Salaisuudenkantaja valmis?

Ei ihan. Sorry.
Mutta siis tänää tuli kirjoitettua sen verran, että pääsin sivulle 100!!!
Joten nyt siis 101(dalmatialaista) pitkä tarinani on loppuhuipennusta vaille valmis :)!!!

siskokset

Oukei eli tehtävänä siis kirjoittaa kaksi henkilöä missä muodossa tahansa. Toinen tosielämästä ja toinen täysin ihan kokonaan keksitty. Laittakaapa kommentteja kumpi näistä on oikea.

Silmät on siniset kuin mustikka ja sydämen muotoisia kasvoja rajaavat suklaanruskeat hiukset. Hiukset on luonnostaan laineilla ja nyt kun ne on vapaina ne muodostaa söpön verhon sen ympärille. Hiukset ulottuvat lonkkiin asti. Yleensä ne on nutturalla tai niillä ihanilla leiteillä, joita se osaa tehdä. Ripset on mustat ja kulmakarvat ohuet ruskeat viivat. Ei se puhu vaikka haluaiskin. Sillä on paljon sanottavaa, mutta kurkkuun painuu aina tulppa kuin lavuaarin reunaan ja jos se jotain möläyttää ei se enempää selittele. Pukeutuu yleensä mekkoihin, sillä on tosi omaperäinen tyyli, mutta se sopii sille jollain oudolla tavalla. Korvat on pienet ja nipukoissa loistaa lähes huomaamattomat timantit. Se rakastaa kirjoja, ihan niinkuin minäkin. Mutta se osaa runoilla ja kirjoittaa jatkuvasti jotakin. Mä niin ihailen sen kirjallisia lahjoja. Molemmissa ranteissa roikkuu ohut löysä hopeainen ketju ja kaulassa rippiristi, valkokultaa. Nyt se on paljain jaloin ja valoinen pellavamekko päällä. Mistä lie kirpputorilta sen hankkinut. Se on laiha. Jopa liiankin laiha. Eikä sillä löydy voimaa. Ei nilkoista, ei käsistä eikä pajoa muualtakaan. Se on kuin perhonen. Erittäin kaunis sellainen. Paitsi sitten kun katsoo kasvoja. Silmät ovat pienet vaikka kauniit ovatkin. Nenä suhteettoman iso ja suu leveä. Sen pitäisi olla toisin päin, jotta sen kasvot olis edes jotenkin sopusuhtaiset. Iho on punavalko läikikäs ja herkkä kuin mikä. Taiteellinen se on, muttei juuri kielipäätä paitsi äidinkielessä. Enkku menee, mutta siinäkin kesti vuosia. Sellainen on mun sisko.

Mun siskolla on vaalean ruskeat hiukset. Vaaleat luonnonraidat ympäröimässä kasvoja muuten tummempaa. Yleensä ne on kiinni, koska se sanoo, että ne häiritsee. Kuitenkaan se ei haluu leikata niitä. Ne ylettyy jo yli puolen selän ja ovat luonnostaan oikukkaat, mutta suorat. Ne on kauniit mun omat nimittäin muistuttaa enemmän mutaa, kuin kypsää heinää. Kasvot on ovaalit. Niissä on picassomaista kauneutta, mutta ne on yhtä epäsopusuhtaiset, sillä silmät ovat liian pienet. Sen silmät on vaaleemman siniset kuin mun. Ja niissä on seassa harmaita pyörteitä, ne näyttää melkein galaksilta. Kulmakarvat on niin vaaleet, ettei niitä edes nää ja ripet tummat, kuin niissä ois kokoajan meikkiä, vaikkei niissä oo. Eihän se ikinä meikkaa, niinkun en minäkään. Korvat on isommat ja kauniimmat kuin mun. Niihin sopii isommatkin korvakorut, vaikkei se usein koruja käytäkkään. Ainoo jota se pitää on kello.  Se pukeutuu aina farkkuihin ja pliisuun paitaan. Se on järjestelmällinen ja huolellinen, mutta sillontällön se saa laiskimuskohtauksen ja heittää kaiken minne sattuu. Koulussa se kuitenkin pärjää. Ja se on niin itsevarma puhuja, sanoo aina kaiken mitä kielenpäällä on. Vähän pyöreyttä sillä on lantiossa ja vatsanseudulla, mutta se ei tee siitä rumaa. Enemmänkin oman itsensä, eikä sitä kukaan edes nää. Rinnat sillä on suuremmat kun mun ja siitä mä oon kateellinen. Jalat on vahvat ja se on tosi venyvä. Mä olin joskus, mutten enää. Sellanen mun sisko on.

Sairaalaleikkiä

Tömisevät askeleet auringon mustaamalla nurmikolla.  Ruoho kituu. Huutaa oikeuttansa elämään. Leikkikenttä ilman lapsia, kysyy missä nauru, miksi lapset jäävät sisälle makaamaan. Kaksi tyttöä juoksee, leikkivät hippaa. Nuorempi haluaa pysyä vauhdissa, vanhempi rukoilee, että sisko voisi leikkiä niin kuin kaikki muutkin. Ruosteinen keinu, hiekkalaatikko ja punanen leikkimökki. Alena leikkii Alexin kanssa hiekkalaatikolla. Mikaelia ei näy. Ilmeisesti poika lepää. Tervehdin Alenaa hänen katseensa on huolta täynnä, mahtaakohan Mikael sittenkään nukkua. Bea riuhtoo leikkimökin ovea, kuten aina se on lukossa. Huudan tyttöä lopettamaan. Saan vastaukseksi mutinaa ja lähenevää töminää. Tytöt tulevat juosten, tönien toisiaan. 

”Äiti saadaanko me mennä ottamaan lettuja?” Vilkaisen olkani yli leikkitädit paistavat lettuja. Jakelevat niitä hillon ja vaahdon kera. Myönnyn, mutta muistutan, että kohta on lähdettävä. Bea nyökkää vakavana, mutta Annaa ei kiinnosta, hän toheltaa jo innokkaana lettujen luo. 

Kello tikittää. Alkakaa tulla jo. Bea lupaa sisarelleen heppa kyydin. Ihhahaa ihhahhaa hepo hirnahtaa: Lurittelee Anna kikattaen. Toisin kuin siskonsa, tyttö ei tiedä mikä odottaa. 

”Bea meetkö leikkiosastolle. Mä tuun kohta ja mennään sitten yhdessä syömään.” Tyttö nyökkää kai hän tietää, ettei vaihtoehtoja ole. 

Kun pääsen leikkiosastolle Bea hoitaa tunnollisesti keskoskaapissa makaavaa nukkea. Nostaa nuken syliinsä ja tuudittaa sitä lähestyessäni. Bea nostaa katseensa silmiini. Näen silmien kiiltelevän. Kimaltelevan udun läpi huokuu huolta, pelkoa ja suuttumusta. 

”Onko se jo nukahtanut”, tyttö vaatii tietää. Nyökkään. Ojennan käteni ja Bea tarttuu siihen. Kävelemme maanalaista käytävää. Ruokalassa Bea tuijottelee ikkunasta ulos juuri alkaneeseen sateeseen. Hän tietää. Tietää kuinka vakavaa se on. Muttei sano mitään. Ulkoilma on jo saanut tarpeeksi huomiota. Harmaat silmät siirtyvät tarkastelemaan kasvojani. Tutkimaan sen ilmeitä. 

”Milloin Anna tulee kotiin”, hän kysyy.

”Ei vielä pariin kuukauteen”, Silmät tuimistuvat. 

”Ai niinku Mikael”. Nielaisin. Tyttö tietää liian tarkkaan.

Nukahdan

painan pääni
maisemien vieriessä ohi

matka pitkä
taitettu
toinen jäljellä

hyrinä rauhoittaa
musiikki parantaa
hyvä tähän
on nukahtaa
jo ennen kuin
huomaankaan

Sinä palasit

kuinka kaunis

on näky kun

aurinko paistaa

säteet hyväilevät

syksyistä metsää

hätää heiluttava 

karvaturri juoksee

edelläni

katson sen perään

seuraan koiraa

syksyiseen taikamaahan

suljen silmäni

tuuli kieputtaa hiuksiani

kutittaa poskiani

suutelee pehmeästi huuliani

ja

jatkaa matkaansa

missä olet?
istun rantakivelle
tuijottaen merelle
odottaen sinua

tuuli palaa luokseni
tuoden koiran mukanaan
kevyt henkäys kietoo syleilyynsä
kädet kietoutuu ympärilleni

painan pääni vasten rintaasi
huokaisten
sinä palasit

Puistossa

hiekan rahinaa
jalkojeni alla
vadän ilmaa keuhkoihin
pääni painaa
ja hartiat painuvat kumaraan
istun tien pientareelle
jalat eivät kanna
painan pääni ruohikkoon
tässä ikuisuuden voisi olla

hiekka rahisee
toisten jalkojen alla
kaikki kulkevat ohi
saksanpainenkoiraa
lukuunottamatta

alkaa tulla myöhä
ajattelen noustessani
läähätystä kuuluu takaani
tuhinaa, tepsutusta
saksanpaimen painaa päänsä
lonkkaani vasten
hyväilen sen päätä
hajamielisesti

omistaja tulla
jymistää
hiljaisuuteemme
ensin vain koira ja minä
sen jälkeen äkeä mies
ja kiskova remmi

annan koiran mennä
vaikkei se haluaisikaan
en haluaisi minäkään
kuiskaan jäähyväiset tuuleen

ysin ratikka
kolisee pysäkille
ja vie minut
mennessään

Terkkuja

Hei!

Hyvin menee vai meneekö? 

No vaihtelevasti ja useimmiten hyvää.

JA katsotaan nyt voi olla että jotain suurta tulee tapahtumaan, mutta voi olla että ei. 

Kummin vaan toivon kaikille kaikkea hyvää <3

JA MUISTAKAA

I know everything I juts can't remember it all at once (:

(Kiitoksia kaikille jotka edes vaivautuu vilkaisemaan mun blogia, mutta jos vain teillä on kaksi ylimääräistä minuuttia kommentoikaa (pliis))

Muistiinpanot

Anna minun olla minä
en ole sinä en ole hän
tuskin tiedän
mikä on suunta elämän
kuka minä olen
jos en ole hän enkä ole sinä
niin kaipa minä olen minä

Minä?

kuka se on
voiskitko esitellä?
Sinä/Minä/Hän/Me/Te/He
kertoisitko mikä kuvaa minua
ilo/suru
tumma vai vaalea

Mutta. . .

