tiistai 8. toukokuuta 2018

Viimeistä päivää

JUOKSEN. Juoksen vaikka ilma on siihen liian kuuma. Vaikka nyt ei saisikaan hengästyä liikaa. Ajattelen vain, että kohta saa levähtää. Vielä pitää jaksaa hetki. Kirin vielä vähän lisää vauhtia, vaikka aikaa jotenkin maagisesti liikenisikin en uskaltaisi katsoa kellon sykemittaria. Vielä jos vähän lujempaa. Lihakset supistelevat ja laittavat vastaan. Ne huutavat älä nyt hullu yritä mitään maailmanennätystä. Keuhkoihin sattuu eikä ilma kulje. Tuntuu pahalta vetää ilmaa sisään, kuin hengitystiet olisi liimattu kiinni. Oksettaa jo ja hengitys vinkuu. Yritän olla kuuntelematta sitä. Rintaa pakottaa, mutta minun on jaksettava vielä vähän lisää.

Kaadun ja jotenkin onnistun pyöräyttämään itseni niin, että kylki ottaa pahimman tömähdyksen vastaan. Ei ole aikaa tarkistaa tuleeko naarmuista verta. Ainakin koko kylkeä kirvelee hirveästi. Koko kroppa huutaa ja tiedän etten jaksa enää paljoakaan. Mutta jos nyt pysähtyisin en enää jaksaisi jatkaa matkaa. Minun on päästävä perille. Hengitys vinkuu ja keuhkoihin sattuu niin, että kyyneleet nousee silmiin. Tuijotan tiiviisti jalkoja, etten kompastu enää. Silti nilkka muljahtaa, se haluaisi pettää alta.

Tartun kiinni ovenkahvaan niin, että melkein riuhtaisen sen irti. Riipun metallikahvassa kuin koko elämäni olisi sen varassa. Romahdan ovesta sisälle, enkä jaksa kammeta itseäni kuin istumaan. Hengittäminen sattuu niin paljon, etten uskalla vetää henkeä. Hän tulee kulman takaa ja tuijottaa intensiivisesti suoraan silmiini. Ääntä ei tule joten tyydyn vain tuijottamaan häntä ja sanattomasti esittämään kysymykseni hänelle.
"Joo, mä pääsin sisään. Mä pääsin yliopistoon", hän kuiskaa. Katselen hänen kyynelten läpi sädehtiviä kasvojaan tutkivasti. Hymyilen niin leveästi, että pelkään suuni putoavan naamaltani. Pakotan sätkivät jalkani kantamaan minut hänen luokseen ja halaan häntä kuin viimeistä päivää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti