Tehtävän tarkoituksena oli ottaa kantaa johonkin ongelmaan tai puutekohtaan yhteiskunassa. Valitsemani aihe ja etenkin toteutus saattaa olla hiukan synkkä, mutta vakavaan ongelmaan ei löydy aina helppoa tapaa puuttua. Toivottavasti haluamani viesti tulee näkyviin tekstistä.
Avaan silmät pimeyteen. En millään jaksaisi, mutta on noustava. Syvä huokaus, painavat askeleet. Laukku olalle ja sama matka kuin aina ennenkin. Sumun seasta erottuu tiilitalo. Oppilaitos, vankila. Näkymättömät voimat riuhtovat sitä kohti, vaikka kuinka painaa vastaan. Ovi painaa, rappuset ovat loputtomat. Taas täällä. Päivästä toiseen sitä vain nousee, vaikkei jaksaisikaan. Päivästä toiseen raahautuu tänne vaikkei tahtoisikaan. Vielä yksi ovi ja astun käytävään. Huppu päähän ja hiukset silmille. Oksettaa, toivottavasti kukaan ei huomaa minua. Kuljen ohi nauravan porukan. Painun kyyryyn ja sulaudun seiniin. Kukaan ei huomaa.
Opettaja puhuu, luokka kuuntelee. Kynät suhisevat. Ympäriltä kuuluu supatusta. Opettaja kääntyy taululle ja takaraivooni osuu jotain kovaa. En käänny. Ei maksa vaivaa. Painaudun kasaan. Syömään en edes yritä. En, vaikka nälkä kaihertaa. Vaikka äiti olisikin huomannut törröttävät kylkiluut. Mitä sitten. Juoksen. Nopeasti. Kauas. Niin pitkälle kuin ikinä vain pääsen. Reppu hakkaa selkään. Kyyneleet virtaavat. Kerälle tiilimuuria vasten. Tunneilta ei saa olla pois. Paitsi kipeänä. Sitten olen kipeä. Esitän. Terveydenhoitajaan se menee läpi. Lappu kouraan ja ulos. Pois. Pois. Pois...
Sydän hakkaa, hengitys tihenee. Rantakalliolla. Jos hyppäisi. Vesi on jäätävää. Mutta ei sittenkään. Ei. Täällä on vielä joku joka tarvitsee minua.
Seuraava aamu. Kaikki alkaa alusta. Uudestaan. Jatkuva kierre. En mene kouluun. Tänään en mene. Niin sitä voisi ajatella. Ei. Täällä taas. Pää painuksissa. Yksin. Kukaan ei huomaa. Onko se hyvä vai huono? En tiedä. Jos olisi joku, joka ymmärtää. Pitää puolia. Ei. Pään pudistus. Sydämen päällä musta möykky. En tarvitse ketään. Jos sittenkin, pieni ääni kuiskaa. Ei!
Luokassa ilman opettajaa. Sanat lentelevät. Törmäävät toisiinsa. Pääni räjähtää. Läski. Ruma. Tyhmä. Vääränlainen. Kamala. Nörtti. Ilkeät katseet. Säälivät katseet. Arvostelevat katseet. Opettaja tulee. Viimeisessä rivissä painan pääni käsiin. Miksi? Miksi tulen tänne? Äiti. Hän on jo menettänyt kaiken muun. Hänen takiaan minä jaksan. Hänen takiaan kestän.
Juna-asemalla. Juna tulee. Jos hyyppäisi, tiputtautuisi. Kuin vahingossa. Ei. Astun sisään. Tunnollisesti jatkan matkaa. Kukaan ei huomaa. Kukaan ei välitä. Mitä sitten, pärjään omillanikin.
Aamu. Jälleen tunnollisesti koulun pihalla. En tiedä miten jaksan. Vedän henkeä. Hiukset silmillä astun sisään. Hiljaisuus. Tappava hiljaisuus. Kaikki tuijottavat. Huimaa, oksettaa. Tahdon pois. Elämä on sotaa. Minä vastaan kaikki muut. Eikä kukaan huomaa. Kukaan ei pysähdy miettimään. Sota jatkuu, yksi vastaan maailmankaikkeus. Tähän asti olen jaksanut. Tästä eteenpäin he voivat iloita. He voittivat.
Olen kotona. Soitin äidille. Olen kipeä, niin hän luulee. Hän ei tiedä. Totuus. Kuusi kirjainta. Kuulostaa vähän oudolta. Helppo sana, helppo käsittää. Ymmärtää. Entä kertoa totuus? Vaikeaa, ylitsepääsemätöntä. Helpompaa olla hiljaa.
Ensimmäinen päivä yläasteella. Kaksi ja puoli vuotta sitten. Sota alkaa. Ja tänään se päättyy. Julma maailma vastaan 15-vuotias, joka on yksin. Täysin yksin. Eikä kukaan, kukaan huomaa. Kukaan. Ikinä. Jos lähden, katoan. Huomaavatko he? Iloitsevatko? Vai eivätkö edes muista minua? Äidin lääkkeet pöydällä. Jos ottaisin ne, nielisin. Nukahtaisin. Unohtaisin, en heräisi. Nukkuisin. Mutta ei. Ei vielä.
He ovat sokeita. Kuuroja. Ja minä olen mykkä. En puhu, en vastaa. Toivon. Jos joku huomaisi. Painun kasaan. Kuihdun pois. Te ette tajua. Ymmärrä.
Käytävä. Porukat. Seurustelevat parit. Parhaat ystävät. Kaikilla on joku. Kaikilla paitsi minulla. Isä lähti. Veli lähti. Kaikki lähtivät. Äiti etääntyy. ”Rosa”, joku sanoo nimeni. En kuule, en huomaa. Pää painettuna, huomaamattomasti. Lähden kävelemään.
”Rosa”, käännyn. Käännän pääni pois. Odottaen lyöntiä. Fyysistä tai henkistä. Kyynel karkaa silmäkulmastani. Romahdan polvilleni maahan. Maailma on julma. Ihmiset ovat julmia. Minä olen yksin. Kukaan ei näe. Voi kumpa näkisi. Edes joskus. ”Rosa”. Nostan kasvoni. Ääni on tuttu. Kasvot ovat tutut. Luukas, veljeni. Hän katsoo minua, kääntää kasvonsa. Katoaa.
Mielikuvitus. Julma sekin. Taitava huijaamaan. Vesilätäköstä näen kasvoni. Kalpeat. Terävät. Riutuneet. Huokaan, jalat painavat. En nouse. Jään maahan. Voisin juurtua tähän jäädä puuksi. Maamerkiksi. Yksin. Vailla muita puita. Vailla ystäviä. Paljon parempi kuin jatkaa taistelua. Ennalta hävityssä taistelussa. Sodassa. Lämmin käsi olkapäällä. Huolestunut ääni. Mustuus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti