Painajainen

Ei, ei voi olla totta, se ei saa olla totta. En halua uskoa. Se ei tunnu todelliselta.

Mutta totuus on tämä.

Ravistelin Elsea hereille. En nähnyt mitään, sillä kyyneleet valuivat virtana poskilleni. Isä, maailman huolellisin ja tarkin kuljettaja. Ja nyt olimme joutuneet kolariin. Tai ei se oikeastaan isän vika ollut, joku humalassa ajanut mies oli ajanut väärällä kaistalla ja törmännyt meihin. Isä oli yrittänyt väistää, joten seuraavaksi olimme luisuneet ojaan. Isä, joka oli saanut pahimman osuman, oli tajuttomana omalla paikallaan. Äiti oli törmännyt ikkunaan ja roikkui nyt puoliksi, puoliksi auton sisällä. Isoveljeni Lucas oli lysähtänyt etupenkkiä vasten ja 3-vuotias sisareni Else, joka istui vieressäni oli puoliksi tajuissaan ja vikisi kivusta. Tarkastelin itseäni. Kädessäni oli syvä avohaava ja päässäni tuntui samanlainen särky kuin silloin kun olin saanut aivotärähdyksen. “Else, Else kiltti herää”, huusin ja ravistelin häntä varoen. Kuulin sireenien soivan ja samaan aikaan Else veti viimeisen kerran henkeä.

Kaikki tuo tapahtui kuukausi sitten. Ensihoitajat totesivat heti aluksi, että sekä isä, että Else olivat kuolleet. Äitini Adele ja Lucas joutuivat teholle ja sieltä suoraan leikkaussaliin. Minut vietiin päivystykseen, jossa käteni tikattiin Sen jälkeen minulle annettiin lääkettä ja vietiin pieneen huoneeseen. Heti kun olin jäänyt yksin hautasin kasvoni tyynyyn ja itkin. Itkin isää, en voisi elää ilman häntä ja itkin Elsea, joka oli saanut ihan liian vähän elinvuosia. Seuraavana aamuna minulle kerrottiin, että myös äiti oli kuollut, eikä Lucasin uskottu enään heräävän koomastaan.

Olin hautausmaalla ja kuljin mustiin pukeutuneena hautajaissaatossa. Jouduin pakottamaan jalkani liikkeelle ja maanittelemaan itseäni jatkamaan. Olin laittanut pitkähihaisen mekon, jottei valtava, ruma arpeni tai mustelmani näkyisi. Olin sitonut hiukseni mustalla nauhalla.Hautajaiset pidettiin juutalaisella hautausmaalla, sillä koko perheeni on juutalainen. Oli juutalainen, ajattelin ja näpäytin itseäni henkisesti sormille, nyt ei olisi muita kuin minä. Kyyneleet valuivat polttavan kuumina virtoina poskiani pitkin. Tähän asti olin pystynyt olemaan itkemättä, mutta äidin lempilaulu mursi suojakuoreni. Halusin vain käydä makaamaan haudan viereen ja juurtua siihe puiden ja läheisteni ympäröimänä. Lysähdin polvilleni ja katsoin kuinka miehet laskivat ensimmäistä arkkua auki kaivettuun sukuhautaan. Otto Nymber, kurkkuani kuristi kun näin isän nimen kaiverrettuna arkun päälle. Kun kaikki arkut oli laskettu muut lähtivät poispäin haudalta, mutta antoivat minun jäädä. “Kuule Israel, herra meidän Jumalamme, herra on yksi”, kuiskasin ja heitin hautaan kimpun punaisi ruusuja ja valkeita liljoja. Nousin ylös ja otin pari askelta poispäin, mutta käännyin vielä katsomaan hautakiveä: Otto Nymber, Adele Nymber, Lucas Nymber, sekä Else Madalena Nymber. Halusin, että noiden kaikkien alla lukisi Gabriella Nymber 1999-2014. Mutta ei, olin vieläkin täällä. Menin kotiin ja sohvalle makaamaan. Itkin, kunnes vajosin autuaan tiedottomaan tilaan.

Näin kaiken uudestaan, tällä kertaa vain en ollut auton sisällä vaan sen ulkopuolella ja yritin varoittaa perhettäni. En onnistunut. Kauhea yhteentörmäyksen ääni täytti korvani. Juoksin kohti autoa, jotta voisin tehdä jotain pelastaakseni perheeni. Else juoksi minua vastaan ja nappasin hänet tiukkaan syleilyyn. Else alkoi yskiä ja yskän mukana lensi verta hänen suustaan. Laskeuduin polvilleni ja laskin Elsen pään jalkojeni varaan. Silitin Elsen kasvoja ja juoksutin sormiani hänen hiuksissaan. Elsen poskelle vieri kyynel, jonka suutelin pois. “Ei hätää”, toistelin hänelle tyynnyttävästi. Else yritti sanoa jotain, mutta hänen suustaan tuli vain verta ja muminaa. Kumarruin lähemmäs. “Tässä”, Else kuiskasi ja tajusin, että hän yritti ojentaa minulle jotain. Hän puristi sen käteeni ja kuulin kuinka Elsen sydän lähti laukkaan, ennen kuin pysähtyi lopullisesti. “Else!”

Heräsin huohottaen omaan huutooni. Kämmenessäni tuntui kipua ja huomasin, että olin puristanut käteni nyrkkiin. Avasin nyrkkini, kämmenelläni lepäsi Elsen rakkain rannekoru, jonka hän oli saanut isoäidiltämme Gwendolyn Numberiltä. “Miksi minä oli ainoa, joka selviytyi?”

Heräsin uudetsaan itsepintaiseen koputukseen. Kiedoin peiton ympärilleni ja laahustin avaamaan ovea. Vilkaisin itseäni eteisen peilistä. Näytin kamalalta: silmäni olivat punaiset itkemisen jäljiltä ja poskilleni oli kuivunut kyyneleitä. Olin laihtunut niin paljon viime kuukauden aikana, että erotin selvästi törröttävät luuni vaatteiden alta ja ennen pyöreähköt kasvoni olivat muuttuneet teräviksi ja luisiksi. Ihoni oli kauttaaltaan kiristynyt luitteni päälle kuulaana ja kireänä. Vaaleanruskean hiukseni olivat takussa ja hamppuuntuneet. Määrätietionen koputus jatkui yhä ja menin vihdoin avaamaan.

“Mummi, mitä sinä täällä teet? Et tullut edes hautajaisiin. Luulin, että sinulla oli lonkka murtunut”, sanoin ihmeissäni tunnistaessani henkilön, joka seisoi ovellamme. “Gabriella kulta, tulin hakemaan sinut kotiin. Sinä saat asua tästä lähin minun luonani”, mummi sanoi, kun päästin hänet sisään. “Pakkaappa tavarasi niin lähdetään”.

Tunnin kuluttua matkalaukkuni oli pakattu. Mummi sanoi, että loput tavarani tultaisiin hakemaan myöhemmin. “Mummi”, aloitin epäröiden,”voisimmeko käydä haudalla” Mummi katsoi minua ymmärtäväisesti: “Tottakai Gab”.

Laskeuduin polvilleni ja laskin maahan kynttilän, jonka mummi sytytti ja Elsen käsikorun. Mummi katsoi korua ja sitten minua. “Else haluaisi, että ottaisit tuon korun ja vaalisit sitä kuin kalleinta aarrettasi” Mietin hetken ja tajusi, että mummin sanoissa oli järkeä. Pujotin korun laihaan ranteeseeni ja vilkaisi olkani yli hautaa vielä kerran. Lähdin mummin mukaan uuteen elämääni, joka olisi täynnä ikävää ja menetyksen tuskaa, mutta sieltä voisi löytyä myös muutama valon pilkahdus.