torstai 7. helmikuuta 2019

Audin perkeleen urotyöt


Se päivä alkoi kuin mikä tahansa päivä. Olin vihainen. Olin vihainen koska vanha jalkavamma oli nostanut päätään ja leimuava kipu nuoleskeli vahingoittunutta raajaa. Koulu oli niin tavallista kuin päivä Kallion lukiossa vain voi olla. Se oli viimeinen kerta ennen lukulomaa kun olin lupautunut viemään naapurin lapset treeneihin heti koulun jälkeen.
Ajoin länsiväylää pitkin harmitellen sitä, että uusi lumikola oli jäänyt takakonttiin niin, että takapenkkejä ei saanut nostettua auki. Olisi siis pakko käydä kodin kautta. Näytin kieltä vastaan tulevalle lumiauralle ja kaarsin kotikadulle. Aura oli, niin kuin joka päivä kuluneen kuukauden ajan, kasannut metrin kokoisen vallin ajoluiskan eteen, minne minun olisi pitänyt parkkeerata auto. No ei auttanut muu kuin pysäköidä kadunvarteen ja heittää kola ulos autosta pyöräkatokseen. Peruutin parin talon verran ja aloin kääntämään autoa ensimmäisessä vähänkin leveämmässä kohdassa. Olisi vielä noudettava lasten treenikassit ja sitten itse lapset ja aikaa oli kymmenen minuuttia. Takapyörät nousivat vaarallisesti yhden lumivallin päälle kun aloin kääntämään autoa. Annoin auton valua omalla painollaan ja käänsin rattia. Pehmeä tömähdys, eikä auto liikkunut enää suuntaan tai toiseen.

Painoin kaasupolkimen ihan pohjaan asti ja revitin moottoria eikä auto hievahtanutkaan. Ei eteen eikä taakse. Nousin autosta vain nähdäkseni, että pelkääjänpaikan puoleinen eturengas oli hautautunut lumipenkkaan. Ei siinä ollut paljoa vaihtoehtoja. Viskasin kyynärsauvat lumeen ja heittäydyin polvilleni lumeen ja aloin kaivaa lunta renkaan ympäriltä. Yritin uudestaan ja uudestaan ikuisuudelta tuntuvan ajan mutta en saanut autoa hievahtamaankaan. Hain lapion ja yritin työntää autoa mikään ei auttanut. Paniikki ja kylmän aiheuttama astmakohtaus kietoivat kylmiä metallivanteita rintakehäni ja kurkkuni ympärille. Voi olla että siinä jossain kohtaa pyllähdin lumeen tuhertamaan itkua, mutta sitä en myönnä enkä kiellä.

Lopulta kaarteesta ilmestyi toinen auto. Raahauduin kuljettajan oven kohdalle ja itkuisella äänellä rukoilin miestä auttamaan. Mies istahti autoni ohjauspyörän taakse ja hetken jo pelkäsi, että hän ajaisi pois isän autolla, mutta eihän auto suostunut hänenkään otteisaan yhteistyöhön. Yritin vimmatusti miettiä missä niitä renkaan alle työnnettäviä kehikkoja pidettiin. Niillä millä rengas saisi otepintaa paremin, kun mies käski murteisella suomen kielellä minut ratin taakse. Hän työnsi naama punaisena ja minä kaasutin renkaat sutien ja lumi pöllyten kunnes auto alkoi valua taaksepäin hitaasti mutta varmasti.

Minulla ei ollut aikaa kunnollisiin kiitoksiin, mutta olin melko varma, että mies näki pohjattoman helpotuksen loistavan kasvoiltani, sillä hän lähti vihellellen ajamaan ohitseni. Kompastelin metrin korkuisessa hangessa hakemaan treenikassit ja ajoin ripeästi koululle. Olin lopulta vain viisi minuuttia myöhässä. Onneksi jalkavamma oli hermoperäinen ja siksi kesti vähän käyttöä, muuten olisin vielä istumassa epätoivoisena lumihangessa.

Länsiväylää toiseen suuntaan ajaessani olin jännittynyt ja säikky kuin peura ajovaloissa. Uusinta mallia oleva musta Audi sai minut kunnolla suuttumaan. Se kiilasi minut pois kaistalta käyttämättä vilkkua tai minkäänlaista tilanneälyä. Onneksi ehdin väistää alta pois viereiselle kaistalle muuten isän autossa olisi nyt iso kolo. Jos takapenkillä ei olisi ollut ala-astelaisia olisin esitellyt kuljettajalle kaikki tuntemani kansainväliset käsimerkit. Kun punainen perhekokoinen Audi vaihtoi edessäni kahden kaistan yli - tämäkin ilman vilkkua - olin valmis kiroamaan kaikki maailman Audikuskit. Vain se, että muistin itsekin ajavani saman merkkistä kaaraa sai minut muuttamaan mieltäni. Miten oli mahdollista, että kelien pahentuessa kaikki suomalaiset unohtivat miten liikenteessä toimittiin. Loppumatkan silmäni olivat liimautuneet tiehen kuin sormet kärpäspaperiin. Sain kuitenkin lapset perille ilman kommelluksia.

Takaisin ajellessani oli hurjastelijat poissa. Kun sitten Suomenojan kohdalla liikenne pysähtyi kokonaan sydämeni putosi mahaani. Onnettomuus. Se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. Heti perään rukoilin, että se olisi pelkkä lumiaura. Vähän ennen Kivenlahden liittymää väistin vaivoin tielle räjähtäneen renkaan ja olisin voinut nauraa helpotuksesta kun sekunnin kuluttua esiin tuli vihainen mies, joka potki peräkärryään, josta oli räjähtänyt rengas kesken matkan. Kukaan ei ollut loukkaantunut, eikä mitään pahaa ollut käynyt.

En ehtinyt pitkälle kun aikaisemmin mieleen juolahtanut pienempi paha tukki seuraavaksi tien. Lumiaura mateli ohituskaistalla. Kaikki tuntui kuitenkin menevän ihan mukavasti, kunnes edessä ajava kuljettaja veti jostain syystä liinat kiinni. Olin ajanut reippaasti alle rajoitusten, mutta jarrut eivät siltikään tuntuneet tottelevan ja välimatka pieneni uhkaavasti. Minulla oli sekunnin kymmenesosa aikaa reagoida. Silmäni kiisivät taustapeiliin ja käänsin tiukasti rattia. Pääsin sujahtamaan ajoissa lumiauran tyhjentämälle ohituskaistalle. Loppumatkasta matelin hitaasti, olin ihan varma, että lumiaurakin olisi pystynyt ohittamaan minut. Puistotie oli kuin peruna pelto ja sitä ryömiessäni mummo koiransa kanssa ohitti minut.

En ollut ikinä ollut niin kiitollinen nähdessäni kotitaloni kuin sillä kertaa. Painajaismainen ajomatka olisi päätöksessään… melkein. Edelleen oli se metrin koruinen valli siirrettävänä. Nojasin painoani lapioon ja pois jalalta taistellessani painavan lumen kanssa. Minun piti olla ripeä, sillä milloin vaan joku olisi voinut huolimattomuuttaan ajaa lumen kaventamalla tiellä isän auton perään. Lumikolan ja -lapion kylmä teräs pureutui paljaisiin käsiini. Jouduin painautumaan koko painollani kolaa vasten, jotta sain sen liikkeelle. Se painautui kivuliaasti lonkkaluitani vasten. Ja kaiken sen jälkeen minulla meni kaksi yritystä ennen kuin sain auton rullattua kotipihaan.

Heti ovesta sisään kompasteltuani jäin lunta valuvana lattialle istumaan. Tärisin ponnistuksesta ja kivusta. Mutta kaikesta huolimatta oli rajattoman onnellinen - se oli nyt kaikki takana.

Illalla kylvyn, kuuman kaakaon ja takkatulen voimistamana jäin miettimään kulunutta päivää. - - - - Olisinpa Hercules, silloin ainakin arjen urotöistäni saisi lopussa palkinnon, ajattelin haikeana ja hörppäsin mukistani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti