Menetyksen pelkoa

Heräsin yöllä savun hajuun. En jäänyt odottamaan, että palohälytin alkaisi vinkua. Ryntäsin suoraan pikkusiskoni Siljan huoneeseen. Kiskoin unisen sisareni ylös sängystä ja käskin häntä menemään suoraan ulos. Kun olin varmistanut, että Silja oli päässyt turvallisesti ulko-ovelle , ryntäsin omaan huoneeseeni ja otin sänkyni vierestä repun, jonka olin pakannut tällaisten tilanteiden pelossa jo aikaa sitten. Siellä oli vähän ruokaa, vesipullo, taskulamppu, huopa, päiväkirjani, pari kynää ja kännykkäni, jonka sujautin repun taskuun aina, kun menin nukkumaan. Sitten nappasin valjaat ja menin häkin luo, kaappasin kanini Sabrinan käsiini. Juoksin niin kovaa kuin kykenin ja ehdin nipin napin ovesta ulos, ennen kuin ylemmän kerroksen lattia sortui. Siihen mennessä kun olin päässyt ulos palohälytin oli herättänyt ulinallaan useita naapureita ja äänestä päätellen, joku oli jo kutsunut palokunnan.

Kun tuli oli sammutettu, avuliaat palomiehet veivät minut ja Siljan poliisiasemalle. Poliisi kyseli kaikenlaista. Kun hän kysyi, missä vanhempamme olivat, vastasin kuuliaisesti: “Vanhempamme lähtivät risteilylle, ja mummimme tulee huomenna valvomaan meitä”. Poliisin kasvoille levisi säälivä ilme “Oliko sen laivan nimi Dreamboat?”poliisi kysyi vaivaantuneena. “Kyllä, miten niin”, tiuskahdin, ja juuri sillä hetkellä tunne iski kivuliaasti, minä nimittäin tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa.”Miten niin?” tällä kertaa melkein huusin. Poliisin ilme muuttui tuskaiseksi, mutta silti hän vastasi. “No kun Dreamboat upposi kaksi tuntia sitten, ja tuhannesta matkustajasta vain viisi selvisi”. Silloin romahdin totaalisesti. “Ei ei ei”, vikisin hiljaa.

Puolta tuntia myöhemmin eräs toinen poliisi kertoi, että mummini ruumis oli löydetty talostamme, ja että hänellä oli ollut  sytkäri kädessään. “epäilemme, että mummisi kuuli vanhempiesi kuolemasta ja ajatteli, että teille olisi helpompaa, jos tekin kuolisitte, selitti  poliisi minulle. Silja oli nukahtanut epämukavaan tuoliin virttyneen ja kulahtaneen lempi pupunsa kanssa. Seuraavaksi ensimmäinen poliisi kysyi oliko meillä sukulaisia, joiden luokse mennä. Nyt kun mummi oli kuollut, jäljelle jäi ainoastaan Kaija- täti, joka asui Kajaanissa.

Istuimme junassa matkalla Kajaaniin. Käytän pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden ja kerron vähän itsestäni. No, nimeni on Minttu ja olen 13- vuotias. Minulla on vaaleanruskeat hiukset ja siniharmaat silmät. En mielestäni ole kovin nätti, enkä todellakaan suosittu. Kesäloma loppuu kahden viikon päästä, mutta jo nyt minulla on sellainen tunne, että haluaisin joululomalle. Minua nimittäin kiusattiin vanhassa koulussani, enkä usko, että tilanne muuttuu, vaikka vaihdan koulua. Vieressäni tuhiseva Silja on 5-vuotias, ja hänellä on viljan vaaleat kiharat ja tismalleen saman väriset silmät kuin minulla. Sylissäni nuokkuva Sabrina on vaaleanharmaa kääpiöluppakorva.

Kun viimein saavuimme Kajaaniin, tökkäsin Siljan hereille ja nostin repun selkään. Heti kun olimme löytäneet Kaija- tädin -se oli yllättävän vaikeaa, kun viime kerrasta, kun näin tädin, on kahdeksan vuotta ja silloin oli 5-vuotias-, hän otti meidät lämpimään halaukseen ja sanoi, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi. Miten, minulta on kuollut äiti, isä ja mummi ja sen lisäksi taloni on palanut tuhkaksi.

Näytin surkealta.  En ollut antanut itselleni lupaa itkeä, mutta suru jäyti minua sisältäpäin. Kajaanissa koulu alkaa viikkoa aikaisemmin kuin muualla, siispä minulla ei ole riittävästi aikaa saada itseäni näyttämään ihmiseltä, jos itken koko ajan. Onneksi Silja oli hyväksynyt tilanteen ja näyttää pitävän Kaijasta. Luultavasti hän ei tajunnut, että isä ja äiti eivät enää koskaan tule takaisin.

Koulu alkaa kahden päivän päästä. Kaija vei meidät ostoksille. “Pitäähän teidän ressukoiden saada edes kunnollisia vaatteita”, Kaija totesi samalla, kun tarkasteli kuluneita yöpaitojamme ja villatakkejamme, ainoita vaatteita, jotka meillä oli.   Menimme Kaijan vaatekaapille, ja Kaija alkoi ojennella meille vaatteita ostos reissua varten. Minä valitsin tummansiniset farkut ja vihreän kevyen neulepaidan. Vaatteet olivat reilun kokoiset, mutta pysyvät kuitenkin päällä. Siljan päälle punaisen puuvillamekon ja nostamme helmoja vyön avulla, ettei Silja kompastuisi. Kauppakeskuksessa Kaija sanoi, että saisin katsella ja sovittaa kaikkea, mistä pidin, ja että hän voisi katsoa Siljan kanssa Siljalle sopivia vaatteita. Kun Silja ei kuullut, Kaija kuiskasi korvaani:” tiedäthän, että pikkulasten vaatemaku on ööh… aika omaperäinen.” Hymyillen lähdin kiertelemään vaatekauppoja.

Kahden tunnin päästä kun menimme jäätelölle, minä ja Silja olimme saaneet niin paljon vaatteita, että aloin pelätä, että olimme tuhlanneet kaikki Kaijan rahat. Kun Kaija vei vielä Siljan korukauppaan, kysyin Kaijalta:” Oletko varma, että sinulla on rahaa näihin kaikkiin vaatteisiin?”

“Voi kulta pieni, sain juuri palkankorotuksen ja pientä rahallista apua, kun otin teidät luokseni. Sitä paitsi, teidän oli pakko saada vaatteita, ette voi käyttää ikuisesti niitä yöpaitojanne,” Kaija rauhoitteli. Menin sisään korukauppaan ja ostimme minulle ripsivärin, hiuslenkkejä ja hiusharjan. Silja sai pinnejä, pompuloita ja hiuspantoja. Kotimatkalla kun Silja oli nukahtanut takapenkille kysyin Kaijalta, miksi kaikki nuoret olivat tuijottaneet minua. “Voi Minttu, tänne muuttaa harvoin uusia nuoria, ja sinä herätät vain uutena huomiota”, Kaija tyynnytteli

Heräsin omaan huutooni. Olin nimittäin juuri nähnyt, kuinka laiva oli uponnut ja vienyt vanhempani mukanaan merenpohjaan. Tänään olisi ensimmäinen koulupäiväni. Valmistauduin huolella, puin valkoisen mekon ja harmaan boleron. Laitoin ripsiväriä. Hiukset kampasin letille.

Koulussa rehtori saattoi minut 8b- luokan ovelle. Kun astuin sisään, luokkaan levisi hiljaisuus ja kaikki tuijottivat minua. “Hei Minttu, tervetuloa 8b:lle. Minun nimeni on Marjatta”, tervehti pirteän oloinen nainen. Kun hän näki lohduttoman ilmeeni, hänen äänensävynsä muuttui. “Otamme osaa”, hän sanoi lempeällä äänellä ja viittasi minua istumaan.

Tunnin jälkeen minulla oli vähän huono olo ja menin vessaan. Kun tulin sieltä näköni sumeni. Kun taas pystyin hahmottamaan tilaa, jossa olin huomasin olevani autotien reunassa. Sitten huomasin Siljan, joka juoksi tien toisella puolella minua kohti. Vasta kun Silja oli astumassa autotielle, huomasin auton.

Huusin Siljaa pysähtymään, mutta hän ei kuullut minua. Seuraavaksi yritin huutaa auta ajavalle miehelle tuloksetta. Huusin ja huusin, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta tapahtui yhteentörmäys. Verta roiskui joka paikkaan. Juoksin verisen Siljan luo ja yritin löytää jotain elonmerkkejä siskostani, mutta hän oli kuollut. Laskeuduin polvilleni Siljan viereen ja kuiskasin hänen korvaansa: “Olen pahoillani”. Tarkoitin sitä todella. En tietenkään aiheuttanut kolaria, mutta on niin paljon asioita, joita olin jättänyt kertomatta, ja asioita, joita olin tehnyt Siljalle. Nyt kaduin, etten ollut hypännyt autotielle ja vetänyt Siljaa pois auton tieltä, vaikka olisinkin kuollut itse. Ensimmäisen kerran moneen viikkoon itkin. En enää kestänyt katsella pientä veristä ruumista ajotiellä vaan lähdin juoksemaan. Hetken kuluttua silmissäni sumeni ja kaaduin maahan.

Seuraavan kerran kun heräsin olin omassa huoneessani, siis siinä, joka oli palanut, mutta joka nyt näytti siltä kuin koko tulipaloa ei olisi ollutkaan. Ja mikä parasta äitini ja isäni istuivat sänkyni laidoilla. “Oletko kunnossa Minttu?” äiti kysyi huolestuneen näköisenä. Olisin halunnut sanoa, että olin ihan kunnossa, mutta suustani ei tullut sanaakaan. Voiko olla, että kaikki oli vain pahaa unta, josta olin nyt herännyt? Kaikkien rakkaitteni kuolemat vain unta? Sitten äitini ja isäni muuttuivat hetki hetkeltä yhä epäselvemmiksi, kunnes pimeys nieli heidät sisäänsä.

Kelluin äärettömässä pimeydessä ja kuulin kuinka joku toisteli nimeäni. Ääni kuului aina vain lähempää ja lähempää, kunnes viimein avasin vastahakoisesti silmäni. En tunnistanut tilaa, mutta kasvot, jotka katsoivat minuun silmät kyynelissä olivat tuttuakin tutummat. Silja. Silja oli aikeissa sanoa jotain, mutta hänen takanaan seisova Kaija ehti ensin. “Nuku nut Minttu, näytät kalpealta, ja terve ihminen ei pyörry kesken koulupäivän”, hän sanoi ja nyökkäsin. “Me viemme sinut Siljan kanssa kotiin heti, kun olet levännyt sen verran, että jaksat kävellä”, hän jatkoi. Suljin silmäni ja pimeys nieli minut taas syleilyynsä. Tällä kertaa en ollut yksin, vaan äitini ääni kuului pimeyden keskeltä, kun hän lauloi rauhoittavaa tuutulaulua.