Kuljen hautajaissaattueen jäljessä. Kukaan ei huomaa minua, mutta se ei haittaa. Sade putoaa taivaasta synkkänä verhona. Kaipaan sinua, mutta en näe sinua enää ikinä. En tunne ketään, eivätkä he tunne minua. Paitsi äitisi, mutta hän on niin tolaltaan, ettei luultavasti tunnista minua. Pysähdymme ja arkku aletaan laskea hautaan. Seison muiden muodostaman puolikaaren ulkopuolella. Näen kuitenkin arkun koko ajan. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. En vieläkään pysty tajuamaan, että olet lopullisesti poissa. En pysty katsomaan hautaa enää. Siirrän katseeni haudan ympärille ryhmittyneitä ihmisiä. Nyt alan tunnistaa heitä. Äitini ja isäni ovat paikalla, vaikka minulla ei ole mitään muistikuvaa, että olisin nähnyt heitä aikaisemmin tänään. Yhtäkkiä näen sinut. Sinun on pakko olla minun epätoivoisen mieleni tuotosta, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Sinä olet poissa lopullisesti piste. Tuntuu, kuin haroisin tyhjää, yrittäessäni kurottaa rajan toiselle puolen, tarttuakseni sinua kädestä.
Tiedän, että syytät tapahtuneesta itseäsi. Älä! Lopeta! Mikään siitä ei ole sinun syytäsi, sinun vastuullasi, sinun harteillasi. Sinä toimit oikein, et olisi voinut tehdä mitään muuta. Et enää olisi voinut päästä luokseni, sillä olimme jo liian kaukana toisistamme. Silmänräpäys. Nopea hengenveto. Sekunnin mittainen katse, suoraan silmiisi. Sekunti riitti kertomaan kaiken, jota ei ehtinyt sanomaan ääneen. Viestit välähtelivät välillämme. Sinä rakastit minua ja minä sinua. Molemminpuolinen vahva side. Aika pysähtyi, sinun kätesi löysi minun. Silmäsi kiilteleviät ja nieleskelit kyyneliä. Aika alkoi taas kelata normaalisti ettenpäin ja kaikki oli ohi. Viimeiset sanat, viimeinen katse. Viimeinen kyynel. Mitään ei enää ollut jäljellä, kaikki oli tehty ja mitä oli jäänyt tekemättä, jäisi tekemättä ikiajoiksi. Sillä ei ollut enää väliä.
Sade oli kastellut auki olevat hiukseni. Ne olivat kähertyneet kiharoille kosteudesta. Minulla oli ylläni polvipituinen musta mekko ja ohut neule. Katsoin sinua, kun polvistut haudan eteen silmät kyynelissä. Sisaresi tulee viereesi ja laskee kätensä olallesi. Sisaresi Anna oli parhaita kavereitani, joten minun olisi ehkä syytä lohduttaa häntä ja kertoa, että meidän olisi aika hyväksyä se, että olit poissa. Mutta samaan aikaan tunnuit niin elävältä. Kaikki näkivät sinut, koskivat sinua ja minä olin sivussa huomaamaton ja näkymätön.
Kaaduin, putosin yhä alemmas ja alemmas mustuuteen. Käteni piti viimeisin voimin kiinni sinun omastasi, mutta ote alkoi jo lipsua. Huusit nimeäni ja yritin nousta. Luoksesi, tueksesi. äänesi kuulosti niin kaukaiselta ja lohduttomalta. Se sekoittui kaukaa kuuluvasta hälytys sireenistä. Ambulanssi oli tulossa, mutta se oli liian hidas. Tulisi paikalle, kun oli jo liian myöhästä. Käteni irtosi kädestäsi, kun valuit kauemmas. Paikkaan johon en voinut sinua seurata.
Sade sekoittuu kyyneliin. Siirryn viereesi ja kyykistyn viereesi. Tutkin kasvojasi, silmiäs. Niistä kuvastuu sanoin kuvaamaton tuska. Halaan sinua ja vakuutan, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ettei mikään ollut sinun syytäsi ja vaikaasi. Se oli onnettomuus, vahinko. Painan huuleni pehmeästi huulillesi, perhosen kevyeen suudelmaan. Vaikka olit poissa luotani, emmekä voineet olla enää yhdessä rakastin sinua silti. Enemmän, kuin tiedätkään. Minun oli aika hyväksyä totuus. Se olin koko ajan ollut minä. Minä olin osunut aitoon, et sinä. Minä olin astunut autotielle huomaamatta lähestyvää autoa. Nämä nimettömät kasvot olivat minun sukulaisiani, perhettäni, ystäviäni. Ja sinä. Eivät he sinua surreet. MINUA, MINUA, Minua, minua. Minä olin ollut se, joka oli rajan toisella puolella, et sinä. Sinä olit poissa minulle, mutta et muille. Minä yritin silti, kaikesta huolimatta päästä luoksesi.
Tämä kirje kertoo, ettei se ollut sinun vikasi. Että minä olin viimein hyväksynyt tapahtumat ja valmis kohtaloni tielle. Että rakastin sinua, enemmä nkuin mitään muuta, että rakastan sinua vieläkin ja odotan, että näen sinut vielä uudestaan. Haluaisin antaa kirjeen sinulle, mutta se ei ole mahdollista. Joten sinetöin sen ja sanat jäävät lopullisesti sinetin taakse. Sitä paitsi, et sinä kirjettä tarvitse. Tiedät muutenkin, kuinka paljon sinusta välitän.
Heitin sinetöidyn kirjekuoren avonaiseen hautaan. Se leijaili alas ja jäi makaamaan arkun päälle. Hautaan heitettiin kukkia ja multaa. Hautakivi asetettiin paikoilleen ja hukutettiin kukkiin. Sinä nousit kuraisesta maasta ja laskin kiven viereen jotain, joka oli vielä arvokkaampaa kuin kukat sanat tai kirje. Lukko, jonka laitoit kiven luukun oveen. Siinä luki meidän nimemme sydämen sisässä. Mutta ei se ollut mitään. Sinä asetit maahan rasian, joka sisälsi meidän historiamme. Kirjeet, joita lähettelin sinulle. Koru, jonka olit antanut minulle vuosipäivänä. Simpukankuoret rannalta, jolla olimme kävelleet käsikkäin ja kymmenittäin valokuvia. Itkin vuolaasti ja riensin luoksesi.
“Rakastan sinua”, kuiskasin ja suutelin sinua suoraan suulle. Kohotin käteni poskellesi ja katsoin suoraan silmiisi, Koetin hymyillä ja vakuuttaa sinulle, että kaikki oli hyvin. Minulla oli kaikki hyvin, vaikka kaipasinkin häntä. Hänellä tulisi olemaaan kaikki hyvin ja minä odottaisin häntä rajalla, kunnes hän jonain päivänä ylittäisi sen.
Joten rakkaani, siihen asti hyvästi.
Rakastan sinua.
Ps. lue myös aaltojen armoilla ja Hän, joka jäi tänne <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti