Syksyinen iltapäivä

Syksyinen iltapäivä

Katsoin ikkunan läpi pihalle. Päivä oli ollut raskas ja olin iloinen päästyäni vihdoin kotiin. Aamulla lämpömittari oli näyttänyt pakkaslukemia ja maa oli ollut jäässä. Nurmikolla näkyi edelleen huurretta ja lehdet olivat jäätyneet koppuraiseksi kerrokseksi nurmimaton päälle. Vaikka kello ei ollut vasta, kuin vartin yli kuusi, aurinko oli alkanut jo laskea puiden taakse.

Koulussa opettajat olivat taas pistäneet parastaan, kiusatakseen oppilaita jälleen kerran tylsillä luennoilla ja suurilla läksy määrillä. Koulun jälkeen olin kiirehtinyt tanssiin ja vaikka yleensä rakastinkin tanssia oli se tänään tuntunut vain velvoitteelta, joka piti hoitaa alta pois. Bussissa matkalla kotiin olin vain yrittänyt pysyä hereillä.

Matka pysäkiltä kotiin oli väsymyksestäni huolimatta tuntunut ihanalta. Talveen valmistautuva luonto oli samaan aikaan niin kaunis ja surullinen. Yksi aika päättyi ja valmistautui kohtaamaan kuoleman, samaan aikaan, kun toinen oli valmistautumassa keväällä odottavaan herätykseen. Ilma oli raikas ja tuoksui hyvälle. Kirpeä, mutta samalla leuto sää teki kävelymatkasta miellyttävän. Kuulokkeistani soi kappale Syksyinen iltapäivä, elokuvasta Ámelie. Nimi tuntui kuvastavan hetkeä erittäin hyvin.

Kotona olin laittanut kaunista piano musiikkia soimaan ja mennyt sohvalle lepäämään. En kuitenkaan ollut, jostain syystä kyennyt rauhoittumaan. Olin lähtenyt vaeltamaan pitkin taloa ja päätynyt tuijottamaan ikkunasta ulos.

Naapurin lapset tulivat pihalle leikkimään. Jokainen oli puettu sään vaatimiin varusteisiin. Kaksi nuorempaa lasta jäivät leikkimään omalle pihalleen kahdestaan, mutta vanhin suuntasi viereiseen taloon. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan naapurin samanikäinen tyttö.

Lasten elämä oli niin paljon helpompaa. Aamulla tarhaan tai eskariin. Koko päivä leikkimistä ja touhuamista. Illalla kotiin, jossa leikki jatkui vanhempien sallimissa rajoissa. Ei velvoitteita tai tiukkoja aikatauluja. Vanhemmat huolehtivat kaikesta.

Tällaisina päivinä toivoin, että minullakin olisi joku joka huolehtisi kaikesta, niin ettei minun tarvitsisi vaivata asialla päätäni. Vanhemmat eivät olleet tulleet vielä töistä kotiin, eikä pikkusiskoakaan näkynyt. Isoveli oli muuttanut pois kotoa vuotta aiemmin, joten häntä en mitä luultavimmin tulisi näkemään.

Tujotin pihalle, kunnes valo kävi vähiin ja lapset komennettiin sisään. Nostin otsani kylmästä ikkunalasista, jota vasten oli sitä lepuuttanut. Laahustin keittiöön, jossa otin mukaani hieman välipalaa ja koululaukkuni.

Menin omaan huoneeseeni ja purin laukkuni sisällön pöydälle. Muutama oppikirja, kalenteri, penaali ja lehtiö muistiinpanoja varten. Avasin englannin oppikirjani ja muistiinpanot. Aloitin kokeeseen kertaamisen, vaikka en olisi millään jaksanut. Jäinkin hetken kuluttua tuijottamaan ikkunastani ulos. Tuijotin mustaan iltaan. Ainoastaan ikkunani vieressä oleva katulamppu valaisi näkymää. Pääni alkoi tuntua raskaalta ja houkutus painaa se hetkeksi vasten pöytää kävi liian suureksi. Silmäni sulkeutuivat miltein välittömästi.

Kun heräsin, tiesin heti, nukkuneeni pitkään. Tiesin sen ensinnäkin siitä, että niskani oli ihan jumissa. Toisekseen ulkona oli jo aavistuksen verran valoisampaa. Kännykkäni kello kertoi minulle, että kello oli seitsemän aamulla. Minulla oli tänään kymmenen aamu koulussa, joten olin laittanut herätyksen vasta puoli kahdeksaksi. Keräsin tavarani laukkuun ja laahustin suihkuun. Puin vaatteet päälleni ja suuntasin alakertaan. Kumpaakaan autoa ei näkynyt pihassa, joten vanhempani olivat jo lähteneet. Sisareni oli myöskin jo lähtenyt. Kävin vielä varmuuden vuoksi hänen huoneessaan, sillä hänen olisi pitänyt olla jo matkalla kouluun. Useimmiten kahdeksan aamuina hän nukkui pommiin, joten päätin varmistaa, että hän todella oli jo lähtenyt.

Lähdin itsekin piakkoin bussille. Vaihdoin Helsingissä ratikkaan ja kävelin vielä muutaman sadan metrin matkan pysäkiltä koululle. Menin koulun kirjastoon, sillä minulla oli vielä noin tunti aikaa ennen ensimmäistä oppituntiani.

Viimeisen tunnin aikana vilkuilin kelloa puolen minuutin välein. Kun kello viimein soi, juoksin ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Menin odottamaan bussia pysäkille, vaikka tiesinkin, ettei bussi tulisi, kuin aikaisintaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Laitoin kuulokkeet korviini ja jäin odottamaan. Bussi tuli tänään ajallaan, joten odotus ei ollut mahdottoman pitkä.

Matkalla tuijotin ikkunasta ulos ja mietin edellistä päivää. Siinä oli ollut jotain outoa, mutta en osannut sanoa mitä. Sisareni oli usein myöhään poissa, samoin vanhempani. Nyt kun me lapset olimme vanhempia ja osasimme huolehtia itsestämme, heillä ei ollut niin kiire kotiin.

Matelin bussipysäkiltä kotiin. En jaksanut kävellä nopeammin, eikä minulla ollut mitään syytä kiirehtiä. Avasin oven ja astuin sisään. Ikkunat olivat vielä huurussa ja nurmi edelleen kuurankukkien peitossa.

Tein läksyni ja luin kokeeseen, mutta huomasin jatkuvasti huomioni kiinnittyvän ikkunaan. Tuijotin ikkunasta vähän väliä ulos ja lopulta luovutin ja nousin ylös. Jäin seisomaan ikkunan eteen, kuten ennenkin.

Seisoin siinä pitkään odottaen, että joku tulisi kotiin. Tänään oli perjantai, joten sisareni olisi luultavasti juhlimassa viikonloppua ystäviensä kanssa myöhään yöhön. Äiti ja isä saattaisivat mennä yhdessä syömään, joten heitäkään ei kuuluisi kotiin vähään aikaan. Avasin television. Kävin nopeasti läpi kaikki kanavat, jonka jälkeen valitsin hyllystä elokuvan. Käynnistin blue-ray soittimen ja menin keittiöön laittamaan itselleni popcornia. Kun palasin olohuoneeseen kyhäsin peitoista ja tyynyistä itselleni pesän, jonne asetuin katselemaan elokuvaa.

Nousin aika ajoin ylös ja kurkistin ulos keittiön ikkunasta toivoen, että joku tulisi kotiin. Ketään ei kuitenkaan tullut. Yritin soittaa, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta annoin olla ja katsoin elokuvan rauhassa loppuun. Lämmitin itselleni ruokaa mikrossa. Syötyäni valmistin mukillisen höyryävää kaakaota ja palasin olohuoneeseen. Sytytin takan. Käperryin sen lämpöön ja kun en muutakaan keksinyt valitsin uuden elokuvan. Pihan äänet hiipuivat vähitellen. Kaikki lähtivät yksi kerrallaan, jättäen taakseen tyhjenevän pihan.

Nukahdin kesken elokuvan ja havahduin vasta ovikellon soittoon. Joku oli vihdoin tulossa kotiin. Rypistin otsaani, vanhemmillani oli aina avaimet mukana. Sisareni unohti ne yhtenään, mutta repi aina oven kahvaa odottaessaan jotakuta avaamaan ovea. Hän myös rämpytti ovikelloa.

Nyt ovikello pysyi hiljaa, eikä ovenkahvassa roikkunut ketään. Sitä paitsi oven takana oleva hahmo oli paljon kookkaampi, kuin pikkusiskoni.

Avasin oven ja kohtasin isoveljeni tutut kasvot. Ilme niillä puolestaan oli harvinainen. Silmistä paistoi läpitunkeva suru ja huulet olivat raottuneet äänettömään avunpyyntöön. Pelko alkoi juurtua sisääni. Hänen silmäkulmastaan karkasi kyynel. Jokin oli pahasti vinossa. Omat kasvoni heijastivat samaa epätietoisuutta ja surua, hitusen pelkoakin.

Hautasin pääni veljeni olkapäähän. Hän kietoi lämpimät kätensä ympärilleni ja puristi tiukasti.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Kiitos LK;) ihanista kuvista. Tässä ois nyt tää teksti. :)