ja pujahdin heti peiton alle. Nukahdin heti ja näin levottomia unia. 

Olin lentokentällä, vilkutin jollekulle, mutta en nähnyt häntä, enkä saanut mieleeni hänen nimeään. Tähyilin väkijoukkoon, mutta en näe ketään tuttua. Sitten näen punaisten hiusten vilahduksen. Äiti? Yritän seurata häntä, mutta joku tarttuu minua takaapäin olkapäistä ja repii minua lentokoneeseen johtavaan putkeen. En näe käsien omistajaa, mutta nuo kylmät kädet vetivät minua koneeseen ja istuttivat minut etummaiselle penkille. Kone kiihdytti vauhtia ja nousi ilmaan. Juuri kun kone oli asettumassa kurssilleen se alkoi valua takaisin kohti maata. Kone putosi täysin pystyasennossa. Sisätiloissa alkoi vilkkua punaiset valot ja lentoemännät alkoivat hädissään huudella ohjeita laskuvarjojen käyttöön. Koneen kapteeni ilmoitti, että meillä olisi viisitoista sekuntia aikaa, ennen kuin kone rysähtäisi maahan. Ovet avattiin. Menin etumaiselle ovelle, mutta epäröin, sillä minusta tuntui, että koneessa oli jotain tai joku, mitä minun pitäisi pelastaa. Yhtäkkiä varmuus, että tuo jokin selviäisi täytti minut ja hyppäsin. Liidin ilman halki muutaman sekunnin ajan, kunnes tömähdin maahan. Makasin selälläni matalassa suihkulähteessä, jossa oli vettä niin vähän, että se ylettyi juuri ja juuri peittämään käteni. Päälleni tömähti jotain. Räpyttelin silmiäni, sillä en kyennyt uskomaan näkemääni. Päälläni makasi puolentoista vuoden ikäinen tyttö. Tytöllä oli pitkät punaiset hiukset ja suuret vihreät silmät. Ihan niin kuin minulla, tismalleen samanlaiset. Nousin seisomaan ja puristin lasta itseäni vasten. Tyttö kietoi kylmät kätensä kaulani ympärille. Seisoimme siinä matalassa vedessä, johon heijastui liekkejä ja katselimme koneen palavan koneen savuavia raunioita. Pahoinvointi ja syyllisyys kulkivat lävitseni puistattavina aaltoina. Lapsi piti minusta yhä tiukemmin kiinni. Vain me olimme selvinneet. Minä ja pikkusiskoni. 

Tällä kertaa en ehtinyt vessaan vaan oksensin sänkyyni. Silmät olivat märät kyynelistä ja hiukset takussa. Ihoani peitti ohut, nihkeä hiki kerros. Täti kurkisti ovesta ja kiirehti luokseni. "Voi sinua pientä, täälläkö sinä olet ollut koko ajan ja vielä vatsataudissa", Helena surkutteli. Nyökyttelin surkeana, sillä en todellakaan halunnut kertoa yöstäni metsässä. Menin vessaan pesemään kasvoni ja harjaamaan hampaat, sekä hiukset. En ole mitenkään laiha, mutta en myöskään lihava. Jotain siltä väliltä. Sellainen normaali.  Minulla oli kapeat kasvot, pieni suu ja nenä, sekä suuret silmät. Punaiset kiharat yltivät ristiselkään asti. Näytän vahvalta ja jollain tapaa balleriinalta. 

Kaikesta huolimatta lähdimme tapanina mummolaan. Helenan mukaan se oli vain joku yhden vuorokauden pöpö, sillä aamulla olin ihan terve. Mutta itse ajattelin huonon olon johtuneen jalassani olevasta haavasta. . .