No istu nyt siinä ja
mieti tilanteita
joissa mokaat kaiken
ihan kunnolla
ja sitten on hetkiä
jolloin onnistut säilyttämään
murusen itseluottamusta

olen oikeasi pahoillani sanon viimein

sillä on pakko ryhdistäytyä
nousta ylös
en voi enää lojua
sängyn pohjalla

siivet elämän antaa meille
lennän niillä vapauteen
päästän irti maan tomusta
nukun unelmoiden taivaasta
unohtaen kaiken muun
unien maailmaan saavun

ikuinen virta rantatörmiin lyö
loppuun mut käytti
heitti mut pois
vain sen varaan laski
en korjaantuu vois

siis en minä nuku
ajattelen vain silmät kiinni

mitä muuta luulit
kun nimeni kuulit

loppuun käytetty
rikkinäinen säkki
talonani rautahäkki

muutakaan ei voi olettaa
sillä synnyin sydän rikki
sitä kasassa pitää muutama tikki

välillä aina tikit hajoaa

tunteeni katoaa

Sydämen kursin kokoon

en sitä pääse pakoon

kuljen sydän tulessa

tuska ei haihdu edes unessa

Ehkä joku vielä sydämeni korjaa

tai ehkei sitä ehjäks saa

Synnyin sydän rikki 
ei sitä korjaa yksikään tikki

mutta usko vaan
jalat kantaa
kurkota pilviin
sillä voimat riittää
kun pidät ystävät vierellä

ja muista

your father and your Father loves you

huutakaa vielä kaikki
Nipponha

(tässä on muistiinpanoni parilta viime kuulta addättynä yhteen. Anteeksi runon sekavuus. Kommentoikaa (pliis) että toimiiko tää yhtään) <3

Lennän pilviin

Potkiskelin tiellä olevia pikkukiviä. Vittu miks niitten piti edes olla siinä ajattelin vihaisesti. Raahasin taas turhan painavaa kassia ihan jumissa  ja olkapää kipeänä. Ja miks? Siksi että voi viedä töitä kotiin, kun ei riitä enää, että viettää kaikki valoisat tunnit tunkaisessa toimistossa vaan kotona pitää jatkaa niska limassa, jotta voi säilyttää työpaikan. Sitä se tuottaa, kun saa lapsen jo heti yhdeksäntoistavuotiaana. Olisin halunnut mennä yliopistoon, mutta Jonathan vei aikaa liikaa. Minä ja Tyler kävimme vuoroin töissä saadaksemme rahat kokoon kuuauden menoihin. Vanhempamme olivat hylänneet meidät heti kun tuli ilmi, että olin raskaana. He eivät olleet hyväksyneet meidän yhteenmuuttoamme vuotta aiemmin, mutta olivat pitäneet suunsa kiinni.

Rakastinhan minä Tyleriä, mutta rakkauteni oli vienyt minulta vapauteni ja nuoruuteni. Ja nyt en ollut enään kelvannut muuhun kuin assistentiksi. Juoksin päivät pitkät täysin turhien asioiden perässä. Tuuli ulvoi ja repi takkiani. Laitoin kädet puuskaan ja puskin läpi voimakkaasta tuuli muurista.

"Lisää vauhtia, kovempaa kovempaa!", huuto pysäytti kehää kiertävät ajatukseni. Käännyin katsomaan viereisessä leikkipuistossa keinuvaa pellavapäätä.
"Je voile à nuages", poika huusi nauraen helkkyvää naurua joka muodostui puhtaasta ilosta. Nuori tyttö joka sanoi jotain ranskaksi antoi pojalle vauhtia, vilkuillen vähän väliä hiekkalaatikossa peuhaavaa valeanpunaisiin puettua pikkutyttöä. Veikkasin, että nuori tyttö voisi olla aupair.
"Je voile à nuages", pojan into ja suloinen ranskan ääntäminen sai minut pakostakin paremmalle mielelle.

Kun nyt ajattelin niin Joonathan on ihana lapsi, enkä voisi elää ilman häntä. Elämäni tuntuisi tyhjältä, jos sitä ei täyttäisi lapsi. Kotini oli täynnä naurua ja rakkautta, minulla oli koti, ihmisiä jotka rakastivat minua ja välittivät. En haluaisi muuttaa mitään elämästäni. Jatkoin matkaani kevyemmin askelin, laukku ei painanut enään niin paljoa.

Ovi kolahti kiinni takanani. Joonahtan kipitti horjahdellen luokseni. Nostin lapsen syliini ja suukotin hänen otsaansa. Painoin poskeni hetkeksi hänen pehmoisia haituviaan vasten.  Ruokin pojan ja puin hänelle haalarin päälle. Istahdin keinuun Jonathan sylissäni. Potkaisin keinun liikkeelle ja otin vauhtia.
"Nous voilons à nuages?"

Myrsky

Tuuli puhaltaa

sade rummuttaa

kun mysky raivoaa

aamulla taas

kirkastaa taivaan

tuuli

hiukseni sekoittaa

minut puhdistaa

vie pois ikävän

surun kaipauksen

sade

viileä vesi 

pyyhkii kasvot 

kyyneleet polttavat

jotka kasvoille vuotaa

aina uudestaan

myrsky

kuvastaa ajatuksiani

sekavia sotkuisia

vihaa, surua 

pohjatinta ikävää

seesteinen aamu 

sateen jälkeen

jättää tyhjän 

tunteen 

kun kaikki on 

pyyhitty pois 

liitutaululta

ymmärrystä

tahdon huutaa

mutten kykene

voin vain

lisätä huutomerkkejä

!!!!!

tahdon potkia ja lyödä

raivota

mutta roolini on

kiltin tytön

aina läksyt tehty

ei ikinä mitään ongelmaa

en tarvitse mitään

en huomiotakaan

juu lellikää vään nuorempaa

kai isosiskon pitää aina

kestää kateus

sisäinen poltto

tulla halatuksi

ymmärretyksi

jos vain

kasvot ilmeettömät

tukahdetut kyyneleet

peitetään tunteet

ja valehdellaan että

kaikki on kunossa

ja sinä hölmö 

uskot

pää hajoaa

sitä vasaroidaaan

uuteen uskoon

kipu on järjetön

kestämätön

ja silti

nousen yhä uudestaan

ylös vain

kaatuakseni uudelleen

minulle annettiin 

uusi mahdollisuus

vain jotta se voidaan 

viedä minulta

toistamiseen 

tahdon huutaa

mutten saa ääntä ulos

voin vain tuijottaa sua

ja viestittää sanattomasti 

kaipaavaani sinua vierelleni

etkö näe?

voin ainoastaan

kirjoittaa

tyhjentää mieleni

paperille

jään aina vaan ulkopuolelle 

saan vain sääliviä katseita

osakseni

arvatkaa mitä

saatte pitää ne 

helvetin säälinne

en kaipaa niitä

voi sua parkaa 

juu juu 

ihan ku se auttais jotain

oon vaa saatanan 

turhautunut

kuulitteko 

TURHAUTUNUT

Kipu jyskyttää 

jäytää, polttaa viiltää

syö sisältä 

pala kerrallaan

kunnes ei jää mitään jäljelle

tyhjä kuori 

tuijottaen tyhjyyteen

joku

kuka tahansa

kiltti

AUTA

rintaa puristaa

pelottaa

kumpa voisin vain kuolla

jos hyppäisi 

mutta ei 

ei kuitenkaan

kai on vielä jotain

jäljellä mullekki

mut siis 

miten menee?

ootekko tosissanne

mitä muuta voi vastata

ku et paskaa

luuletko että

hymyilen

nyökyttelen ja sanon

ettei vois mennä paremmin

kyl mä tiedän etten enää parannu

et ei kannata muuta sanoa

juu ehkä teillä on huolia

murheita

mut eikai oo mun syy

jos mua sattuu

joten älä mulle huuda

jos lääkäri on tyhmä

ei oo mun vika

enhän mä enää niihin 

ees usko

käyn vaan teiän vuoks

jotta te ssaate rauhan

juu juu papparainen

ei kiinnosta

plää plää

ihan ku muka 

tietäisit jotain

oikeesti

pää räjähtää

kipu täyttää koko ruumiini

silmissä sumenee

pyörryttää

AAAAAAAAAAAH

miten ois aivokasvain

tai jotain

mitä tahansa muuta kun 

tiedottomuus

entä jos vaan 

kietoisitte kädet mun ympärille

tai otatte kädestä

pyyhitte kyyneleet

yhtä äänettömästi 

kuin minäkin

sanat juuttuu kurkkuun

älä suutu

jos en osaa puhua

ymmärrystä

kaipaan osakseni

muuta en pyydä

osaan laulaa

lausua runoja

mutta muuten olen mykkä

paperi on ääneni

ja kynä on sanani

fiiliksii ekalt kouluviikolta ;)

Hey everybody!!!

I´m so excited. High school have finally started and every day it's getting better and better. Really I can’t believe it. I hated english and math in secondary school and now I can’t wait the next class. Believe or not but I live first time in my life. The pain disturb of course and I barely can survive the school day. But when you are motivated enough any of that dosen’t matter.  I guess that all I wanted to say it’s that Kallio is the right place to me and i love the school and everybody in it.

From my heart I wish that you find the place of your own like I did because everything feels easier when you are there were you meant to be.

Ps. Dad stop playing with my toys.

(Pps. This is my english homework. )

Osa-aika onnellinen

aurinko miettii
kehtaako näyttäytyä
sillä liikaa onnea
ei saa näkyä

joskus kyyneleet virtaa
joskus nauru raikaa
voi ulos päin hymyillä
vaikka sisältä haavoilla

miksi edes vaivautua?

kysyt

koska vaikka sinuun sattuu
voi toiselle olla
hymysi lääkettä

vastaan
pieni hymy huulilla

kaipa onni vielä kääntyy
mutta mihin suuntaan

kun samaan aikaan
elän ensimmäistä kertaa
ja piilottelen kipujani

osan päivästä lennän
ja loput rämmin ojassa

kultainen keskitie
on hukassa

tanssin, laulan
kynä sauhuaa ja
piano soi ja laulaa

taide vapauttaa

murtuu rajat
eikä mikään enää
ole mahdotonta

ei edes
osa-aika onnellisuus
opiskelun ohella

Rippitytölle

viisitoista olet jo täyttänyt

kauniiksi kasvanut

risteykseen saapunut

on aika valita tie

Isän huomassa kuljen 

ja toivon samaa sulle

luottoa tulevaisuuteen

ja käsiä jotka kannattaa

en kai voi muuta sanoa

kuin rakas Sofia

toivon sinulle

kaikkea hyvää

rippipäivänäsi

En ollut valmis luovuttamaan

minä en ollut valmis luovuttamaan

mutta pimeys tulvii päälle

kipu pyyhkii pois

viimeisen vastarinnan

pudottaa polvilleen

anelemaan armoa

mutta en siltikäään ollut valmis

luovuttamaan

mutta niin vain kävi

If

It was an ordinary monday. Or so I touhgt. I woke up ten to seven and was freezing on the bus stop for twenty minutes before the bus was kind enough to arrive. I ran to the first class because I was already late. My history teacher didn´t even notice. After  lunch I had some extra time. So I went to the library. My friend called me. She said that one of her friends invited her to a party. She wanted me to go with her. I wasn´t sure. Unlike me, Celia loved partying.

“Please Mia. I need you to come with me. I don´t want to be the only one who doesn´t know anyone there”, she tried to persuade me.

“I´m sure you know some of the people. Besides you have a boyfriend, ask him”, I answered.

“He is coming”, she said.

“See, your’re not alone.”

“But still”, she tried.

“No, I really don´t wanna go”, I said firmly.

“I can drive you there but thats all”, I said before I hang up.

Later in the evening Celia came to my house. She was pretty nervous. She cloudn´t stop talking.

“Are you sure”, she asked.

“Yeah, I´m sure”, I answered.

“Okey, come on I am late.”

“Thats not my fault”, I reminded her.

In the car I put the radio on.

“Turn up”, Celia begged.

“I don´t like this song”, I said but turned the volume up a little bit. Celia stared at her phone all the time and finally I had to ask.

“Who you waiting for?”

“Andrew pomised to call when he arrives.”

“He must be late” I said trying to calm her down.

“Yeah you’re probably right”, she nodded.

“I´m always right”, I smiled. Celia laughed. She seemed to forget her worries and nervousness. I tuned left to the parking lot.

“Okey listen. I wait for you here till midnight, but then I´ll go home so you better be here by then”, I told her.

“Okey okey. l will be here on time. I love you”, she said and hugged me.

“Have fun!”

I read my book until the clok was half past eleven. I put the radio on and closed my eyes. Before I even noticed I was a sleep. I sarteled up. It was past midnight. I didn´t see Celia anywhere. I marched to the door and knocked. The door opened and a tall good looking guy looked at me.

“Can I help you?”, he asked confused.  

“Is Celia here?”, I asked.

“Yeah, she’s sleeping on the couch”, the boy answered.

“Argh!” The guy let me in the house. I went straight to the living room.

“Celia get up!”, I shouted.

“What. . .where. . .mom don´t scream it´s saturday”, she mumbled.

“Now get up or I tell you mom that you weren´t at our place tonight and you were drunk”, I said angrily.

“Okey I´ll get up”, she sighed. I dragged Celia in the back seat of my car. I handed her a blanket and told her to sleep.

“Mia, I am so sorry”, she whispered.

“It´s okey. There are times when you screw up big time but there are also times when you are able to keep a tiny crum of your confidence”.

“Andrew broke up with me”, she cried.

“Oh I am so sorry Celia. Trye to get some sleep now and clear your head”, I said softly.

I went to my own seat and turned on the car. I took a deep breath. It was hard to keep my eyes open. It was dangerous to drive tired but even more to  let Celia drive. So I started slowly and carefully. Lamp posts swope the road. I slowed down and turned to the right only to notice that a red car that was driving on the wrong side of the road was coming closer and closer. Boom! The last thing I heard was Celia screaming my name and an ambulance siren.

Kuilu

putoan

haron jotain josta tarttua

kaikki irtoaa ja putoaa päälleni

joka ikinen turvaköysi

katkeaa

mustuus levittäytyy ylleni

kuin peitto

en jaksa enää taistella vastaan

painan pääni

ja jään makaamaan kuilun pohjalle

loputtomaan pimeyteen

Kyynelsilmin

katsomme toisiamme 

silmiin

haluan ymmärtää

mutten tiedä

kykenenkö

maailmamme ovat 

niin kaukana toisistaan

vain harvoin ne

kohtaavat

ja kun niin

käy

jään kyynelsilmin

perääsi katsomaan

kuuntelemaan

maailman

sykkivää sydäntä

Askel uuteen

näen auringon kurkottavan
säetitä varjon reunasta
hymy karkaa huulilleni
on kevättä ilmassa

on aika vierinyt nopeasti
kohta samotaan hyvästi
otetaan uusi askel
elämässä
kun ollaan itseämme
etsimässä

kotiin kuitenkin
aina löydetään
kun sydäntä seurataan

siellä olen minä
rakkaitten seurassa
keräämässä voimia
seuraavaan

isoon askeleeseen

?

Kuka minä olen?

Kuka ymmärtää hukkuvaa,
 jos itse seisoo rannalla?

Kuka ymmärtää kärsivää,
 jos itse ei tunne kipua?

Kuka ymmärtää,
 jos ei itsekkään ymmärrä?

Apua

oon yksin
kaikkien keskellä
huomaamaton
haamu
läpinäkyvä
etupenkissä

oon liian kiltti
liian sitkeä

enkä puhu mitään

lukitut sanat kasautuvat muuriksi
minun ja muiden väliin
avaan suuni
ei äännähdystäkään

vain kyyneleet kuvastamassa
yksinäisyyteni lohduttomuutta

liian suurta taakkaa harteilla
yksin kannateltavana
odotuksia
muiden ja omiani
painamassa minua lysyyn
kun en osaa
odotuksia täyttää

silmäni kertovat sanatonta tarinaa
jota huuleni kieltäytyvät
kertomasta

salaisuuksia
joista vaikenen
suruja
joiden kanssa
kamppailen
vaikeuksia
joiden keskelläkään
en osaa pyytää
sanoa, kuiskata

"Apua"

Matkalla

maisemat liukuvat ohi

ikkunan toisella puolella

nojaan päätäni 

selkänojaan

matkaa jäljellä

maisema pimenee

valon vähetessä

odotan innolla

samalla kauhulla

kun koti jää taa

pitkä matka 

aivan yksin

tyhjässä junassa

ennen viimeistä pysäkkiä

Käytävä

Istun koulun käytävällä pää painettuna polviin. Polvet olen vetänyt rintaan kiinni. Puren hammasta ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton. Toisella puolellani on joukko luokkalaisiani. He puhuvat kovaan ääneen ja nauravat. Heidän äänensä saavat minut tuntemaan itseni pieneksi. Toisella puolella on joukko entisiä kavereitani. Kuuntelen heidän juttujaan sivukorvalla, mutta luovitan, sillä heidän juttunsa ovat tyhjänpäiväistä höttöä. Istun siis kahden porukan välissä, eikä kukaan välitä minusta. Olen huomaamaton, näkymätön. Irvistelen itsekseni. Haluan vain kotiin. Kyyneleet kihoavat silmieni taakse, mutta en voi sallia sitä, että alkaisin itkeä keskellä koulun käytävää. Kummaltakin puoleltani kuuluvat äänet tuntuvat painostavilta. Ne työntävät raskasta ilmaa yhä tiivimmäksi ja tiivimmäksi renkaaksi ympärilleni. Suljen silmän. Hengitän kolme kertaa syvään ja teen päätökseni. Nousen ylös. Kävelen ihmisten välistä oville. Avaan oven ja lähden.

Kasvoton

Emme voi koskaan olla niin eksyksissä

ettei enkelit pystyisi löytämään meitä

mutta mitä jos emme enäää itse löydä itsejämme

jäämme ventovieraiksi itsellemme

katoamme massaan

katoamme itseemme

osaksi kasvotonta yhteiskuntaa

teemme niinkuin muut tekevät

suljemme omat ajatuksemme pois

pukeudumme muiden tavoin

emme anna persoonallemme valtaa

haamuina vaelletaan

kunnes löydämme itsemme

vielä uudelleen

jos löydämme

Kevät

ilma tuoksuu 

kuulen kevään laulun

linnut palaavat ja 

joet sulavat

kyynel vierii poskella

kaikki herää uudestaan

vain yksi pysyy paikallaan

estyneenä muuttumaan

vain yksi pysyy paikallaan

ainiaan

Nimetön jatkuu

Kun Miikka marssi keittiöön, edelleen myrtyneen näköisenä isä otti kasvoilleen tärkeän ilmeen.

”Kuten tiedätte Elisa on tulossa tänään käymään ja minä odotan moitteetonta käytöstä, kaikilta kolmelta”., hän täydensi ja vilkaisi veljeään.

”Mä meen Jaskan luo. Sovittiin, että pelataan korttia ja ehkä otetaan vähä jotain tähän kankkuseen”, Henry sanoi tarkoittaen sanoilla vähän jotain sitä, että tulisi illalla kotiin täysin humalassa.

”Minä Lina ollaan kans menossa. . .”, Miikka aloitti, mutta isä keskeytti hänet.

”Ette muuten oo menossa mihinkään”, hän jylisi ja Henry livahti keittiöstä. Isä poistui hänen jälkeensä ja me jäimme keittiöön supattamaan päät yhdessä.

Kun kello löi kolme me olimme valmiit. Kaikki valmistelut oli tehty ja kumpainenkin oli pynttäytynyt parhaimpiinsa. Minä puristelin mekkoni helmaa vaivaantuneena ja toivoin, että minulla olisi farkut jalassa. Jo olinkin tuntenut itseni vaivaantuneeksi, niin olin onnekas Miikkaan nähden. Hän oli pitkän inttämisen jälkeen laittaa farkut, mutta kiskoi nyt paitansa kaulusta naama tomaatin punaisena. Miikka vihasi kauluspaitoja, varsinkin tätä vaaleansinistä, joka oli liian pieni. Isä ei ilmeisesti ollut vielä huomannut, että me olimme jo ohittaneet sen iän, jossa vanhemmat valitsevat lastensa vaatteet. Seisoimme eteisessä rinnakkain kädet selän takana olka vasten olkaa. Ovikello soi ja isä kiirehti ovelle.

“Jukka, kuinka ihana nähdä sinua”, ovesta sisään pöllähtänyt vaaleahiuksinen nainen sanoi. He halasivat ja vasta muutaman minuutin päästä Elisa tuntui huomaavan, että minä ja Miikkakin olimme paikalla.  

“Kas Miikka”, hän sanoi kierten kätensä Miikan ympärille. Miikka irvisti minulle ja hieroi Elisan selkää. Hän näytti minulle nopeasti peukkua samalla kun Elisa huudahti: “Elina!”

Kun hän halasi minua painoin kämmeneni hänen selkäänsä vasten. Elisa irrottautui minusta ja unohti minut ja Miikan saman tien. Hänen lähtiessään isämme käsipuolessa olohuoneeseen minä ja Miikka heitimme ylävitosen ja virnistimme toisillemme. Käytävää pitkin etääntyvän Elisan selkämys oli täynnä glitteriä, pikkuhelmiä ja langanpätkiä. Miikka oli Elisaa halatessaan levittänyt hänen selkäänsä liimaa, johon oli tarttunut minun kädessäni olleet hilut. Kävimme pesemässä kädet ja palasimme muiden seuraan. He olivat ehtineet olohuoneeseen ja Elisa ahmi leivoksia, keksejä ja karkkeja sohvapöydällä olevista astioista. Isä ryysti kahvia hienostuneesti isoäidin vanhoista kupeista ja puhui häiden käytännön järjestelyistä.  

Yksinäinen

yksinäinen minä
yksinäinen sinä
kaksi yksinäistä yhdessä


samassa huoneessa
huomaamatta tosiaan
ketään
eikä kukaan huomaa 
mitään

näkymättömänä
kaikkien näkyvillä
kaiken keskellä


kantamassa taivasta harteillaan

Kohtaus

”Sä oot  Sandra, elks nii?” hän kysyy. 

”Joo, kuka kysyy”, Sandra kääntyy turhautuneena. 

”Ai, mä on Alex”, polka vastaa ja Sandra kohottaa kulmakarvojaan kysyvästi. 

”Me ollaan samas koulus, oon nähny sua käytävil”, Alex selventää. 

”Mitä sä haluut?” Sandra kysyy haluten jo lähteä eteenpäin. Alex kurkistaa tytön kangaskassin, joka on täynnä kirjoja. 

”Menossa kirjastoon”, hän kysyy. 

”Joo”, Sandra vetää kassia itseensä päin. 

”Voinko tulla sun mukaan.” Sandra kohauttaa olkiaan. 

”Miks?”, hän kysyy hetken kuluttua. 

Koska huvittaa. Aik monta kirjaa. Kuin paljon sä oikee luet?” Alex vaihtaa puheenaihetta.

”Jonkun verran”, Sandra vastaa kierrellen.

”Joten, sä luet paljon ja käytät hauskoja vaatteita”, Alex toteaa. 

”Älä pilkkaa!”, Sandra kivahtaa.

”En, en, mä vaa listaan asioita, joita mä tiedän susta.”

”Luuletko tuntevas mut.”

”No osittain”, Alex tunnustaa. 

”Sä et tiedä mitään, et edes pintaraapasua”, Sandra kivahtaa vihaisena. Hän lähtee kävelemäään pois päin. 

”Odota! Okei, mä en tunne sua, mut haluisin tuntee”, Alex juoksee Sandran perään ja tarttuu tätä kädestä. 

”Poikki! Okei kaikki, hyvin meni. Kahenkymmenen minuutin tauko ja sit seuraava kohtaus”, huudan. Valmistelu ryhmä alkaa hyöriä kiireisenä. 

"Hyvä Elina, toi meni hyvin. Muista seuraavassa kohtauksessa, että. . .”

Punainen ja Musta

Kipua

polttavaa, jäätävää

terävää ja säännöllistä

tasaista ja jatkuvaa

punainen ja musta

musta, musta, musta

valkohehkuinen, punareunainen

kipu lävistää mustuuden

yksinäisyys, tyhjä huone

yksin on läpikäytävä

valvottu yö, toisensa perään

kyyneliä tulvillaan

Miten voi paeta itseltään?

Kivultaan?

Kirjeitä rajan toiselta puolelta - Todellisuus

Kuljen hautajaissaattueen jäljessä. Kukaan ei huomaa minua, mutta se ei haittaa. Sade putoaa taivaasta synkkänä verhona. Kaipaan sinua, mutta en näe sinua enää ikinä. En tunne ketään, eivätkä he tunne minua. Paitsi äitisi, mutta hän on niin tolaltaan, ettei luultavasti tunnista minua. Pysähdymme ja arkku aletaan laskea hautaan. Seison muiden muodostaman puolikaaren ulkopuolella. Näen kuitenkin arkun koko ajan. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. En vieläkään pysty tajuamaan, että olet lopullisesti poissa. En pysty katsomaan hautaa enää. Siirrän katseeni haudan ympärille ryhmittyneitä ihmisiä. Nyt alan tunnistaa heitä. Äitini ja isäni ovat paikalla, vaikka minulla ei ole mitään muistikuvaa, että olisin nähnyt heitä aikaisemmin tänään. Yhtäkkiä näen sinut. Sinun on pakko olla minun epätoivoisen mieleni tuotosta, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Sinä olet poissa lopullisesti piste. Tuntuu, kuin haroisin tyhjää, yrittäessäni kurottaa rajan toiselle puolen, tarttuakseni sinua kädestä.

Tiedän, että syytät tapahtuneesta itseäsi. Älä! Lopeta! Mikään siitä ei ole sinun syytäsi, sinun vastuullasi, sinun harteillasi. Sinä toimit oikein, et olisi voinut tehdä mitään muuta. Et enää olisi voinut päästä luokseni, sillä olimme jo liian kaukana toisistamme. Silmänräpäys. Nopea hengenveto. Sekunnin mittainen katse, suoraan silmiisi. Sekunti riitti kertomaan kaiken, jota ei ehtinyt sanomaan ääneen. Viestit välähtelivät välillämme. Sinä rakastit minua ja minä sinua. Molemminpuolinen vahva side. Aika pysähtyi, sinun kätesi löysi minun. Silmäsi kiilteleviät ja nieleskelit kyyneliä. Aika alkoi taas kelata normaalisti ettenpäin ja kaikki oli ohi. Viimeiset sanat, viimeinen katse. Viimeinen kyynel. Mitään ei enää ollut jäljellä, kaikki oli tehty ja mitä oli jäänyt tekemättä, jäisi tekemättä ikiajoiksi. Sillä ei ollut enää väliä.

Sade oli kastellut auki olevat hiukseni. Ne olivat kähertyneet kiharoille kosteudesta. Minulla oli ylläni polvipituinen musta mekko ja ohut neule. Katsoin sinua, kun polvistut haudan eteen silmät kyynelissä. Sisaresi tulee viereesi ja laskee kätensä olallesi. Sisaresi Anna oli parhaita kavereitani, joten minun olisi ehkä syytä lohduttaa häntä ja kertoa, että meidän olisi aika hyväksyä se, että olit poissa. Mutta samaan aikaan tunnuit niin elävältä. Kaikki näkivät sinut, koskivat sinua ja minä olin sivussa huomaamaton ja näkymätön.

Kaaduin, putosin yhä alemmas ja alemmas mustuuteen. Käteni piti viimeisin voimin kiinni sinun omastasi, mutta ote alkoi jo lipsua. Huusit nimeäni ja yritin nousta. Luoksesi, tueksesi. äänesi kuulosti niin kaukaiselta ja lohduttomalta. Se sekoittui kaukaa kuuluvasta hälytys sireenistä. Ambulanssi oli tulossa, mutta se oli liian hidas. Tulisi paikalle, kun oli jo liian myöhästä. Käteni irtosi kädestäsi, kun valuit kauemmas. Paikkaan johon en voinut sinua seurata.

Sade sekoittuu kyyneliin. Siirryn viereesi ja kyykistyn viereesi. Tutkin kasvojasi, silmiäs. Niistä kuvastuu sanoin kuvaamaton tuska. Halaan sinua ja vakuutan, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ettei mikään ollut sinun syytäsi ja vaikaasi. Se oli onnettomuus, vahinko. Painan huuleni pehmeästi huulillesi, perhosen kevyeen suudelmaan. Vaikka olit poissa luotani, emmekä voineet olla enää yhdessä rakastin sinua silti. Enemmän, kuin tiedätkään. Minun oli aika hyväksyä totuus. Se olin koko ajan ollut minä. Minä olin osunut aitoon, et sinä. Minä olin astunut autotielle huomaamatta lähestyvää autoa. Nämä nimettömät kasvot olivat minun sukulaisiani, perhettäni, ystäviäni. Ja sinä. Eivät he sinua surreet. MINUA, MINUA, Minua, minua. Minä olin ollut se, joka oli rajan toisella puolella, et sinä. Sinä olit poissa minulle, mutta et muille. Minä yritin silti, kaikesta huolimatta päästä luoksesi.

Tämä kirje kertoo, ettei se ollut sinun vikasi. Että minä olin viimein hyväksynyt tapahtumat ja valmis kohtaloni tielle. Että rakastin sinua, enemmä nkuin mitään muuta, että rakastan sinua vieläkin ja odotan, että näen sinut vielä uudestaan. Haluaisin antaa kirjeen sinulle, mutta se ei ole mahdollista. Joten sinetöin sen ja sanat jäävät lopullisesti sinetin taakse. Sitä paitsi, et sinä kirjettä tarvitse. Tiedät muutenkin, kuinka paljon sinusta välitän.

Heitin sinetöidyn kirjekuoren avonaiseen hautaan. Se leijaili alas ja jäi makaamaan arkun päälle. Hautaan heitettiin kukkia ja multaa. Hautakivi asetettiin paikoilleen ja hukutettiin kukkiin. Sinä nousit kuraisesta maasta ja laskin kiven viereen jotain, joka oli vielä arvokkaampaa kuin kukat sanat tai kirje. Lukko, jonka laitoit kiven luukun oveen. Siinä luki meidän nimemme sydämen sisässä. Mutta ei se ollut mitään. Sinä asetit maahan rasian, joka sisälsi meidän historiamme. Kirjeet, joita lähettelin sinulle. Koru, jonka olit antanut minulle vuosipäivänä. Simpukankuoret rannalta, jolla olimme kävelleet käsikkäin ja kymmenittäin valokuvia. Itkin vuolaasti ja riensin luoksesi.

“Rakastan sinua”, kuiskasin ja suutelin sinua suoraan suulle. Kohotin käteni poskellesi ja katsoin suoraan silmiisi, Koetin hymyillä ja vakuuttaa sinulle, että kaikki oli hyvin. Minulla oli kaikki hyvin, vaikka kaipasinkin häntä. Hänellä tulisi olemaaan kaikki hyvin ja minä odottaisin häntä rajalla, kunnes hän jonain päivänä ylittäisi sen.

Joten rakkaani, siihen asti hyvästi.

Rakastan sinua.

Ps. lue myös aaltojen armoilla ja Hän, joka jäi tänne <3