sunnuntai 18. elokuuta 2019

Nadja

Meidän kouluun tuli uusi oppilas kahdeksannen luokan alussa. Sen nimi oli Nadja ja kun se käveli käytävällä kaikki pojat kääntyi katsomaan. Se piti aina peiliä mukana käsilaukussa. Ei se ikinä käyttänyt reppua koulussa vaan käsilaukkua koska kaikki pojat halusivat kantaa sen kirjat. Sitä pyydettiin ulos oikealta ja vasemmalta, mutta se ei ikinä vastannut myöntävästi. Muut sano että se on vaan itsekeskeinen, mutta mä tiesin, että siinä oli jotain muutakin outoa. 


Silloin kun kaikki muut tekivät läksyjä, juttelivat tai olivat kännykällä tuntien välissä se tuijotti itseään jostain niistä lukemattomista peileistä se kantoi mukanaan. Sillä oli peili jopa lokerossa. Sellainen oikein iso. 


Kerran se oli unohtanut kirjan lokeroon ja pyysi kesken tunnin lupaa mennä hakemaan sen. Mä lähdin vessaan vähän ajan kuluttua ja löysin sen käytävältä tuijottamasta siihen peiliin. Oli kuin se ei edes näkis muuta kun oman kuvajaisensa. 


Mä jäin käytävän syvennykseen katsomaan sitä. Rinnakkaisluokan Eric tuli paikalle ja jäi tuijottamaan sitä. Nadja ei huomannu mitään ennenkuin Eric panikoi ja yritti paeta paikalta. Eric törmäsi lokeroihin ja Nadja nosti katseensa vastentahtoisesti. 
“Mitä sä haluut?” se ärähti. 
“Sä haluut?” Eric änkytti. 
“Nii mitä sä haluut. Pyytää mua ulos vai?”
“Ulos vai”, Eric toisti turhautuneesti. 
“Mä en ikinä menis treffeille kenenkään noin ruman kanssa. Mä en ikinä enää haluu nähdä mitään noin rumaa”, Nadja töksäytti ja poika parka pakeni paikalta. Nadjan katse hakeutui takaisin peiliin eikä se varmaankaan enää muistanut koko kirjaa saati sitten tuntia. Siinä kohtaa mä lähdin vetämään paikalta. Jos se halusi poissaolon niin kaikin mokomin, mutta mulla ei ollut varaa olla enää pidempään poissa tunnilta. Eric ei enää ikinä palannut kouluun. Jotkut sanoivat sen muuttaneen pois, toiset sanoivat, että se oli sairas eikä voinut tulla kouluun. En tiennyt yhtään muita paremmin paitsi, että kaikki oli lähtöisin tuosta kohtauksesta käytävällä. Pian Eric unohdettiin kokonaan.


Nadja kiinnitti pian peilin jokaisen koulukirjan sisäkanteen ja tuijotti itseään peilistä joka tunnilla. Opettajat eivät enään kysyneet siltä kysymyksiä antoivat vain olla. Jotenkin Nadja pääsi luokalta meidän muiden kanssa. Seuraavana vuonna se oli vielä pahempi. Juuttui jokaisen heijastavan esineen eteen ihailemaan itseään. Silloin harvoin kun se avasi suunsa se aina kehui itseään. En ollut ikinä nähnyt ketään joka olisi ollut yhtä rakastunut itseensä. 


Pojat eivät tuntuneet lannistuvan sen välinpitämättömyydestä. Seurasivat sitä kuin Nalle Puh hunajaa. Nuo pojat eivät suostuneet nähdä sitä minkä minä näin: Nadja ei nähnyt ketään muuta kuin itsensä, eikä ikinä välittäisi kestään muusta. 

Keväällä Nadja ei valmistunut. Ei se ketään yllättänyt. Se ei ollut opiskellut yhtään vuoden aikana. Kuitenkin se istui kevätjuhlassa valtavan poikapiirittymän keskellä humaltuneena omasta kauneudestaan. Jäin tuijottamaan todistus kädessä Nadjan perään kun se käveli ulos koulusta viimeisen kerran katsomatta taakseen. Sen silmät näyttivät sameilta huumaantuneina peilin heijastamasta kuvasta. Se heitti kiharan olkansa yli ja asteli ylväästi pois parkkipaikalta. 

Kukaan ei enää ikinä nähnyt Nadjaa. Joku sano, että se oli hukkunut tuijottaessaan itseään vedenpinnasta, mutta se oli kai vain huhu koska kukaan ei tuntunut tietävän varmasti. Minä kävelin aina kotimatkalla Nadjan talon ohi, mutta en nähnyt sitä ikinä. Ei siellä näkynyt ikinä olevan ketään kotona. Talo oli ihan pimeänä, mutta sen piha, ikkunalaudat ja aidan reunukset tulvivat keltaisia narsisseja. 

Pisteet sille joka tunnistaa alkuperäsen tarinan:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti